Tauko

Kuluneet viikot on olleet hektisiä. Hieno sana kiireelle, kivuille ja käsien, tai koko kehon kovalle kuormalle. Muutamaan otteeseen on tullut itku ja ahdistus. Toisinaan taas lievästi hysteerinen nauru vesissä silmin ja kummallisella tavalla ärsyynnyksellä höystettynä.

Miten se voikin olla, että vaikka kuinka oisi päänsä sisällä oppinut, etten minä ole heitä, joita voisi kutsua työnarkomaaneiksi, minä silti koetan edelleen ruoskia itseän tekemään ja toimimaan enemmän ja paremmin. Lisää ja lisää, vaikka lihaksia kiristää ja päässä soi.

Ja minun asiakkaissa on näitä samanlaisia, itsensä äärilleen vieviä.
Hei, maailma ei pysähdy siihen vaikka joskus hiukan hellittäisikin. Itseään ei ole pakko uuvuttaa loppuun, sillä en usko, että meitä luotiin työnorjiksi. Vaikka kyllä minä tiedän, että se pysähtyminen siinä eniten pelottaa. Mitäpä jos kerran pysähdyttyään, ei jaksakaan enää liikkua, tai ehtii vaikka kuulla omia ajatuksiaan?

Jäin lomalle tänään ja istuin töiden päätteeksi pitkään rannassa, varpaat hiekassa. Vaan istuin ja katselin vettä. En saanut noustua edes kastelemaan varpaitani. Kauenpana rannalla nainen käveli sauvoja apuna käyttäen veteen ja uidamolski ilosta hihkuen. Rohkea nainen. Vesi oli kylmää ja varmasti virkistävää. Ilma oli kylmä, toukokuinen. Hyvä ranta, hyvä kokemus. Naisen talviturkki suli Päijänteeseen ja minua vilutti hänen puolesta. Henkisesti kietouduin talviturkkiini tiukemmin. En juuri ajatellut.

Kotiin tultuani Kattilan väki haisteli rannan tuoksut ja tunnin sohvaperunoinnin jälkeen huomasin, että vaatekaapista oli pudonnut paperiarkkeja. Aamulla oli ilmeisesti ollut kiire. Toinen Teini-Kattila, oli tänäkin aamuna livahtanut huomaamattani kaappiin, penkomaan ystäväni lähettämää kirjelaatikkoa. Kun miettii viimeaikaisia pohdintoja, kirjeiden putoaminen tuntuu ystäväni Annin muistutukselta, -"näitähän sinä olet miettinyt ennenkin, ei uutta auringon alla. Katso nyt mitä itse runoilit kirjeissäsi"

27.1.1999" 

Jos saat mitä ansaitset, etkä koe sitä ansaitsevasi,
oletko sinä väärässä, vai hän joka sen antoi?
Jos työllä ansaitset paikkasi,
etkä koe paikkaasi ansaitsevasi, onko vika
harkinnassasi, vai työnjohtajassa?

Jos työ on elämäsi, elämä työsi. Ei elämäntyösi, vaan työ joka syö elämäsi, oletko silloin hukkunut elämääsi, vai työhösi? Elämäsi ei ole hallinnassasi, ei omaasi, vaan lakeja ja asetuksia, joita ei voi muuttaa.

Syökö elämä ihmisen, vai ihminen elämänsä? Ennen kuin käsittää, ettei kaikkea tarvitse kokea kerralla. Aikaa on myös varattu nauruun ja iloon. Elämää ei tarvitse elää hampaita kiristellen.

~,~

Päätin aamulla, etten hymyile tänään, kuinka helppoa ja vaikeaa, on yksi hymytön päivä. Helppoa pitää kasvot ilmeittä, koska "Minä päätin niin"

Vastaan tulee toisia, samoin päättäneitä, hymyttömyys on hetki hetkeltä helponpaa. Ja samalla sisälläni oleva Hymytyttö kutistuu ja ahdistuu. Voin kulkea naama kurtussa koko päivän, jos päätän niin.

Ja kuitenkin olen suunnattoman onnellinen, kun yksi heistä, jotka päätti hymyillä tänään koko päivän, kulkee vastaani, hassunkurinen virnistys kasvojaan valaisten. 

~'~

Rakastun kahdesti päivässä ja petyn yhtä monesti. Jo toki, minä liiottelen, enhän minä rakkaudesta mitään tiedä. Kerran luulin kyllä rakastavani, mutta lääkäri totesi tunteet flunssan oireiksi, vai oliko se aivotärähdys?

Itsekseni mietin: kovin outoa, minunkin päässä tärähdys, voi kääntää kaikki syrjälleen, muttä lääkäri tietää. Jos se olisikin ollut rakkautta...

Parempi olikin, että meni ohi levolla. Ei kukaan jaksaisi moista jomotusta elämäänsä pidenpään. Siinä syy, miksen ole vielä rakastunut. Olen ajatellut, että vanhenpana viisas rakastuu.
Ei tarvitse kipua pitkään potea, kun vanhana rakastuu.

 ~*~

Kiitos sinne jonnekin muistutuksista. Näin loman alussa on hyvä istuttaa itsensä sohvan kulmaan pohtimaan asioita, näitä vanhojakin Hajatelmiaan. Näin on hyvä. 

~W~