Pyörteessä

 Kummallinen päivä. Meinaa väkisinkin jokaisen ihmisen kanssa turinoidessa, vierähtää pidenpään, kuin oli tarkoitus. Ihmisen lähdettyä, tulee haikeuden tunne. Kuin oisin juuri hyvästellyt määrittelemättömän pitkäksi aikaa. Viestiessäni tulee sama tunne, käydessäni äipän luona, edelleen sama olo. Ja kotiin tullessa suuri ilo nähdä, että Kattilanväki on koolla ja terveenä. Aivan, kuin oisin ollut viikkoja poissa. 

Selittämätön koti-ikävä vaikka on jo kotona. Tästäkin on tehty laulu. Samoin kuin siitä miten ympärillä olevat, hassut, hullut ja ihanat ihmiset ovat rakkaita, tärkeitä ja mittaamattoman kallisarvoisia. Ja kuinka heidän lähtönsä, jättää sydämeen kolon, jota jäytää ikuinen ikävä.

Minä tiedän, että minulle on yhden elämän tarpeiksi tapahtunut paljon. Niin hyvää, kuin huonoa ja jotkut elämän kohtaukset, olisi jo alun alkaen, ollut paras poistaa tästä käsikirjoituksesta, siis minun mielestäni. Mutta kaipa niilläkin, joku opinpaikkansa on ollut. Ainakin joidenkin vuoksi opin polkemaan jalkaa ja sanomaan EI ja toisten kohdalla kiittämään ja kumartamaan tuhannen helpottuneena, kun siitäkin selvisin.

Ja nyt minä olen, päivänä muutamana, ollut täysin valmis purskahtamaan yhtäaikaa, niin nauruun, kuin itkuunkin. Suremaan ja iloitsemaan samassa tunnepuuskassa ja se jos mikä on outoa.
Tiedän olevani varsin tunteikas ihminen, mutta tälläinen tunnetuulitunneli sisällä, on jopa minulle uutta. Ei ehkä ennen kokematonta, mutta niin kauan siitä on, kun viimeksi olen tuntenut hyviä/pahoja hyrähdyksiä, että epäilin jo kadottaneeni ne sisältäni.

Olen ennemminkin pelännyt vuosia siitä, etten koskaan enää voisi olla onnellinen, tai edes tyytyväinen elämääni. Vähän kaikkea pelkäävälle, se on pelkona kaikin tavoin kamalaa. Toinen kamaluus on yhtälailla pelätä toisten puolesta. Kadottavansa heidät, tai huomaavansa, ettei kykene millään olemaan kenellekkään avuksi. Ei edes iloksi, koska tarpoo henkisesti niin syvällä suossa, ettei kykene näkemään muuta kuin omat harminsa ja surunsa. Pelkonsa ja epäonnistumisensa. Sellaisten hetkien jälkeen on lähes järkytys huomata tuntevansa hyviä tunteita, vaikka yhtäaikaa niiden huonojen keskellä. Aivan kuin seisoisin keskellä tornaadoa olevassa tyvenessä. Käsittämättömän pysähtyneessä tilassa, edes pelkäämään.

Tässä minä kai odottelen, että kiepahdetaan seuraavaan seikkailuun. Muutakaan en voi. Eikä minun edes tarvitse. Ja joku tässä tuntemuksessa on, kuin oisin elänyt tämän ennenkin. Kuin oisin myös kirjoittanut tästä ennenkin. Ja se tunne vain lisää ihmetystäni ja uskoani siihin, että pian taas tapahtuu. Joten hengitän syvään, katson  kun tornaado jatkaa pyörimistään ja toivon.
Montakin asiaa, mutta juuri Sinulle

Ihanaista Ystävänpäivää. 
Älä pelkää olla sinunlaisesi. Tuommoisena olet juuri parasta seuraa maailman tuiverruksissa ja suurissa seikkailuissa. Luulen, että hyppäämme siihen aivan tuossa tuokiossa.

Kiitollisin mielin
 ~W~