Rauhaa

Hiljaa kuulu korvissani
Rauha.

Ylläni on lumipuku. Valkea, valkeaa ja veristä maata vasten, tuntuu erottuvan irvokkaana ja karmivana. Ympärilläni on kaatuneita, heidän sielunsa kuiskii, 


Rauha...

Me olemme täällä, rintamalla. Me olemme ja toivomme, kuten kuiskivat sielut ympärillämme, rauhaa. Kuinka moni sodan kuljettama, makaa nyt verissä päin rintamalla, sielunsa vierellään seisten, odottamassa, että me jälkeen jäävät, kuljetamme heidän kehonsa kotiin.

Löydämmekö heidät kaikki? Entä ne kadonneet? Haavoittuneet, jotka jäivät jälkeen? Selvisikö he?
Selviämmekö me? On aamu, pakkanen paukkuu poteron nurkissa, kukaan ei uskalla laittaa tulia, jottei vihollinen näkisi.

Kuljemme vallihaudoissa, päät alhaalla,
taustalla kuuluu radiolaitteen nakutusta, viestimies supattaa hiljaisella äänellä rauha? 
Mitä? Sanoitko Rauha?

Rauha. Yllämme olevista puista putoaa pakkaslunta, Viestimies supattaa edelleen, Rauha, nyt vahvemmalla äänellä, kyyneleet silmissään. "Sota on ohi." Tantereelta kuuluu, kuin lausetta pilkaten konekiväärin sarja.

Rauha.

Piaan ympäriltä alkaa kuulumaan kovenpaa ja kovenpaa Rauha, Rauha, RAUHA. Sota on ohi, OHI !

Me nousemme varovasti ylös, tietääkö toinenkin osapuoli sodan loppuneen? Tietääkö?

Kuuluu laukaus,  jokin raastaa rintaani ja repii minut hajalle.  En tunne enää mitään ja jään seisomaan vallihaudan reunalle, katsellen ruumistani, joka oli pudonnut takaisin hautaan.

Minä olin sen sodan viimeinen uhri.

Voi, kun voisin sanoa, ettei jälkeeni tullut enää ketään.

Mutta minä seison edelleen rintamalla, en sillä samalla, jolla kuolin, vaan niillä toisilla, joilla yhä odotetaan rauhaa. Siellä minä kuiskin sotilaille,  Rauhaa...

Onnea Itsenäiselle.

~W~