Liekki

On aika jolloin tuuli uinahtaa, On aika jolloin tuuli valvoo...On aika ystävien ja aika yksinäisyyden..

Ja tavattoman monen muun asian ja tehtävän aika. Luulen, että olette kuulleet tuon laulun. Varma en ole sanoista, mutta noin se soi päässäni haikealla sävelellä tänään. 

On ollut moni muotoinen alkuvuosi. Hupsahdettiin vuoden puoleen väliin aivan kuin pikakelauksella. Melkein järkytyin, kun kalenterissa luki 4.6.2023 Kuvittelin, että oltaisiin vielä hutikuussa, senkin perusteella, että istun kotisohvalla villatakki päällä, viltin alla. Palelen. Sekin on erikoista, minua ei yleensä haittaa, vaikka oisi kylmäkin. Kädet on kuumat aina ja kesähelteet ahdistaa.

Olin maaliskuussa opiskelemassa neulausta Tampereella, toukokuussa matkustin Viroon "katsomaan" mitä kulkupeli nimeltä keho, pitää sisällään. Sillä reissulla totesin, ettei pidä lainkaan vähätellä kehoamme. Kun elämme, se saa meidät liikkumaan uskomattoman upeasti, se pitää hengissä koko koneistoamme, tuottaa äänemme ulos ja näyttää eleemme kanssa kulkijoillemme, tuntee niin paljon meidän kauttamme. Keho. Mahtava olento.

Kun henki on poissa, jää vain keho. Upea ja tavattoman kiinnostava keho, näin möyhijän katsantakannasta ajatellen, mutta katoava keho. Kun se on tutkittu se keho, annetaan sille rauha ja se muuttuu tuhkaksi. Vaan minne katoaa se osio, joka teki kehosta Ihmisen? Se iloinen, tai ärrinmurri henki, mietteliäs olento ja hurmaava vitsiniekka ja kitkeryyttä, tai rakkautta täynnä oleva olento, Valovoimainen upeus?

Tiede sanoo, ettei energia koskaan katoa, se muuttaa vain muotoaan. Mutta minne te menitte, muodonmuutoksessanne? Tutustumiemme ihmisten sielut. Isi, pappa, mummit, enot, ystävät? Minuun teki vaikutuksen kohdata nämä vainajat, jotka oli tuntemattomia, yksinäisiä ihmisiä, jotka olivat antaneet kehonsa tutkimuskäyttöön. Oli kunnia saada olla yksi heistä, jotka tutki teitä ja teidän kehojanne. Toivon, että osasin kohdella teitä kunnioittavasti ja arvostavasti. Silti tuo hiljainen hetki, jonka vietin luokassa, jossa olitte meidän tutkittavana. En voinut olla miettimättä, olitteko te mukana luokassa, tutkimassa meitä, miten käyttäydyimme, teidän ruumiiden äärellä?

Hiukan sekava tuntuma.

Toukokuun lopussa Jouko-eno nukkui pois. Hän oli sairastanut pitkään. Ennen eloisa ja iloinen vitsiniekka ja porukan ilopilleri, oli sairauden myötä muuttunut hiljaiseksi tarkkailijaksi, mustaa huumoria viljeleväksi, jurohkoksi mieheksi. Hänestä oli kadonnut tuttu ilo ja nauru. Seuramies, jolta sanat tulvi virran lailla vitsikkäästi ulos, oli muuttunut hyvin lyhyt sanaiseksi. Elämä muokkaa meitä aina. Ei se onneksi tee meistä, yhtään vähemmän rakkaita ja tärkeitä toisillemme. Mutta toisinaan muutokset tekee meidät etäisemmäksi toisillemme. Ettemme liian tiukasti pitäisi kiinni siitä, mitä joskus oli. Muutos on kuitenkin väistämätön. Sielu muuntuu ja hiljenee kuoreensa ja valmistautuu mihin kunkin kuuluukin valmistautua.

Tässä samalla, kun pohdin vieraita koteloita, heidän sielujaan, pohdin omaa enoani, miten muistan hänet, pilke silmäkulmassa täysillä elävänä veijarina, ja sitten elämän tapahtumien muuttamana, hiljaisuuteen kääntyneenä miehenä. Kun hän nukkui pois, minun rikki menneeseen ledikynttilään syttyi liekki. Vaikka me olimme etääntyneet vuosien aikana, tuo leikki oli aivan, kuin hän oisi tahtonut silti kertoa, ettei kadonnut minnekään. Olen siitä kiitollinen, sillä minäkään en ole kadonnut, olet minulle rakas edelleen. Me vain saimme kaiken tärkeän sanotuksi. Sinua jää ikävä silti. Samaan aikaan, kun sisällä lämmittää ilo siitä, että pääsit perille. Toivottavasti voit paremmin nyt.

~W~