Mistä se tulee,
tämä suru?
Ei sieluni
onneton ole.
Pikemmikin
iloa helisee.
Ei mieleni
kyyneliä kasvata,
Vaik joku
sitä viiltelee.
En rikki,
en kipeä,
en hajalla
millään tapaa.
Kerrankin ehjä,
kerrankin vapaa,
sillain hyvällä tapaa.
Ja silti olet siinä,
suruni, alakuloni,
tuttu ystävä
läpi elämän.
Miksi jähmetät
hymyäni,
kiristät otsani
uurteille?
Onni on melkein tässä,
ja sinä ennustat,
sen menevän ohi?
Tälläkin kertaa?
Niinkö lujasti,
olet kasvanut minuun kiinni?
Mustasukkaisesti
vartioit omaasi.
Surunlähettiä,
ikävän ylläpitäjää,
kynelvirtasi pulppuavinta lähdettä.
Ethän pahastu,
vanha ystäväni,
minä tahdon
mieluummin hymyillä?
Olen jo melkein ehjä.
~W~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti