Hioudun

Niin ne kuluu, kuluttamatta, sekunnit ja minuutit, tunnit kellossa, päivät viikot ja kuukaudet  kalenterissa, Vuodet vuosikymmenet ja vuosituhannet avaruuden aikajatkumossa ja mikään ei  kuitenkaan kulu.

Tässä olen melkein kuin eilenki, melkein kuin kymmeniä vuosia sitten, lähes kuin aamulla lähteissäni, muttei lainkaan kuin eilen tai ensi vuonna. Mikään ei muutu, mikään ei pysy muuttumattomana, yrityksistä huolimatta. Me vain muovaudumme sopivaksi siihin missä olemme, mihin kuulumme, mihin tahdomme juurtua, minne luulemme tahtovamme. Ja me muovaudumme, hiodumme, kulma kerrallaan rösöisiltä reunoiltamme, elämään sopivaksi.

Minä sinua vasten, sinä minua vasten. Silmät avoinna tai kiinni sulkeutuviksi muovaudumme, käännämme toisillemme joko sylimme tai selkämme, kehomme kosketusta kaipaavimman osan. Ja hioudumme toisiimme kuuluvaksi, tai toisistamme irti. Elämäämme kuuluviksi, tai elämästämme irti.

Mikä muutosprosessi kasvaa toukasta perhoseksi? Miten muuttua kudusta sammakoksi? Kuin saippuakupla heräisi henkiin rikkoutuessaan? Mikä määrittelee millainen muutos kussakin elollisessa on oikea oppinen? Eikö meistä selät vastakkain ollessamme, saattaisi silti kasvaa täydellinen rakkaus? Eikö erilleen toisistaan olevista sieluista löytyisi rakkauden liekki helpommin, kuin iäti yhdessä olleesta pariskunnasta? Mitä jos hioutuminen pois jostakin, onkin hioutumista kiinni johonkin, rakasta rakkaanpaan?

Aika kuluu, ja siinä se on kasassa tiimalasin pohjalla, hiekkakiteinä katoamatta minnekään.
Mitä jos kaikki onkin suuri illusio. Minun rakkaus ei kuole, se ei kulu, ei muutu, kohteet ei minnekkään katoa, ei silloinkaan kun olen tunteeton ja turta. Kaikki vain on ja elää... Ja minusta hioutuu sileä kivi.

  Ikuisesti hiotuen -W-