Matkoilla maan keskipisteeseen.
Miten selittää ihmisille että poden merkkipäivä kammoa? Miten kiittää ihmisiä kuitenkin täydestä sydämestä länpimästi ja oikeasti kiitollisena, että hän muisti merkkipäivän? Olen oikeasti ilahtunut näistä muistamisista ja onnitteluista. Vaikka näytän räjähtäneeltä ja viikkoja valvoneelta väsyneeltä ja kaikkea muuta kuin onnelliselta. Minä Olen räjähtänyt ja viikkoja valvonut. Enkä juuri nyt onnellinen ja vaikka mieleni tekeekin pyytää sitä anteeksi, ei siihen ole oikeasti tarvetta, sillä olen "tule sellaisena kuin olet"-juhlissa. Meillä ei ole leivottu kakkua, eikä puunattu kotia juhlakuntoon, koska minä pelkään juhlia.
Kautta aikain keväät ja syksyt on olleet minulle helvettiä. Kaunis ja ihana syyskuun alku mene vielä mutta puolenvälin paikkeella alkaa kauhut ja painajaiset. Samoin käy huhtikuun puolessa välissä ja painajaiset jatkuu juhannukseen. Tilastollisesti syksyisin ja keväisin ihmiset sekoaa ja kuolee eniten, tosin näihin aikoihin myös syntyy eniten ihmisiä, mutta valon muutokset tekee pään sisälle ihme fiiliksiä. Tiedän melko tarkkaan sen, että juhlapäivä kauhuni alkoi ilmaantua ensimmäisen kerran 9vuotis synttäreiden lähestyessä. Nyt aikuisiällä ymmärrän sen hyvin, sillä 8v syntymäpäiväni vietin Helsingin Meilahdessa teho-osastolla. Ihanat ja ikimuistoiset synttärit, jos ei muistele outoa ympäristöä, tippahärväleitä ja piipittäviä koneita ympärillä. Eikä sitä että juhlavieraat komennettiin pois noin puolentunnin päästä juhlimisesta ja seuraavaan näkemiskertaan kului lapsen mittakaavassa kohtuuttoman kauan. Ja että syntymäpäiviä juhlittiin hyvinkin helpottuneina, sillä ei ollut kaikin ajoin aivan selvää että näkisin tuon kahdeksannen vuosipäiväni.
8vuotissynttäreistä saakka aloin kiinnitin huomiota siihen, että jos juhlat oli mukavat, niitä ennen tai niiden jälkeen tuli kaaos ja katastrooffi. Joku tuttava, sukulainen, tai umpivieras mutta uutiskynnyksen ylittävä henkilö, asia, tai paikka, kuoli, katosi, joutui sotaaan, erosi, tai muuten vain, joutui kaaokseen, jonka setvimistä jatkettiin viikkoja ja kuukausia jälkeen päin. Samoin kävi jouluna, juhannuksena, vappuna, nimi-ja syntymäpäivinä, kaikkina helkutin juhlapyhinä. Aina tuli joku kriisi joka kuivatti ilon ja riemun tuntemukset rusinaksi, alta kahden sekunnin. Kaikkien niiden UUTISTEN kuuntelu, näkeminen, tai pähkäileminen oli pienen aivoille liikaa ja kun se alkoi toistua säännönmukaisesti joka juhlatilanteissa, ennen tai jälkeen niitä, tai juhlapäivänä, siitä tuli painajainen, jonka yhdistin aina juhlapäiviin. Niin omiin kuin toisten juhliin, kaikkiin juhliin kissanrisiäisistä alkaen.
Päivälleen 10 vuotta sitten päättyi viikon kestänyt mummin hyvästely. Mummi oli jo aiemmin sanonut minulle ja varmasti muillekin, että olisi jo valmis lähtemään pois täältä, joten olin asian jo osittaisesti hyväksynyt ja oli kuin lahja että, mummi viimein aloitti matkansa henkimaailmassa 30v syntymäpäivänäni. Koin myös suurena kunniana olla mukana niiden saattajien joukossa, jotka mummi valitsi vierelleen viimeisiksi hetkikseen. Tiesin sen ettei mummi olisi missään nimessä halunnut näyttäytyä niin avuttomana, sillä hän halusi että meille kaikille jäävän mielikuva siitä reippaasta ja kaikkeen kykenevästä teräsmummista millainen hän todellisuudessa olikin. Jotenkin tuntui, että hän tiesi millä tavoin kunkin kuuluu hänen kanssaan vaeltaa.Minulle tämä kokemus oli tärkeä osa meidän yhteistä matkaa. Kaikilla meillä on hänestä omanlaisensa muistikuva ja varmasti hänen mentyä henkimaailmaan muistikuvia on tullut lisääkin paljon. Ja uskon meidän kaikkien olleen hänelle tavattoman rakkaita ja tärkeitä vaikkei hän siitä korulausein ja lirkutuksin korvillemme vuodattanutkaan.
En pidä kuolemaa pahana, se on aina siirtyminen seuraavalle tasolle ja edelleen elämän jatkumista siellä, mutta jälleennäkemisen ikävä tuntuu pahenevan vuosivuodelta. Ja siihen kai liittyy myös tämä juhlapävä kammonikin.Menetyksen pelkoa ja tulevaisuuden pelkoa yhdistettynä nythetken kauhuun. Mitä jäi saavuttamatta, mitä on vielä tulossa ja jossit siitä, ettei ikinä saisikaan mitä haluaa, tai vielä pahenpaa saa mitä haluaa, muttei pidäkkään siitä.
Miten niin ajattelen monimutkaisesti? Entäs sitten? Minä olen minä ja sinä sinä, kunpikin piikki toistemme sydänlihaksessa. Rakas ja toisinaan raskas piikki.
Vaikka juhliin liittyy iloa, niihin liittyy aina omalla kohdallani järkyttävä ristiriitaisuus siitä, että joku rakas ja tärkeä puuttuu paikalta. Että jollakulla on juuri samaan aikaan suuri suru menetyksestään, tai että takaraivossa on ne vahankansan varoitukset riemusta hyppimisen vaaroista, tulee vielä joku ja kiskoo maton altasi, itku tulee pitkästä ilosta ja pieru kauan nauramisesta. Ain on vaara varjossa odottamassa, jos liikaa ilakoi.
Perustelen siis sinulle sitä että juhlat on minulle kauhu. En juhli merkkipäiviäni, se ei silti tarkoita sitä etten arvostaisi elettäsi, kun muistit minua tänään, eilen ja milloin muistitkin. Arvostan suuresti, sillä sinä pidät minua onnittelujen arvoisena, muistamisen arvoisena ja ylipäätään Sinun huomion arvoisena. Ja vaikket minua onnittelisi, tietäisin sen, että osasyynä voi olla, joko oma juhlakauhusi, tietosi minun juhlakauhusta, tai vain se muisti, joka minulla ainakin on todella hatara. Vaikka voisi se toki olla hatarampikin, pelkoni voisin alkaa hiljalleen unohtaa ihan mennen tullen ja palatessa.
Pirusti panikoiden Kiittää kumartaen Wiltsu.
Miten selittää ihmisille että poden merkkipäivä kammoa? Miten kiittää ihmisiä kuitenkin täydestä sydämestä länpimästi ja oikeasti kiitollisena, että hän muisti merkkipäivän? Olen oikeasti ilahtunut näistä muistamisista ja onnitteluista. Vaikka näytän räjähtäneeltä ja viikkoja valvoneelta väsyneeltä ja kaikkea muuta kuin onnelliselta. Minä Olen räjähtänyt ja viikkoja valvonut. Enkä juuri nyt onnellinen ja vaikka mieleni tekeekin pyytää sitä anteeksi, ei siihen ole oikeasti tarvetta, sillä olen "tule sellaisena kuin olet"-juhlissa. Meillä ei ole leivottu kakkua, eikä puunattu kotia juhlakuntoon, koska minä pelkään juhlia.
Kautta aikain keväät ja syksyt on olleet minulle helvettiä. Kaunis ja ihana syyskuun alku mene vielä mutta puolenvälin paikkeella alkaa kauhut ja painajaiset. Samoin käy huhtikuun puolessa välissä ja painajaiset jatkuu juhannukseen. Tilastollisesti syksyisin ja keväisin ihmiset sekoaa ja kuolee eniten, tosin näihin aikoihin myös syntyy eniten ihmisiä, mutta valon muutokset tekee pään sisälle ihme fiiliksiä. Tiedän melko tarkkaan sen, että juhlapäivä kauhuni alkoi ilmaantua ensimmäisen kerran 9vuotis synttäreiden lähestyessä. Nyt aikuisiällä ymmärrän sen hyvin, sillä 8v syntymäpäiväni vietin Helsingin Meilahdessa teho-osastolla. Ihanat ja ikimuistoiset synttärit, jos ei muistele outoa ympäristöä, tippahärväleitä ja piipittäviä koneita ympärillä. Eikä sitä että juhlavieraat komennettiin pois noin puolentunnin päästä juhlimisesta ja seuraavaan näkemiskertaan kului lapsen mittakaavassa kohtuuttoman kauan. Ja että syntymäpäiviä juhlittiin hyvinkin helpottuneina, sillä ei ollut kaikin ajoin aivan selvää että näkisin tuon kahdeksannen vuosipäiväni.
8vuotissynttäreistä saakka aloin kiinnitin huomiota siihen, että jos juhlat oli mukavat, niitä ennen tai niiden jälkeen tuli kaaos ja katastrooffi. Joku tuttava, sukulainen, tai umpivieras mutta uutiskynnyksen ylittävä henkilö, asia, tai paikka, kuoli, katosi, joutui sotaaan, erosi, tai muuten vain, joutui kaaokseen, jonka setvimistä jatkettiin viikkoja ja kuukausia jälkeen päin. Samoin kävi jouluna, juhannuksena, vappuna, nimi-ja syntymäpäivinä, kaikkina helkutin juhlapyhinä. Aina tuli joku kriisi joka kuivatti ilon ja riemun tuntemukset rusinaksi, alta kahden sekunnin. Kaikkien niiden UUTISTEN kuuntelu, näkeminen, tai pähkäileminen oli pienen aivoille liikaa ja kun se alkoi toistua säännönmukaisesti joka juhlatilanteissa, ennen tai jälkeen niitä, tai juhlapäivänä, siitä tuli painajainen, jonka yhdistin aina juhlapäiviin. Niin omiin kuin toisten juhliin, kaikkiin juhliin kissanrisiäisistä alkaen.Päivälleen 10 vuotta sitten päättyi viikon kestänyt mummin hyvästely. Mummi oli jo aiemmin sanonut minulle ja varmasti muillekin, että olisi jo valmis lähtemään pois täältä, joten olin asian jo osittaisesti hyväksynyt ja oli kuin lahja että, mummi viimein aloitti matkansa henkimaailmassa 30v syntymäpäivänäni. Koin myös suurena kunniana olla mukana niiden saattajien joukossa, jotka mummi valitsi vierelleen viimeisiksi hetkikseen. Tiesin sen ettei mummi olisi missään nimessä halunnut näyttäytyä niin avuttomana, sillä hän halusi että meille kaikille jäävän mielikuva siitä reippaasta ja kaikkeen kykenevästä teräsmummista millainen hän todellisuudessa olikin. Jotenkin tuntui, että hän tiesi millä tavoin kunkin kuuluu hänen kanssaan vaeltaa.Minulle tämä kokemus oli tärkeä osa meidän yhteistä matkaa. Kaikilla meillä on hänestä omanlaisensa muistikuva ja varmasti hänen mentyä henkimaailmaan muistikuvia on tullut lisääkin paljon. Ja uskon meidän kaikkien olleen hänelle tavattoman rakkaita ja tärkeitä vaikkei hän siitä korulausein ja lirkutuksin korvillemme vuodattanutkaan.
En pidä kuolemaa pahana, se on aina siirtyminen seuraavalle tasolle ja edelleen elämän jatkumista siellä, mutta jälleennäkemisen ikävä tuntuu pahenevan vuosivuodelta. Ja siihen kai liittyy myös tämä juhlapävä kammonikin.Menetyksen pelkoa ja tulevaisuuden pelkoa yhdistettynä nythetken kauhuun. Mitä jäi saavuttamatta, mitä on vielä tulossa ja jossit siitä, ettei ikinä saisikaan mitä haluaa, tai vielä pahenpaa saa mitä haluaa, muttei pidäkkään siitä.
Miten niin ajattelen monimutkaisesti? Entäs sitten? Minä olen minä ja sinä sinä, kunpikin piikki toistemme sydänlihaksessa. Rakas ja toisinaan raskas piikki.
Vaikka juhliin liittyy iloa, niihin liittyy aina omalla kohdallani järkyttävä ristiriitaisuus siitä, että joku rakas ja tärkeä puuttuu paikalta. Että jollakulla on juuri samaan aikaan suuri suru menetyksestään, tai että takaraivossa on ne vahankansan varoitukset riemusta hyppimisen vaaroista, tulee vielä joku ja kiskoo maton altasi, itku tulee pitkästä ilosta ja pieru kauan nauramisesta. Ain on vaara varjossa odottamassa, jos liikaa ilakoi.
Perustelen siis sinulle sitä että juhlat on minulle kauhu. En juhli merkkipäiviäni, se ei silti tarkoita sitä etten arvostaisi elettäsi, kun muistit minua tänään, eilen ja milloin muistitkin. Arvostan suuresti, sillä sinä pidät minua onnittelujen arvoisena, muistamisen arvoisena ja ylipäätään Sinun huomion arvoisena. Ja vaikket minua onnittelisi, tietäisin sen, että osasyynä voi olla, joko oma juhlakauhusi, tietosi minun juhlakauhusta, tai vain se muisti, joka minulla ainakin on todella hatara. Vaikka voisi se toki olla hatarampikin, pelkoni voisin alkaa hiljalleen unohtaa ihan mennen tullen ja palatessa.Pirusti panikoiden Kiittää kumartaen Wiltsu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti