Just hyvä noin.

Olen, ihan varmasti olen kertonut, että mie rakastan murteita ja sorahtavia ärriä ja vissssssslaavia ässiä. Ja usemmiten mie vielä imuroin ne itseeni ja puhetapaani nopeammin, kuin puhekamunen ehtii sanoa Vesihiisisihisisihississäjosuskaltaisisinnemennä. Vuorokausi Tampereella, koulutuksessa, jossa on väestö valunut paikalle, sekä vastavirtaan, että alamäkeen. Kuulupi Suomeja, Savolaisittain, sekä pispalankielellä vääntäen. Kuulkaa murut, rakkaat kotosysmäläiset, mie puhun kohta kaikea muuta, kun kotosen konusti.

Ei, mie en osaa yhtisten enenpää latinan lätinää, edelleenkään, mutta mie tiesin jo, mistä löytyy piriformis. Nolo juttu, jos siihen lykkää neulan, se neula on päin persettä. Semmostakin voi käydä ja kaikista epäilyksistäni huolimatta, mie olen taas yhden koulupäivän viisaanpi. Ja mie tykkään tästä kaupungista, mie osasin opastaa jopa toista "turistia" pisteestä A, pisteeseen mikälie, noin suunnilleen eksymäti. Juu, se oli hiukka, kuin sokea oisi opastanut rampaa, mutta mie oon takaisin hotellilla. Kanssakulkijakin tietääkseni on omallaan, sillä en ole vielä toistaiseksi saanut paheksuvaa viestintää, että miten täältä pääsee pois?

Mutta siis se tärkein pointti. Ihanat ihmiset on kyllä ihania puhui ne sitten mitä kansainvälistä kieltä hyväänsä, hitaasti, tai helkutin nopealla tahdilla ja vientäen miten kimurantisti hyväänsä. Niitten kanssa ei tarvi tulkkia, vaikka ne höpöttäis kuinka outoja ja niille on hyvä puhua yhden jos toisenmoisia asioita, kun ne osaa ottaa ne, niin paljon keveesti, että ois, kun nakkais Obelixille hiidenkivensä. Ja sen jälkeen on olo, kun ois ollu suolihuuhtelussa, tai niinku dry needling kurssilla. Selvästi humalainen ja rokotettu kramofooninneulalla. Juttelee ihan vieraille ja käyttäytyy hassusti, itselleenkin vieraasti. Ja siltikin tuntee olevansa kuin kotonaan. Jopa omassa kropassaan, vaikka äsken ei.

Suurkiitos, Superkiitos. Ihan kaikille ja kaikesta. Joitakin vuosia sitten, kaikkien tämän päivän rytmiryhmäläisten tapaaminen, oisi saanut minut kokovartalolukkoon ja pakenemaan Tammerkoskeen, mutta juuri tässä ajassa te olette kerrassaan oikeassa paikassa opettamassa, miten huippuhyviä tyyppejä on omituiset, itsensä kaltaiset ja juur Sinun ja Minunlaiset ihmiset.

Kun oikeesti niin se vaan on. Sie ja mie ollaan juur täydelliset ja juur parhaat Sie ja Mie. Just hyvä noin.

~W~

Kun minä kuolen

Kun minä kuolen,

minä menen mukaan tuulen,

ja jos itkevän sinun kuulen 

tulen kummittelemaan.

Sanon lujasti ja vakaasti

Töttöröö!

Kalisutan olemattomuushanpaita

 ja pudotan jäitä niskaasi,

jos itket.

Tai kutitan kainalostasi,

kikatan itse niin,

 että nauruni sinuun tarttuisi.

Sillä, kun minä kuolen,

otan takaisin kaiken

mitä elossa menetin,

kyvyn tuulessa juosta

ja pilvenä lentää,

Olla rohkea silloin kun

pelkää.

Kun minä kuolen,

en minä kumpuun jää,

minun sieluni liikkuu 

ja vapaana lentää.

Älä tee alttaria,

kivelle kukkia kanna,

ne veteen heitä

 ja aaltojen viedä anna,

kun ilosta hihkut

Hirnun vieressäs kyllä.

Tämän elämän 

korrektisti kuljen,

liki kuten kulkea kuuluu.

Liki.

Mutta, kun minä kuolen,

riemuiten hyvästi sano,

riehu, kuin hullu

ja jos itket, itke ilosta,

 sillä samalla nuotiolla,

 minä tanssin ja riemusta huudan.

Vapaa kuin tuuli

vauhdista nautin

kaiken teen,

 mitä elossa kadotin.

~W~

Miljoonan palan palapeli.

Eräs ystäväinen pohdiskeli kuluneen vuosikymmenensä tapahtumia ja lukiessa hänen tapahtumiaan, alkoi hengästyttää ja tuli hetkellisesti olo, että voi hitsi, taas yksi vuosikymmen, niin etten mitään saanut aikaan.
Aloin jo kirjottaa tuota toivotonta ajatustani vastaukseksi hänen pohdintojen jatkoksi. Sitten päässä sanoi joku, *STOP ! Ootappas ja ajatteleppas uusiksi!* Tässä sen uudelleen ajattelun tulos.
Tuota listaa lukiessa, tulee hengästynyt olo. Mutta, jos noin vuosikymmenenä ajattelee omaa elämäänsä, niin kyllä siihenkin jotain mahtui. Tein ja lähetin tähtiä taivaalle. Sanoin hyvästit lapsihaaveille. Opettelin uuden ammatin. Perustin yhden naisen yrityksen. Kaipa siinä sivussa, tuli rakenneltua eheänpi ihminenkin itsensä sisälle. Se on ihan saavutus sekin. Minulle se riittää. Ensi vuosikymmen, voi siis rauhassa yllättää mukavuuksillaan, sillä, kun ei vielä tarvinut liittyä itse tähtien joukkoon, voi jokaisen uuden päivän ajatella silkkana voittona

Tuo kommenttikin tuntui riittämättömältä pohdinnalta, joten oli pakko alkaa jalostaa tätä ajatusta ja sitä mitä kaikkea omaan, taakse jäävään vuosikymmeneeni mahtui. Mitä kokonaiseen ihmisikään mahtui? Jollain tapaa tuntui, että viimeisen vuosikymmenen olen korjannut ja parannellut, edellisten vuosikymmenten tekemiä haavoja. Niin lyhyt on ihmisen muisti, että ihan kaikkea tuskin saan tähän listattua, mutta yritetään. Aloitetaan tärkeimmästä. 

 Tappelin pitkään terveyteni kanssa. Niin mielenterveyteni, kuin fyysisen terveyteni kanssa. Masennus, uupumus, kilpirauhasvaivat, jatkuva päänsärky, stressi, homepölykeuhko, muut allergiat, paniikkihäiriöt, polvi, nilkka vammat, murtuneita varpaita ja selkävammoja, tiltit, sanoinko jo uupumus ja masennus, aivoverenkiertohäiriö, vatsahaava, refluksioireet, oheistuotteena ylipaino ja nivelkivut. ...Silkkaa helvettiä ja samaan aikaan todellista tappelua, tulla hyväksytyksi vaikka sairastaakin. Ja kyllä, verrattuna toisiin pääsin varmaankin vähällä. En silti vertaile, nämä oli minulle ihan riittävä taakka, en tahdo enenpää tätä lajia.

Ja kaiken keskellä Minusta tuli Minä. Hankala ja mihinkään sopimaton ihminen, joka alkoi pistää kampoihin, entistä enemmän, aina ja kaikkialla. Entistä palavammin. Välillä kovaäänisesti ja toisinaan hiljaa hammasta purren. Vetäytyi, kun siihen oli tarve ja alkoi näkyä, kun piti sitä parenpana. Ja tiedän hyvin, että se varmasti kävi kanssatallaajien hermoille. En pyytele anteeksi, tekin kävitte toisinaan minun hermoille, joten, kaikella rakkaudella, olemme tasoissa.
 Minun sisällä syttyi valot. Päivämäärää en enää muista, mutta sen muistan, että erään kauniina päivänä minä aloin haluta ihan eri asioita kun ennen. Samoja kuitenkin, kuin joskus, jossakin toisessa ajassa. Sisällä alkoi tapahtua paranua. Silloinkin, kun kaikki meni pieleen, huomasin, ettei niin pieleen, kuin joskus aiemmin. Minun nimeni löytyi, minun ääneni löytyi, minun perheeni löytyi, jokainen omalla tavallaan, mutta monta asiaa jouduin hyvästelemään, samalla kun löytyi uusia asioita. Hyvästelemään joutuu aina, jos ei hyvästellä, ei tunne jälleen näkemisen riemua. Se kuuluu samaan kategoriaan erään ystäväni viisauden kanssa."Ilman lähtemistä, ei tunne palaamisen riemua."

Jos 2010 olisi joku ennustanut miten seuraavat 10v sujuu olisin luultavasti epäillyt kommentoijaa seonneeksi, jos oisin uskonut häntä, olisin luovuttanut kokonaan. Mutta en uskonut, enkä luovuttanut. Tein käsitöitä, huomasin olevani ihan osaava ihminen, kokosin palapeliä nimeltä Wilhelmiina. Luultavasti miljoonan palan palapeli, ei vieläkään edes likipitäin valmis, mutta se liikkuu nauraa ja iloitsee jo. Sen sisällä on hyvä olla ja pohtia syvällisiä.

Se kelpaa yllättävän moneen asiaan, eikä sen arvostus ole enää kiinni siitä, onko se pukeutunut ajanhengen mukaisesti, tai onko sen pankkitilillä rahaa. Se on pudottanut ympäriltään suhteellisen monta panssarikerrosta ja sen sydän on parsittu kokoon.

 Kun se ei sopinut normaaliin laatikkoon, se teki itselleen sopivamman boksin ja alkoi omaksi itsekseen. Nyt Sillä on ammatti ja työ ja työpaikka ja ihan oikeita ja ansaittuja vapaapäiviä. Sellaisina päivinä se vetää peiton päälleen ja lukee kirjoja, nukkuu, syö ja hemmottelee itseään, sisäistä lastaan ja uskomattoman lapsekasta aikuista itsessään. Se on liikaa monille ihmisille ja ihan liian vähän toisille ihmisille. Itselleenkin toisinaan, mutta se on oppinut, että ei pidä vaatia liikaa. Ja koska joillekin ihmisille se on hyvä just näin. Se haluaa olla sitä jatkossakin.

Ja samalla kun se muistaa, että näin on hyvä, se muistaa, että jos tekee liikaa ja yrittää liikaa, se palapeli hajoaa, ja se hajoaminen tämmöisessä ihmiskehossa tekee yllättävän kipeää, ja sen kokoon kursimiseen menee likipitäen koko elämä. On mukavanpaa elää ehjänä, vaikka saumat harsittuna, kuin koko molla riekaleina.
Ja jos sen oppi yhdessä vuosikymmenessä, niin miten paljon sitä voikaan oppia seuraavassa?

Rakkaudellista ja Riehuvan Roihuavaa ensimmäistä 20-lukua tähän vuosituhanteen, Nauttikaa rakennustöistä ja tehkä hyvä ihminen.

Virnuillen
~Wilhelmiina~

 

Kaunista ja hyvää.

Hiljaa astelee,

Joulu, polkua pitkin,

tietä mutkaista kulkee,

tekee työtä,

kaiken yötä, jotta

perille ehtisi,

Askelin kiireettömin kulkee kuitenkin,

Joulu Rauha,

hiljainen henkäys,

hämärän rajalla.

Viis veissaa, onko lunta,

pakkasta,

tahi tähtein kirkkautta.

Viis veisaa,
onko nurkat nuohottu,
lahjat paketoitu,
ruoka kaupasta kannettu,

vaivalla väännetty,

jouluista laatikkoa,

vai pyttipannua pinaattivellillä.

Viis veisaa ihmisen kiireestä,

touhun tohinasta Joulu.

Se tulee kun on tullakseen,

kulkee aikansa,

on paikalla kun ehtii.

Aina ajallaan.

Perille saapuessaan,

se täyttää kuitenkin

jokaisen sydämen,

tunteeseen hyvään.

Jo tuli Joulu,

tuli rauha.

Toivotti

kaikkea hyvää.

Onnen mielelle ja sielulle.

Viis siitä, vaikken juoksisi kuin muut,

viis siitä, ettei kiehu sappi,

eikä maksa, laatikoita varten,

ei peity paperein paketit,

ei lennä mieleni, kuin raketit,

en sinkoile avaruuteen asti,

kun "sekin unohdin!!!!".

Vietän joulun minunlaisen,

kiireettömän, laiskanlaisen,

en hamstraa, vatkaa,

vaivaa, käännä.

En siivoo, huhki,

maata käännä,

vaan viltin niskaan viskaan,

käyn joulustani nauttimaan.

Tee kuten Joulusi paras on,

nauti ja ole huoleton,

sydän kun tuntee,

Onni on tässä,

Ollaan tärkeimmän ytimessä.

Ihanaista joulun taikaa Kaikille

T: Wilhelmiina ja Kattilan väki, sekä MiWin Möyhimö.

Pakahduttavaa.

Tänään on ollut hyvä päivä. Joitakin vuosia sitten, tämmöinen hyvä päivä, oli niin harvinainen, ettei sitä uskaltanut edes ääneen sanoa kokeneensa, kun yleensä, "kehun" jälkeen, "satoi kaakkaa niskaan" Saavikaupalla, viikkoja, jopa kuukausia.

Tänään on ollut hyvä päivä, todella monista syistä. Eikä vähiten siksi, että Äippä ihanainen paistoi lettuja, ihania pitsireunaisia, oikeassa voissa, oikealla valurautapannulla. Eikä siksi, että asiakkaat oli mukavia ja naapuri jutteli ja kertoi terveisiä, harvoin nähdyltä ystävältä. Päivä oli hyvä, ihan kaikista näistä syistä ja vielä monesta muustakin. Minusta oli ihana olla tässä päivässä. Käydä läpi sen surutkin, iloista puhumattakaan. Oli mukava nähdä ohimenevät ja olla jäämättä kiireisen kuljettajan auton alle. Oli mukava ilahduttaa ihmisiä ja arvostaa käden taitoja. Oli kiva saada tehtyä ruokaa, joka ei palanut pohjaan, vaan oli maukasta ja sopivan kypsää. Oli sydäntä lämmittävää, istua tuolissa hipsuttamassa Kattilan väen korvia ja kuunnella kehräystä. Oli mukava, kun oli työpäivä, kun oli työ, kun ne työt tuli tehdyksi ja saatoin palata kotiini ja vain huokasta hiljaa. Oli mukava murista hetki tyytymättömyyttä, kun kaikki ei sujunut, kun samalla huomasin että asiat sujui kuitenkin, vaikkakin eri tavoin, kun suunnittelin. Oli hymyilyttävää marmattaa kivusta jalassa ja huomata ettei kipu ollut niin paha, etten liikkua voisi. Oli mukava huomata, että minulla on oikeus rutista tyytymättömyyttä, kun siihen on aihetta ja olla kiitollinen, kun kaikki on hyvin ja nauttia onnestaan, toisinaan sellaisissakin tilanteissa, kun se onni on kirpun kokoinen, mutta ainoa valo pimeässä.

On lupa olla. Hyvässä päivässä. Minun rakkaat on tässä, ajatuksina mielessä, vaikkei aina läsnä olisikaan. Mutta tänään vaan tuntui, että olen valtavan kiitollinen ihan koko päivästä. Siitä, että olitte kukin siellä, missä nyt ikinä päiväänne vietittekään. Ja että itse olin tässä missä olin. Se oli tärkeää, kaikilla meillä oli oma tärkeä hetkemme, vaikuttajina ja vaikuttujina. Osaisinpa selittää sen paremmin. Mutta toivon vain, että nautit elämästäsi. Sen mauista, tuoksuista, näkemistäsi paikoista, siitä että elät, että voit halata tärkeää ihmistä ja kiusotella, hassutella ihmisten kanssa, paijata lemmikkiäsi, tutustua uusiin asioihin, ihmisiin. Sanoa kiitos, siitä että sain olla oma itseni teidän kanssa. Maailma on välillä yht'aikaa surullinen ja iloinen, pakahduttava kerrassaan ja kun se on semmoinen, ei mitkään sanat riitä tuomaan julki sitä yht'äkkistä täydellisyyttä, millainen elämä on hyvänä päivän. Tänään se on juuri semmoinen. Pakahduttava. Itkettävän naurattava ja onnellisen masentava. Venykööt hetket riittävän pitkiksi ymmärtää elämä. Olla kiitollinen ja nähdä rumassa kaunis. Rakastaa, vaikkei yhtään tietäisi miten. ~W~

Lupa mennä

Hiljaa hiipien,

aika tullut on.

Hiljaa aivan, käyt valohon.

Niin pitkän tien

kuljit,

kivut kintereillä,

huoli sydäntäsi kiersi,

ylös, alas aallot

mukanaan sua vei.

Vei sanat, 

vei voimat,

elo helpolla

päästänyt sua ei.

Nyt hiljaa kuiskaan,
Hyvää matkaa, ovi auki on. 

Jos tahdot, mene vaan.

Kotiin, Valon tietä kulkemaan

Iloon astu,
salli taakkas
mennä menojaan,

työt tehty on, 

 rauha sinulle jo annetaan.

~W~

Huminaa

 Minä vanhenin tänäkin vuonna, samoin kuin aika moni muukin vanheni. Toiset vuoden, toiset kymmenen kerralla. Itse pääsin vanhenemiskriisistäni tällä kertaa ihailtavan vähällä, koska muutamasti ihmiset arvoitsi ikääni reilusti väärin ja ihanasti alakanttiin. Tässä iässä osaan arvostaa sitä, että paheksutaan, että näytän ja käyttäydyn mielestäsi kuin teini. Osaan antaa arvoa myös sille, että olen joidenkin mielestä nuoren oloinen, korkeintaan kolmekymppinen. 

Ja kuulkaa, on se vaan niin, että kun ympäriltä putoaa konkreettista suojapanssaria senttikaupalla, niin se keventää elämää myös pään sisällä. Ei sentään höttöhattaraksi asti, mutta aika villisti vilistää pään sisällä iloisia asioita, kun kroppa voi hyvin.

Ja millä tavalla ympäristö on alkanut suhtautua. Ihan kuin oisin ansainnut arvostusta, myös muilta, pelkästään sillä, että olen oppinut pitämään enemmän itsestäni ja miettimään vähemmän sitä, pitääkö muut minusta, vaiko ei? Aivan kuin arvoni oisi isostikin kasvanut. Se tuntuu huojentavalta. 

Varmasti elämäni on muuttunut monin tavoin siitä mihinkäänkelpaamattomuudesta, jossa työttömyyden ajan olin.
Kun "koristautui" työttömyyden tuomaan turvattomuuteen ja ihmisarvottomuuteen, kuulee olevansa taakka kaikkien veronmaksajien kukkarolle, mielelle ja muulle maailmankuvalle, alkaa uskoa olevansa likipitäen tuommoinen. Möhkäleen kokoinen taakka kaikille, itselleenkin. (Onneksi on ilmastohuoli nyt päivän puheenaiheena, niin työttömien mollaaminen on "hiukan" pienentynyt, heidän aiheuttamat kriisit ei enää ole muotia.)

Olen ollut likipitäen 1,5v yrittäjä, en ole semmoinen yrittäjä edelleenkään, joka kelpaisi asuntolainan saajaksi, enkä aloittaessani ollut sellainenkaan, jota oisi starttirahoin autettu ja kannustettu tekemään, mutta olin alkuun yrittäjä, joka mätti kerpeleitä peräjälkeen, kun paperivuoret ei millään selkeentynyt järkikielelle ja ihmisen ymmärrettäväksi. OLin yrittäjävastainen yrittäjä.

Ei tuo viisaiden kieli minuun luo järjen valoa edelleenkään, mutta mie tykkään tehdä työtäni, jos joku ihmetyksen aihe tulee kysyn viisaammilta neuvoa. Olen jopa työniloinen ihminen. Opiskelen lisää asioista, jotka kiinnostaa. Muistaako joku aikaa, kun mie sanoin, että inhoan koulua? Minä muistan ja muistin syitäkin, ne syyt alkaa olla maantasalla, joten ehkä mie voin nyt haudata inhoni ja iloita siitä, että nykyisin opiskelu on omaehtoista ja mie opin hitaasti, mutta varmasti, olemaan parenpi ja parenpi minä. 

Ja nyt ei puhuta pelkästä paremmasta ammattitaidosta, tai tanssitaidosta, vaan myös paremmasta elämän-elämis-taidosta ja itsetunnosta ja sopusoinnusta sisäisensä ja ulkoisensa kanssa.

Minusta on opintojen myötä, tullut ihminen, jolla ei edelleenkään ole tehtynä cv:tä, jossa olisin hienosti ilmaissut, mitä olen opiskellut ja mitkä on vahvuuteni. En ole edelleenkään innokkaasti mainostanut itseäni ja osaamistani, tai osaamattomuuttani. En siksi että vaatimattomuus kaunistaisi, vaan siksi, että jollain tapaa arvostan omaa elämääni niin paljon, että on mukavaa, kun voi välillä hautautua kotiin mököttämään ja leikkimään piilosta elämän kanssa. Nyt minä olen silti vahvenpi ja enemmän elämässä kiinni, se myös tarkoittaa sitä, ettei tule kirjoitettua ajatuksistaan yhtä paljon...

Siksipä Bloggeri pitää toistaiseksi vaan hiljaista huminaa.

Hyvää talviaikaa kaikille t

~W~

Kuluu ja kuluttaa.

On se, nopea. Siis aika meinaan. Tämän vuoden kohdalla etenkin. Ihan vasta oli tammikuu ja vuosi alussa ja nyt ollan jo hyvästi yli puolen välin vuotta. Mites aikaan saannokset?

Hmm...
Hetki mie mietin...

Öööö...

Noh...

Ei, mitään, mielikuvaa, mistään, tapahtumista...

Ehkäpä, no muutamat juhlavuudet, ja töitäkin kyllä,

on on..

Mutta ihan virallisesti, aivan kun en oisi tehnyt mitään, tunnevuoristoradan tarkastelussa, viimeksi tänään pohdin, että koska on viimeksi tuntunut siltä, että olisin Onnellinen. Vastasin etten ole niin onnetonkaan, kuin olen ollut ennen. On totta, että olen paljon parenpivointinen kuin aikoihin, ehkä parenpivointisenpi kuin koskaan ennen. Edistystä.

Mutta että Onnellinen?

Juuri nyt riittää etten ole onneton. Ja se on todella edistystä.

Mutta että minne se aika on mennyt?
Hukunkoloon?

Käytetty hyödyksi?

Laitettu säästöön? Annettu ajattelematta pois?

Eletty antaumuksella?

Rehellisesti. En tiedä.
Tämän kirjoituksen aloitushetkestä on liki kolme viikkoa,
ajatus katkesi kaiketi hiljaisuuteen.
Tein tässä välissä lisää töitä ja tapasin lisää ihmisiä,
kävin siellä ja täällä, Saamatta otetta mistään tekemästäni.
Nytkö olen vihdoin oivaltanut sen, miten hetkessä eletään?

Täytyy myöntää, ettei se ole ihan niin hienoa, kuin sen ajatteli olevan silloin, kun sitä ei osannut. Kun sen luuli aiheuttavan ajatuksille sähkövärinää ja sydämelle onnentykytyksiä. Mutta ei niin kamalaakaan, kuin arkajalan mielestä oli ajatus heittäytymisestä elämän vietäväksi.

En ole ehtinyt vielä saada Wau-efektiä. Lienee eloni koskessa niin kovat virtaukset, etten ehdi kiinnittämään tapahtumiin huomiota. Samaa harmaanvalkeaa kuohustoa ja välillä mustanpuhuvia aaltoja, hetkittäin lepoliplakkeita, joissa tunnen juuttuneeni sijoilleni tylsyyteen.

Ainoa pelkokin on lähinnä se, että tämmöistäkö tämä nyt on aina,
lirumista purosta toiseen, kuohusta kolmanteen, hiljaista vellontaa ja välillä pirunkurimuksia, mitään en näe, mihinkään en pääse. Räpiköin vaan ja huiskis, taas valui yksi vuosi läpi tiimalasista.

Ei ihan sitä mitä kuvittelin,
mutta onpa kiva, ettei ollut ihan sitäkään, mitä
eniten pelkäsin, että juuttuisin kiinni, muuttuisin uppotukiksi.

~W~

Ruokaa Elämäntulelle

Joinakin päivinä

elämä vaan kaipaa 

suursiivousta,

läpivetoa ja tehokasta imuria

Bensiiniä ja tulitikkuja,

kokon pihaan, johon 

kannan kaiken, mitä en enää

tarvitse.

Sopimattomat vaatteet,

rikkinäiset tavarat,

 iäisyyden kannetut keskeneräisyydet,

ala-arvoiset koetulokset.

Aliarvioinnit ja ylilyönnit,

kuvat, joita kukaan ei katso,

sydänsurut,

arvostelut, joita en ansainnut.

Ja kun tuli roihuaa korkeana roviona,

 niellen kaiken sen roskan,

joka söi vuosia energiaani,

minä tanssin, kuin intiaani

uutta voimaa jalkoihini,

kehooni, selkääni pitkin sydämeeni 

Minä tamppaan tasaiseksi maan, 

tanppaan sen matalaksi, jotta 

tie vastedes on kestävä

ja kevyt kuljettava.

Ja se, joka voimiani söi,

se elämä, joka kulutti

uurteita kasvoilleni ja

teki minusta sen, joka nyt olen.

Kiitos. 

Jollei kaikki tämä olisi kiduttanut, 

ravistanut minua ytimiä myöden.

Helvetti, sen ansiostahan minussa on voima,

valta ja ikusuuteen kuljettava vahvuus.

Minä kasvoin 

mutta se roska palaa poroksi,

minun tanssiessa päälikkönä 

elämänliekkeihin lisää voimaa.

Kuulisitpa sen naurun,

 joka minussa pulppuaa.

Se tulee suoraan sydämestä.

Se on vahvenpi kuin ikinä,

Sitä ei riko mikään.

Vahvuus ei ole toisen alistamista,

 vaan itsensä rakastamista.

Nurkkien siivousta silloin, kun tuntuu

että pölyt ja liiat tavarat

syö elämänvoimaa.

Nyt on roskan aika palaa,

ja tehdä tietä 

Aidoille asioille.

Lisään ruokaa tulelle,

pala pala, Elämäntuli.

Loimua kun Feenikslintu

ja laula parannusta.

~W~

Ajanvirtaa...

Tämä vuosi on soljunut heti alusta asti, niin vauhdilla, ettei ole ollut juuri mahdollisuutta tarttua yksityiskohtiin. Juu. Töitä on riittänyt, Uusia haasteita on tullut esiin, mutta siinä missä ne aiemmin aiheutti lieviä ja suurenpia hermoromahduksia, nyt ne ovat kuin hikka. Ärsyttävää? Kyllä, vaan ei tunnu vievän koko päivästä pohjaa pois ilmiintymisellään. Hengittelen ja pidättelen henkeä, juon vettä ja kokeilen tehoavia ja tehoamattomia kikkoja ja hikottelen.

Välillä tulee itku. Mutta verrattuna aiemman elämän viikkojen mittaisiin itkukohtauksiin, nämä ei jaksa enää häiritä minua omaa hetkeään kauemmin. Miten ihanaa.
Näin on yllättävän hyvä. Niin tasapainoista, olla piittaamatta ja kuluttamatta energiansa viikkoja siihen, että nyppii ja ottaa päähän. Niin on toisinaan, mutta toisinaan taas ei.

Jaska Jokusen kommentti Ressulle:
"Kuule, jonakin päivänä meidän kaikkien on kuoltava."
Ja Ressun vastaus Jaska Jokuselle
"Ja kaikkina muina päivinä ei."

Niin yksinkertaista ja niin vaikeaa. Miksi murehtia sitä hetkeä jolloin se kaikki kaunis katoaa, kun voi nauttia siitä kauniista, kun se nyt kerran vielä on tässä? Itse elossa ja nauttimasta siitä mitä on.
Minut on muutamasti viimeisten kuukausien aikana järkytetty uutisilla henkimaailmaan siirtyneistä. Vaikka suhtaudunkin kuolemaan niin, ettei se ole minkään loppu vaan uuden alku, täytyy myöntää, että joidenkin pois nukkuminen vaan tuntuu niin sydäntä riipivältä. Vaan, jos elämä on jo eletty tässä muodossa, niin ei hirveästi hyödytä vaikka minä huutelisinkin katsomosta neuvoja näytelmän käsikirjoittajille, "hei, eihän tuo nyt kuulunut tähän lainkaan! Herättäkää henkiin tuo pois nukkunut!" Tai "Parantakaa heti tuo vakavasti sairastunut!"

Ei ne taida kuunnella, käsikirjoittajat, jos yleisöstä huudellaan neuvoja esityksen kulkuun..Vaikka toisaalta tekihän se Neil Hardwickin ohmelmaa nyhjäämällä tyhjästä.

No Aika on kulunut. Välillä vauhdilla humisten, kuin vesi Niagaran putouksista ja toisinaan mennään hiljaa hissutellen, kuin vanhan Pollen kyydissä. Ja joka vauhdissa tuntuu olevan hyvät ja huononsa. Minulla oli selkeä kuva siitä, että Uljaan katsastukseen on aikaa vallan paljon, ei hätää, ehtiihän sen, kunnes hui hitto huomasin, että katsastusaika oli ja meni ohikin jo, ennen kuin aloin ajatella ajan varausta katsastusasemalle.

Ihmisenä, joka on aivan SuperRäpelö kaikkien teknisten härvilöiden, kuten hellan, kokkausvermeiden, sekä atk-laitteiden ja puhelimien kanssa, yllätin itsekin, kun huomasin varanneeni ajan A-katsastukseen niinkin hämmentävällä tavalla, kuin sähköisesti älyköllä. Toki vanhasta tottumuksesta epäilin itseäni ja suoritustani ihan siihen saakka, kunnes saavuin katsastusasemalle. Ensimmäinen yllätys oli, että löysin asemalle uuden lyhyemmän kiertotien. Toinen se, että olin tosiaan saanut varatuksi ajan ja kello hyvissä ajoin olin Uljaineni jo matkalla seuraavaan kohteeseen uusin kiiltävin leimoin. On se vaan Hyvä Peltipolle tuo Uljas. Uskollinen ratsu.

~W~