On se, nopea. Siis aika meinaan. Tämän vuoden kohdalla etenkin. Ihan vasta oli tammikuu ja vuosi alussa ja nyt ollan jo hyvästi yli puolen välin vuotta. Mites aikaan saannokset?
Hmm...
Hetki mie mietin...
Hetki mie mietin...
Öööö...
Noh...
Ei, mitään, mielikuvaa, mistään, tapahtumista...
Ehkäpä, no muutamat juhlavuudet, ja töitäkin kyllä,
on on..
Mutta ihan virallisesti, aivan kun en oisi tehnyt mitään, tunnevuoristoradan tarkastelussa, viimeksi tänään pohdin, että koska on viimeksi tuntunut siltä, että olisin Onnellinen. Vastasin etten ole niin onnetonkaan, kuin olen ollut ennen. On totta, että olen paljon parenpivointinen kuin aikoihin, ehkä parenpivointisenpi kuin koskaan ennen. Edistystä.
Mutta että Onnellinen?
Juuri nyt riittää etten ole onneton. Ja se on todella edistystä.
Mutta että minne se aika on mennyt?
Hukunkoloon?
Hukunkoloon?
Käytetty hyödyksi?
Laitettu säästöön? Annettu ajattelematta pois?
Eletty antaumuksella?
Rehellisesti. En tiedä.
Tämän kirjoituksen aloitushetkestä on liki kolme viikkoa,
ajatus katkesi kaiketi hiljaisuuteen.
Tein tässä välissä lisää töitä ja tapasin lisää ihmisiä,
kävin siellä ja täällä, Saamatta otetta mistään tekemästäni.
Nytkö olen vihdoin oivaltanut sen, miten hetkessä eletään?
Täytyy myöntää, ettei se ole ihan niin hienoa, kuin sen ajatteli olevan silloin, kun sitä ei osannut. Kun sen luuli aiheuttavan ajatuksille sähkövärinää ja sydämelle onnentykytyksiä. Mutta ei niin kamalaakaan, kuin arkajalan mielestä oli ajatus heittäytymisestä elämän vietäväksi.
En ole ehtinyt vielä saada Wau-efektiä. Lienee eloni koskessa niin kovat virtaukset, etten ehdi kiinnittämään tapahtumiin huomiota. Samaa harmaanvalkeaa kuohustoa ja välillä mustanpuhuvia aaltoja, hetkittäin lepoliplakkeita, joissa tunnen juuttuneeni sijoilleni tylsyyteen.
Ainoa pelkokin on lähinnä se, että tämmöistäkö tämä nyt on aina,
lirumista purosta toiseen, kuohusta kolmanteen, hiljaista vellontaa ja välillä pirunkurimuksia, mitään en näe, mihinkään en pääse. Räpiköin vaan ja huiskis, taas valui yksi vuosi läpi tiimalasista.
Ei ihan sitä mitä kuvittelin,
mutta onpa kiva, ettei ollut ihan sitäkään, mitä
eniten pelkäsin, että juuttuisin kiinni, muuttuisin uppotukiksi.
~W~
Rehellisesti. En tiedä.
Tämän kirjoituksen aloitushetkestä on liki kolme viikkoa,
ajatus katkesi kaiketi hiljaisuuteen.
Tein tässä välissä lisää töitä ja tapasin lisää ihmisiä,
kävin siellä ja täällä, Saamatta otetta mistään tekemästäni.
Nytkö olen vihdoin oivaltanut sen, miten hetkessä eletään?
Täytyy myöntää, ettei se ole ihan niin hienoa, kuin sen ajatteli olevan silloin, kun sitä ei osannut. Kun sen luuli aiheuttavan ajatuksille sähkövärinää ja sydämelle onnentykytyksiä. Mutta ei niin kamalaakaan, kuin arkajalan mielestä oli ajatus heittäytymisestä elämän vietäväksi.
En ole ehtinyt vielä saada Wau-efektiä. Lienee eloni koskessa niin kovat virtaukset, etten ehdi kiinnittämään tapahtumiin huomiota. Samaa harmaanvalkeaa kuohustoa ja välillä mustanpuhuvia aaltoja, hetkittäin lepoliplakkeita, joissa tunnen juuttuneeni sijoilleni tylsyyteen.
Ainoa pelkokin on lähinnä se, että tämmöistäkö tämä nyt on aina,
lirumista purosta toiseen, kuohusta kolmanteen, hiljaista vellontaa ja välillä pirunkurimuksia, mitään en näe, mihinkään en pääse. Räpiköin vaan ja huiskis, taas valui yksi vuosi läpi tiimalasista.
Ei ihan sitä mitä kuvittelin,
mutta onpa kiva, ettei ollut ihan sitäkään, mitä
eniten pelkäsin, että juuttuisin kiinni, muuttuisin uppotukiksi.
~W~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti