Kesäkuun Postipuilla.

Kuinka moni meistä koskaan odottaa, että elämämme ottaa ja romahtaa? Tai että maailma järkkyy niin, että se yllättäen nostaa sinut seitsemänteen taivaaseen, ennen kuin huomaatkaan, että olet kaihonnut muutosta maailmaasi?

Minä olen kaihonnut muutosta elämääni, jo jonkin aikaa. Tiedostamatta vuosikymmenet ja tiedostaen viimeiset viisi vuotta. Ensimmäinen muutos oli, että näin värien muuttuvan harmaasta kirkkaammiksi. Pieniä muutoksia, päättäväisyyttä sen suhteen, ettei ihan kuka tahaansa enää voinut päättää puolestani asioissa, jotka ei kuulunut muille, kuin minulle.

Kesti kauan kasvaa sen kokoiseksi aikuiseksi, joka ihan itse kykenee määrittelemään itsensä, eikä usko kaikkien muiden kuvitelmaa siitä, mikä on minun parhaaksi ja unohdan kuunnella omaa sydäntäni. 

Koko sen viitisen vuotta, jonka olen alkanut nähdä värejä, olen kuunnellut ystävieni elämäntapahtumia, niin iloissa kuin suruissakin. Heillä näkemykset on perheellisen kantilta ja minun näkemykset sen perheettömän näkökulmasta. Me taistellaan omanlaisten menetysten, saaavutusten ja tavottamattomuuksien iloisenkaaottisessa sekamelskassa. Ja tapahtuu muutosta, vähä vähältä ja kokoajan lisää, isonpia aaltoja tulee ja muuttaa maailmaa, jonka luulin olevan paikalleen jämähtänyttä. Sinun muutoksesi, on minunkin muutoksia.

 Se on melko mielenkiintoista, sillä kaikki on meille opiksi, jos vaan muistamme ottaa asiat opiksemme. Ja kuten varmaan arvaatte toisen surussa on helponpi olla, kuin omassaan, koska sitä ei tarvitse ottaa henkilökohtaisesti, vai mitä? Hah. Mitä rakkaanpi ja tärkeänpi ihminen, sen kammottavanpaa on kestää hänen surujaan. On helponpi olla omissa murheissa, kuin ikinä katsella oman rakkaan ihmisen murheita ja menetyksiä. Ja jos siitä ikinä olisi hyötyä, että voisin motata sitä lirupäätä nenään, joka kiusaa minun omiani, menisin ja mottaisin. Mutta kun joitakin ei voi edes motata, kun tietää, että niillä saattaa silti olla omatunto, vaikka niillä toisilla lirupäillä sitä ei vaan ole. Omaatuntoa. Häpeämättömyyttä.

Viimeaikoina on tapahtunut niin ihan hirveän paljon. Ihania ja kamalia asioita. Tämä Vuosi on ollut yhtä isoa Lumipalloefektiä ja jessus mie olen innoissani joistakin asioista, minun sisin ihan rätisee ja ritisee innosta. Mie hingun eteenpäin menoa ja uusia asioita enemmän, kuin oisin ikinä uskonut ja mie todella rynnin omalla polullani. Mie olen se hitaasti löntystävän ulkoiluttajan Sesse, jolla on hitonmoinen kiire seuraavalle postipuulle.Ihan hyvä, ettei "ulkoiluttajallani" ole kiire.

Ystäväni ympärilläni menee hiukan samoissa fiiliksissä omien "Ulkoiluttajiensa ohjaksissa", ei ihan kaikki yhtä suurella innolla, eikä varmasti yhtä riemuissaan omista "postipuistaan", kuin mie omistani.

Mutta voi miten taivaallisen ihanaa on huomata, että kun meitä ja "Postipuitamme" on tehty, on kaikille annettu aina omien "lukutaitojemme" mukaan, kaikkea sitä mitä kukin tarvitsee. Onnea ja iloa, surua ja murhetta ja vihan, sekä rakkauden tunnemyllerrystä ihan kullekin lukumieltymystensä mukaan.

Kaiken sen surun ja murheen keskellä on tässä maailmassa myös se ilo, onni, rakkaus ja kaiken tarkoituksenmukaisuus. Mustavalkoisuus on poissa ja maailma on silkkaa värikylläisyyttä, josta jokainen voi ihan itse valita sen miten suhtautuu saamaansa postiin.
 Tilanne on aika Rock. Tai Blues. Tai jotakin muuta aivan hulppean rytmikästä ja mukanaan vievää.

Pullopostina aalloilla pompahdellen
~W~

Skeptikon Juhnustaika.

Tee taikojas

kesäyö,

mittumaari,

jalo juhannus.

Tee taikojas, vaikken

taikaan uskokaan.

Sanahelinää

on kesäyön lempi ja ilo

rakkauden ihanuudesta.

Vain hetken harhaa.

Auringon noustessa, 

 se kuin kastehelmet,

heinikosta haituu.

 Kestämättömänä.

Kerää kortesi,

katso kaivojasi,

säästät vaivojasi, jos et joka

juttun mukaan lähde.
 

Kesän kauneus,

se on ainoa johon luotan,

siihen, että kun on poutaa,

se sateeseen päättyy.

Lämmin jakso 

jäädyttävän talven tuo.

Kannen kiiltävän 

aallonliplatukselle.

Jäitä poltellen kokko palaa.

Sano mitä sanot,

ainoa taika juhannuksessa on 

tulen polte rannan kokossa

liian liki kun kuljet, polttaa se hipiän.

Paista makkarasi huolella

sinapilla, tahi ketsupilla maustettuna,

nauti siitä, lenkistä

liekitettynä, äläkä kaihoa

turhaa taikaa.

Allergia, on ainoa

mitä saavuttaa sen

seihtemällä heinällä.

Jos väität etton

muuta, toimita todisteesi.

~*~

PS.

Hukkumatta huvituksistasi selviä.

Pala rakkaudesta,

vaikka, vain seuraavaan sateeseen.

 ~~*~~ 

W

Toukokukkuu.

Koska viimeksi, on aurinko hellinyt ihmislasta, näin? Luita ja ytimiä myöden? Kerran jyristeli ukkonen ja kerran tulvi vettä taivaan täydeltä. Ulkoa ei malttaisi tulla edes sisälle, koska sisätiloissa paistuu ilman tuuletusta. Sinkeli on jälleen käyttöönotettu ja ajokilumeetrejä on tullut nyt jo enemmän, kuin viimekesänä yhteensä.

Ja mie oon reipas. Välillä niin reipas, että korvien välissä kohisee. Ja toisinaan niin väsynyt siihen reippauteen, että tulee ihan itku. Luin tämän kirjelmäni kuudesti ja on pakko vielä lisäyksenä todeta että voi mimmosen mainoskirjelmän laatijan maailma minussa menettääkään.

Se on kuulkaa ensimmäinen kuukausi yrittäjänä eletty. Henkilökohtainen näkemykseni on, että jos saisin keskittyä vain siihen työntekoon, homma sujuisi kuin tanssi. Mutta kaikki nuo lomakemäärät, mitkä on netistä ja muualtakin tungettu täytettäväksi, asiakirjat jotka vaaditaan hankittavaksi, saa mukavan työn muuttumaan silkaksi piinaksi. Jonkuin normaalin ihmisen mittakaavassa, niitä lappuja on kuulema vain vähän..jaa-a..

Samaan aikaan, oman pääni sisällä naksuttaa epätoivoinen rattaisto, joka koettaa järkipuolisella raivolla miettiä, mitkä paperit vielä pitää minnekin toimittaa? Oliko ne oikein täytetty ja tuliko nyt varmasti julkituotua oikein ja kohtuullisesti, että tietosuojahommelit on hallussa ja mie händlään tän p-a-s-k-a-n?

Rehellisyyden nimissä en kyllä händlää. Olen koulutettu hieroja, pääni on tyhjä ja järki seisoo, kuin Dingon Nipalla "hiukset kohden vastaantulijaa." Mie osaan hieroa, toisinaan jopa uskon itse, tietäväni mitä pitää tehdä ihmisen kropalle, jotta siitä oisi hälle apua. Mutta niin nero en ole, että osaisin tuon pykäläviidakon keskellä toimia aivan kaikkien asetusten ja kilkkeitten mukaisesti. Nyt kun kerran rehelliseksi heittäydyn, niin kerronpa ihan suoraan, että olen ikäni vihannut virastotekstiä, asiakirjoja ja virkamaailmaa. Siis todella vihaan sitä.

Joka hommaan ilmeisesti kuuluu kuitenkin painajaisosio. Viimeksi eilen pohdin, että miten ihmeessä mie selkenen tästä vuodesta järjissäni? Ja Mie siis kuitenkin tykkään työstäni. Koen että teen työtä, josta tulee hyvä mieli. Siitä työn tekemisestä, tulee hyvä mieli. Se on aika uusi tunne minulle. 

Mutta varjele rannat, mikä määrä lippulappuplankettia ja puheluita, diipadaapaamainostoimistosta, tikusta-asiaa ja annarahaa-virastoista tulee. Ja ootko täyttäny tän ja tän lapun? Huomioinu tuon ja sen uuden pykälän siinä ja tässä lajissa ja muistatko, että vaikka vessapaperissasi onkin rakkausrunoja, niin viraston papereilla ei saa hanuriaan siistiä, ne täytyy täyttää ja lähettää netitse pisteeseen pöö ja säilyttää vuosia äx, kansioissa ja lukita ne kassakaappiin, koska joku saatta haluta niistä lisäkopion kopioita...
 
Tänä aikana, kun olen "ponnistellut toimitusjohtajuuteeni", tietokoneet on hajonneet kolmasti, tämän hetkisen koneeni kapasiteetti ei riitä selviämään virastoista/asiakirjoista. Se on liian HiiiiiiiiiDAS. Yksi puhelin kuoli ja toisessa ei riittänyt ÄLY. Puhelintiedot on kadonneet taivaan tuuliin kolmesti. Onneksi löytyi apua ja nyt on taas toimiva luuri. Viimekerrasta viisastuneena, hankin kuitenkin kaiken varalta, paperisen puhelinmuistion ja opettelen numeroita ulkoa, (Huonolla menestyksellä).

Opiskelen myös lisää hierontaan liittyen. Sitä mukaa, kun uutta tulvii sisään, vanhaa tieto valuu pois. Joinakin päivinä tuskin muistan nimeäni, saati sitä, mitä päivää/vuotta kulloinkin eletään. Jos tammikuu oli pitkä, sitä samaa, on ollut tämä toukokuu. Ensimmäinen kuukauteni toimitusjohtajana. Hämmästyn tätänykyä suunnattomasti, jos satun kerran päivässä olemaan ihan tasan siinä, missä pitikin olla. Tämän firman pääasiallisen työn, piti olla käsityötä. Hierontaa. Kuitenkin olen mielestäni viimeisen kuukauden aikana, täyttänyt enemmän paperisia, sekä nettiteitse liikkuvia kaavakkeita ja selontekoja. Tehnyt siis toimistotyötä enemmän, kuin sitä ammattini parasta osiota, eli hieromista. Ja minusta se ei kyllä ollut suunnitelmissa.

Ylemmille tahoille ihan pikku pyyntö. Tehkää opaskirja, myös itsellenne. Jonakin päivänä teille saattaa soittaa yks osa-aikainen, Koulutettu hieroja, joka ei muista kaikkia lihaksia edelleenkään ulkoa, mutta on näpeiltään hyvä hieroja ja tykkää työstään. Hää ei puhu virastokieltä, ei latinaksikaan. Hän ei kuule kunnolla puhelimessa, panikoi virastoissa ja pelkää pirusti virheitä. Alkaa itkeä, myös puhelimessa, jos joku tuntuu hitokseen vaikealta ymmärtää. Sama tyyppi ei käsitä kaavakkeita, eikä pykäliä, mutta on kuitenkin uskaltanut ottaa riskin ja perustanut toiminimen MiWin Möyhimö, ei Möyhimä, kuten erään viraston kirjelmässä erheellisesti luki, tai jonkun muun firman. Häntä sisuunnuttaa sanoin kuvaamattomasti se, että vaikka hän on hyvä joissakin asioissa, niin kaikki se, mitä hän ei osaa, tuntuu olevan virastomaailmankaikkeudelle hirvittävästi tärkeänpää osata. Ja se, jos mikä, saa tämän toimitusjohtajan tuntemaan itsensä supertöröksi. Siis jos haluatte ne kaikki plankettinne täytettäväksi, niin olkaa silloin myös valmiita vääntämään ratakiskosta selvä malli, miten, ja kuinka paljon tehdään. Ettei joka kerta tarvitse vääntää viikon verran itkua, saadakseen yhden asiakirjan täytetyksi. Ja kun hän sanoo "saisinko tiedot kirjeenä", niin älkää hiivatissa laittako, sitä sähköpostiin, tai virastojenne omille sivuille, koska niiden avaamiseen tarvitaan toimiva ja nopeahko netti yhteys. Eikä kinttupolkua, kuoppien pätkimää nettiyhteyttä, joka näinäkin päivänä joillakin on.

Mutta siihen työhön. Hieromiseen siis. Teen toisinaan töitä city-atmosfäärissä, Lahden hierojakoululla. Pääsääntöisesti toimipisteeni on täällä kotoisessa Sysmän kylässä. Se ei ole fiini, hissillinen liiketila keskustassa, vaan portaiden päässä, pikkunen pala omaa rakasta kotostani, jossa otan vastaan hierottavia. Kaupanpäälisenä saa tassuterapiaa ja kissankarvoja, sillä assistentteinani toimii Kattilanväki. Firmani ei truuttaa rahaa joka suunnasta, joka suuntaan, joten arvon mainospaikkojen ja järjestöjen ja liittojen asiamiehet, kaikella rakkaudella, en osta mitään, enkä liity mihinkään, mikä maksaa. En tee töitä 08.00-16.00, vaan koetan pitää työmäärän päänupilleni sopivana ja suunnitella viikkoni, niiden voimien mukaan, mitä minulla on. Tarkoitukseni on siis pystyä tekemään tätä työtä sydämellä, ei mammonan kiilto silmiä sumentaen.

Sanoinko jo, tykkään työstäni, siis tästä hieromisesta? Siksipä siis tämän avautumiseni päätteeksi, toivotan jumiutuneet niskahartiat, narskuvat puretalihakset, jännittyneet rimppakintut, pinkeät pakarat, sinkuvat sääret, kohmettuneet kädet ja jähmettyneet

kropat, tervetulleiksi möyhittäväksi.

 

 

Ystävällisesti vaahdoten ~W~
~*MiWin Möyhimöstä*~
040~7488868

Ei hätää, kaikki on hyvin.

Toisinaan sitä vaan tulee kyyneleitä, mitä hulluimmista asioista. Hyvän sarjan katsomisesta, huonon sarjan katsomisesta, kun on ollut niin ihania ihmisiä lähellä, kun ei ole ollut niitä ihmisiä lähellä, tai kun niitä on liikaa, liian vähän, tai kun on väsynyt, liian pirteä, tai ihan mitä vaan.

Minulla on nyt muutaman päivän, ollut ihan loppumaton kyynellys päällä. Suru jostain, ilo jostain ja onni jostain. Tunnekavalkaadi on niin sateenkaaren kirjava, että sekin itkettää, etten tiedä mikä kaikki on omaa tunnemyllerrystä ja mikä sympatian empatiaa.
Mutta sydän nyt vaan on niin täynnä. Pelottaa ja tuntuu rohkealta ihan yhtä aikaa. Samaan aikan kun tuntuu, että on saanut jotain, kokee menetyksentuskaa. Ja samalla, kun iloitsen onnistumisesta, olen pettynyt epäonnistumisistani.

Kuulkaa, kun joskus vaan on niin kamalan vaikeaa, olla tunneihminen. Tunteellinen ihminen. Tekisi mieli polkea jalkaa ja sanoa että "Lopettakaa!!!" En minä tiedä ketä komentaisin ja kelle sen Stopin tahtoisin laittaa, mutta rauha oisi mukavaa. Ja se, että kun sydän on näin täynnä, oisi joku, joka nostaisi syliinsä paijattavaksi ja hyssyttäisi kyyneleet pois.
Kertoisi elämän tosiasiat ihan rauhallisesti ja selkeästi, että minunkin höperö sydän sen ymmärtäisi, "Ei hätää. Olet turvassa, kaikki on hyvin."

Hitusen hätääntyneesti ~W~

Huh, Tikuu...

On ollut kyllä niin täydellä höyryävä kuukausi, että alkaa tuntea suhteellisen isoa kiitollisuutta siitä, että sen loppu häämöttää jo horisontissa.

Ja ei, kyllä se enimäkseen on ollut vaan ihan ylettömän viihdyttävä kuukausi. Tai ainakin tunnekyllästetty. Harvoin irtoaa ilo, ääneen hymyilyyn asti itsekseen ihmetellessä, mutta nyt se vaan pursuaa jostain sielun syövereissä niin helposti, että toisinaan ilmestyy vanha Wiltsu olkapäälle varoittelemaan liiasta riemusta, jolla yleensä on se paskainen loppu. Mutta niinkin käydä voi, itkupitkästä ilosta ja silleen sanoi Näsäkin.. 

Kovasti olen vihjaellen kertoellut, että tässä vuodessa uudet tuulet puhaltelee oikein isolla kädellä, niin kyllähän ne on puhaltaneetkin. Tällä erää myös minun elämässä. Minun elämästä kun tuo perinteinen mielikuva perheenlisästä, ei koskaan toteutunut, niin olen opetellut ajattelemaan lapsikseni milloin mitäkin. Edellisessä elämässäni synnytin kaksi kirjaa ja toimin milloin minkäkinlaisten karvakorvien keinoemona ja lapsukaisten kerhotätinä ja nuorisoraivottarena paikkakunnan pen..pikku kullannupuille.

Tässä nykyisessä elämässä toimin Kahden Kattilan yksinhuoltaja äippänä, sanasäilän heiluttajana ja sen lisäksi, vuoden vastalauseiden, vänkäämisen ja synnytystuskien jälkeen, uusin lapsukaiseni näkee päivän valon 1.5.2018. Vappuna, joka minulle on viimeiset 24 vuotta, ollut päivä, jolloin Isi siirtyi Henkimaailman töihin. Ilmeisesti hän on häärinyt siellä melkoisen tomerasti viime aikoina, sillä, juurikin tuolloin Vappuna, aloittaa MiWin Möyhimö toimintansa. Miellyttävästi vapaapäivällä.

Ja mikäkö on MiWin Möyhimö? Villit veikkaukset otetaan vastaan ilolla, ja huumorilla, mutta oikea vastaus kerrotaan ensikuussa.

Hilpeästi Lällätellen

~W~

Luonnonkansan Turinoita: Agentti Tervas-Entti

Niin oli outo kohtaaminen tänään turinoitsijoiden joukossa. Jos ovat aina olleetkin kovin erikoisia, niin tämä Tervas-Entti, lähti, kuin varjo, aamulla eteisestä matkaani, seurasi lenkillä mukana, tuli näkyviin, kuin sivutarinasta. Kangaskaupassa Hän seisoi köppyräisen valtaisana vieressäni kertomassa, mitä Kirjuri tarvitsee. Tuoksutti aamusta saakka nokkaani, useammassakin paikassa, vanhan tupakan pinttyneen tuoksun, kunnes nyt kotona istuessani, tajusin sen, vähällä hapella palavan puun, pinttyneen noen ja tervan kummallisen kitkeräksi tuoksuksi.

Toki lähelläni on aina pienesti piipputupakalle, tai vanhalle holkki-saimaalle tuoksuvaisia henkimaailman herroja ja rouvasväkeä, mutta, Terva-Entti, miilun tuoksuineen, on oma originelli olentonsa.  Ennen aikaa tervaa poltettiin tervamiiluissa ja Tervas-Entti oli Mäntymetsien ja Miilunpolttajien Haltija. Puuhaltija. Hän myös neuvoi miilunpolttajia työssään, jotteivat ihmiset tekisi metsille pahaa tervaa polttaessaan.
        

"Sinä muistat, Jahvetti Jalokasvun ja Aarnisydämen? Vanhan puiston Puuhaltia ja vanhojen puiden Pyhä enkeli, He lähettivät terveisensä Kirjurille, samalla kuin suosittelivat minulle kievariasi." -Miten voin auttaa? Kuinka olla korvana? Nyt vasta tajuan, että olet koko päivän seurannut minua ja hiukan herätellyt ystäviänikin, mutten aivan tiedä, miten voisin olla hyödyksi?
"Minä seurasin, koska halusin ymmärtää paremmin ihmistä, mutten juurikaan ymmärtänyt. Nautitko elämästäsi Kirjuri? Oletko onnellinen Satulan emäntä?"

-Hämmentävä kysymys. Koetan vastata rehellisesti. Tänään enimmäkseen kyllä. Olen onnellinen. Askeleeni tuntui kulkiessani keveiltä ja maailma ympärillä oli kaunis, lämmin ja aurinkoinen. Minulla oli aikaa pysähtyä missä tahdoin, jutella ihmisten kanssa sopivassa kohdin. Olla hiljaa ja kuunnella toisaalla. Ympärillä oli iloisia ihmisiä naurua ja sopusointua, sekä selkeästi myös luonnonkansaa ja henkimaailman olentoja. Kauan  te olette olleetkin kiireitteni takana piilossa. Kun on kiire, aisteistani osa sumenee, enkä näe teitä. Siksikin olen ollut tänään onnellinen, sillä näen ja kuulen, myös teidät. Aina en ole onnellinen. Kiireiset ajat tekevät minusta rikkoutuneen, sillä hyvin tärkeä osa elämääni katoaa.

"Olet oppinut paljon viime aikoina." - Niinkin voi kai sanoa ja hyvähän se, että jotain oppii, kun koulua käy. Hymyilin Tervas-Entille. Hän mutristi suutaan hiukan paheksuen ja sanoi "En tarkoittanut nyt ihmisten kouluja. Olet Oppinut itsestäsi. Olet oppinut, mikä tekee kirjurista Kirjurin ja mikä kadottaa hänet. Muistatko kun Tytti kerran kertoi pelostaan, että sinä katoat?" En muistanut ja Tervas-Entti laittoi minut lukemaan tuon osion uudestaan (Luonnonkansan Turinoita: Voiko Kirjuri kadota? 3.10.2017). Luin kyyneleet silmissä ja pahoillani, sillä olin jo silloin luvannut, etten katoa, vaikken voinutkaan lupaustani pitää. Kiire on mielen luoma verho näiden minun rakkaiden ja tämän ihmismaailman välillä, enkä minä halunnut sellaista verhoa, löytämäni ilon eteen.

"Te ihmiset olette kummaa kansaa, sinäkin Kirjuri, Minä juuri sanoin, että olet oppinut jotain ja nyt sinä olet huolissasi, että olet niin tyhmä."-Ajatustenlukijoitako taas? minä murahdin. "Sinun mielesi on nyt melko äreä, silloin se murisee kovaa, kuin Kainuun salojen karhut minun nuoruudessani." Tervas-Entti hörähti. "Mutta jos haluat oppia lisää itsestäsi, tai ihmisistä, niin sopiiko, että kertoilemme toisinaan, mitä olemme huomanneet, kun kiire on sinut, tai meidän lepotupiemme emännät ja isännät vienyt? Mehän näemme teidät edelleen. Ja tutkimme ja seuraamme teitä, kun pohdiskelette tärkeitä ja kiireellisiä asioitanne."- Niin kuin salaiset Agentit? "No juuri kun semmoiset" Tervas-Entti nauroi römeästi "Agentti Tervas-Entti palveluksessanne Kirjuri." -Kiitos. Nämä jännitysturinat minä tottavie, haluan kuulla! "Tämä Sovittu. Minä, tai joku muu, Luonnonkansan "Agenteista" otamme yhteyttä. Odota meitä, etenkin silloin, kun olet onnellinen ja korvasi on auki." Tervas hieraisi nenäänsä ja nykäisi kaarnahattunsa silmilleen kuin paraskin agentti.

"Tänään saat jo yhden vastauksen, teidän ihmisten tärkeisiin pohdintoihin. Kumpi oli ennemmin, Muna, vaiko Kana? Aikojen alussa Lohikäärme hönkäisi kidastaan Feenikslinnun, joka muni pesäänsä tulivuoren uumeniin useanpiakin munia. Yhdestä niistä syntyi käärmeet, yhdestä nokkaeläimet ja yhdestä kaikki taivaan ja maan lintulajit. Mekään edes emme tiedä, mitä kaikkia lajeja alkulähteestä tuli, mutta monia munivaisia kantoi maa päällään aikojen alussa. Toki osasta munia, kuoriutui lisää kultaisia Feenikslintuja, mutta aivan alussa oli Lohikäärmeet, kuten TulenKulta."

Jäin Häkeltyneenä tuijottamaan sohvaa, jolta Tervas-Entti katosi kuin se eräskin rupsu Saharaan. Agentti Tervas-Entti. Jaa-a Sitä ollaan siis todellakin lähdossä metsästämään Kadonnutta Kirjuria. Toivottavasti tuo saadaan Jouluksi kotiin, kuin Lassie konsanaan.

~Höpsäytettynä Kirjuri.~

Itseinhosta elävien kirjoihin.

 KEVÄT TULEE; Joko oot hoikka????

Kesäksi kuntoon kamppanja alkaa, sano hyvästi vattamakkaroille, selluliittireisille ja ihra kellukkeille, jotta voit pukeutua pikkupikku bikiineihin. Bikiini challenge 2018, diettaa itsesi hoikaksi. Ja pumppaa bodybumbingissa ittelles biitsiin övereimmät pakaralihakset. Kulti sinä oot pullukka. Ja ihan vika kohasta, tässä vattamakkarahaaste kesä 2018, makkaran paikka on grillissä ei vattalla, joten siirrä se vaikka puskureitten kohalle. Oikeesti, aijokko kauan pysyä noin läskinä? Kyllä nyt kesään mennessä pitää rasvat tirisyttää pois, ettei väkeä rannalla ahista katella sinuu?

Hei mie oon Wiltsu vahvasti ylipainoinen ja taas ittuuntunu siihen, että heti, kun vuosi vaihtui aletiin painostamaan läskejä ja "Läskejä"  eroon joulukiloista. Heti kohta sen perään pitää saada kroppa kesäkuntoon ja ulkonäkö sellaiseksi, ettei läskit häiritte toisten tunteita. Kaiken tämän läskivihan keskellä, koetan nähdä kehoni itseäni miellyttävänä. Se on aika haastavaa, kun elää maailmassa, jossa taviskroppa on sensuroitu suodattimin ja filtterein, emmekä enää ihmistenilmoilla liikkuessamme, irroitakaan katsettamme älyistä ja tableteista, jotka niitä kauneusihanteita näkyviimme suodattaa. Ei auta itsetuntoa,  kuunnella/lukea tuota vaahtoamista siitä, miten löllykkä möllykkää on iljettävää katseltavaa. Mutta kotvan kun katselee ympärilleen ilman älyluuria ja tietäväisen näyttöä, maailma näyttää sen aidon puolen, jossa on kauniita monimuotoisia naisia ja miehiä, lapsia ja aikuisia, sesseja ja kissuja, joilla on koosta piittaamatta

muotovalion keho. Jos, kun, minun unelmamaailmassa puhutaan muotovalioista, voin hyvillämielin, liittää joukkoon myös itseni ja Kattilan Wanhan Rouvan kaltaisia ylipainoisia olentoja. Mutta tässä maailmassa me ollaan vaan lähinnä nolon kömpelöitä ja meidän täytyy laihtua, jotta mahdumme standardiin. Mitä se ikinä tarkoittaakin. (Olen harvoin nähnyt omasta mielestään riittävän hoikkaa ja sopivan kehoista ihmistä.)

Mie yritän nyt, liikkua säännöllisemmin. Liikuttaa myös Wanhaa Rouvaa, löytää liikkumistavoista jotain, mistä koko Kattilan väki nauttii. Syödä itse ja syöttää Kattilaisia terveellisemmin. Ruoka on meistä kaikista hyvää, lähes kaikissa muodoissa, mutta ylläri pylläri, joka juuttaan tutkimuksen ja fitnesihmeen ja eläinhoito-oppaan mukaan, mie valitten meille kaikille yleensä ihan vääriä eineitä ja aivan liian vähän, tai paljon jotakin. Ja kyllä, yritän myös sisäistää (uskoa ja nähdä), että keho laajakin on kaunis. Wanha Rouva on kaunis ja pehmeä aina, aivan varmasti, mutta omalla kohdallani usein epäröitsen ainakin sen kauneuden suhteen, pehmeyttä löytyy kyllä. Kropassani on silmää häiritsevät ulottuvuutensa. Jos se ei kutistu, tahtoisin silti oppia ajattelemaan, että olen silti keholtani kaunis, mutta jos kutistuu, mie tiedän nivelten ja pään sisäisyyksien kiittävän siitä. Meillä molemmilla. (Niin syvälle on minuunkin juurrutettu se, että pieni on arvostettavaa ja kaunista, varsinkin, kun justiinsa sitä pientä ja kaunista puuttuu.) Meillä ei tykätä rahkoista, eikä siedetä kovin paljoa maitotuotteita,(ellei se ole jäätelöä,)edes niitä hyla ja eila ihmevirityksiä, joissa oikeaa maitoa, ei löydy edes hengen nostatukseen. Ei maistu ei tipu yök ja käpälällä hiekkaa päälle.

Ruokabudjettini ei ole niitä suurinpia ja Räpelökokin taitoni on Räpelökokin. Teen itselleni huippu ihanaa salaattia, osaan pilkkoa sen useimmiten, ilman verta hikeä ja kyyneliä. Mutta edes halpuutuksen aikana, kaurapuuroa parenpaa aamupalaa ei olekaan, kanamaisen ihmisen ruokavalioon kuuluu kana, vaikka heidän, samoin kuin sikojen, nautojen ja muidenkin eläinten elämää loukataan kasvatuslaitoksissaan kaikin mahdollisin tavoin. Ja riisi, vaikkei sen viljelytavat olekaan eettisiä, Pahoittelen, se maistuu hyvältä, kuplii vähemmän vattassa, kuin viljatuotteet ja käy vaihtelusta perunalle, joka on halpaa ja pitää suominaisen tiellä.

Mie en lämpene tofuille ja härkäpavusta tulee mieleen Nokipoika. Sonniystäväni vuodelta miekka ja kivi. Ystävän syöminen, vaikka kasvismuodossa kauhistaa. Ehkä mie jonakin päivänä korjaan nyrjähtäneen ajatusmaailmani, mutta ennen sitä, minä kuljetan kaupasta edullista, suuni mielestä, hyvää ja toivoakseni useimmiten kotimaista ruokaa ja olen kiitollinen jokaisesta saamastani suupalasta. Jaan ne lihaisammat tuotteet Kattilan väen kanssa sulassa sovussa. Kattilaiset ottaa kanaa hyvin mielellään ja kalaa kerrassaan kehräten, kala kun kala käy kypsänä, myös se kovasti parjattu lohi merestä, tai muualta, puhumattakaan tonnarista, Siitä me hetkittäin jopa tappelemme, sillä moiset herkkut on hintansa vuoksi harvinaisuuksia.

 

Mutta tähän kunnonkohotukseen. Eihän se pelkkää syömistä ole vaikka, välillä siltä tuntuukin.. Ajatus meinaa hiukan harhailla. En tiedä onko kohdallani kyseessä enemmän elämänmuutos, vai ihan vaan huomion kohdistamisesta olotilaan, joka oli kauan harmaa ja passiivinen. Vai onko tuo bittimaailman läskinvastaisuuskanppanja sen verran syönyt itsetuntoani, että on vaan pakko tarttua itteäänsä riveleistä ja alkaa keskustella vakavasti tulevaisuudesta. Kuolevaisuus on katsellut minua peilistä tuon tuostakin ja nyt kun olen saavuttanut iän, jossa isäni siirtyi henkimaailmaan, oma kuolevaisuus tuntuu kasvattaneen kokoaan kymmen kertaiseksi, (lihonut sekin mokoma...) Mutta ei urheillullisuus, aktiivisuus, joka kalorin ja suupalan jatkuva mittaaminen, voi olla se ainoa henkiin jättävä tapa. Se on kuulkaa aktiiviurheilijat ja kehonpalvojat semmoinen juttu, että ei meistä kukaan loputtomiin elä, vaikka mittaisi millilleen, joka hengenvetonsakin. Mutta pienikin huomio omalle hyvin voinnille ja eloniloille, voi tehdä siitä elämästä tuhannesti mukavanpaa. Elämisen arvoista.

 En mie Kuolemaa kammoa. Rehellisesti sanottuna mie pidän Häntä edelleen, hyvin rakastettavana ja tervetulleena ystävänä. Jos minun aika on tänään, tai huomenna, lähden Hänen matkaansa ihan ryppyilemättä. Mutta ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin, mie olen oppinut arvostamaan olemassaoloani ja löytänyt asioita, joista kovasti pidän. Ja joiden tekeminen minua innostaa. Ylipainosta huolimatta. Olisi hiukan kuin vasta heränneen elämänilon haaskuun heittoa, siirtyä henkimaailmaan ja uusiin töihin, saman tien, kun löysin tähän elämään pienen tarkoituksen kipinän. Epäselvän ja kummallisen kipinän, mutta kipinän kuitenii. Kesäksi kuntoon kanppanja, näetkö sinä? Mie olen mukana, mutta omalle tyylilleni uskollisena, aijon oppia, että voin tykätä itsestäni syksylläkin. Lähti läskiä, tai ei.

Laajoin ulottuvuuksin

Wiltsu ja Wanha Rouva

Maaliskuun mieli

Niin on ollut maaliskuu omansalainen. Ensin se tuntui olevan helmikuun kaltaista poksahtelua, sitten se muuntui väsymykseksi, mutta toisin, kuin hetkeen aikaa, olen reippaillut ja "Kohottanut kuntoa." Ja koettanut saada asioita etenemään tahtoni mukaisesti. Ei ole toistaiseksi onnistunut. Kun yksi asia etenee, toinen ottaa takapakkia ja pakenee. Ahdistavan raastavaa. Se laittaa tämmöisen vähemmän pidenpien hermotusten omistajan, välillä talsimaan tasajalkaa, sekä luettelemaan pienenpiä ja isonpia perkeleitä ison rivin ojanpientareita koristamaan.

Vaellusaappaat on talsittu rikki ja useammat ulkoiluvarusteet alkaa vaikuttaa väljältä, kun olen koettanut saada harhailevat ajatukseni takaisin ruotuun. On parenpi mennä lenkille, jos alkaa ketuttaa oma osaamattomuutensa ja tilanteen hallitsemattomuus.

Ja niin tässä kuussa on saanut todellakin oppia sen, että muutoksia tulee kalenterin täydeltä, tai kuten nyt kalenterin tyhjältä. Maailmankaikkeus siis laittaa myös lepäämään, jos alkaa näyttää, että ihminen käy ylikierroksilla kaikkine ideoineen.

Ja uuden opettelua. En ole lainkaan kartalla siitä mitä/miten aion elämäni uusimman haasteen händlätä, mutta enpä minä tainnut olla kovin tarkasti jyvällä vuoden takaisien opintojen kulustakaan, joten otan ja hengitän syvää ja kokoan itseni. Aika näyttäköön miten asiat etenee.

Moni vanha asia on pompsahdellut uudelleen käsittelyyn. Yhtenä niistä on pintaan nostettu lapsettomuus ja se olenko minä kuitenkaan niin sinut sen asian kanssa, kuin olen luullut. Olen minä. Surullisen kivuliaalla tavalla kyllä, tuskin se koskaan ihan täysin kivuttomaksi asiaksi paraneekaan. Mutta sen kanssa selviää ja kokemuksesta tulen aina olemaan kiitollinen. Tähtipölykin on parenpi, kuin se etten koskaan oisi yrittänyt.

Minä en koskaan ihan täysin ymmärrä perheellisiä, en pieniä, enkä isoja perheitä. En yli hössötystä, en välinpitämättömyyttä, uhrautumiskuvioita, enkä sitä, että ensi hingutaan ja sitten kun saadaan perhe, vingutaan, kun ei se ollutkaan toivotunlainen. Samoinhan minäkin olen umpisolmussa omassa elämässäni. Toivoin ja tajusin saavuttamattomaksi ja nyt heikkoina hetkinä maruan. "Minä en tule kokemaan perheellisten iloja, enkä suruja, en mitään. Huono olen, kun vain yksin olen minä ihminen, kaiken keskellä yksin" Voi voi,.. mutta toisaalta, minä en ehkä oisi osannut niistä edes selvitä. 

Lainalasteni kanssa minä saan kokea hulvatonta viihdettä silloin, kun se on mahdollista,

karvalapset järjestää huolta ja hymyn aiheita, jokaiselle päivälle ja aikuisetlapset laittaa tämän tästä maiskauttamaan paheksuvasti, tai hyväksyvästi touhujensa vuoksi. Minulla on ystävien iso etäperhe, jonka sähläystä ja häsläystä seuraan ja kummastelen. Ja huokaan toisinaan helpotuksesta, kun tajuan, että hyvä näin. On ehkä kuitenkin helponpi erottaa karvalapset toistensa niskavilloista, kuin koettaa saada uhmaikäinen nousemaan kuralätäköstä, tai esiteini auttamaan kotiaskareissa, tekemään läksynsä siivoamaan huoneensa, tai aikuinen lapsi kyläilemään säännöllisesti mami luona, jos ei hää halua.

Elämä muotoutukoon sopivaksi, minä muovaudun sen mukana. Maaliskuu on mureuttanut minua mukavasti, marinoinut mahtavasti ja hiljalleen valmistanut hiillokselle laitettavaksi. Pian on kevät, lumet sulaa ja alkaa grilli kausi. Veikkaan, että ensikuun aprillipilailut voi laittaa kiemurtelemaan, niin minut kuin muutkin ihmiset, omissa liemissään varsin vekkulisti. Ainakin ne asiat, mitkä on kuluneet kolme kuukautta, kulkeneet kuin täit tervassa, saattaa saada hämmentävät vauhdit nyt, kun valo alkaa lisääntymään niin luonnossa, kuin meidän sisälläkin.

~W~

Hihitä hitaasti.

Niin ihanaa. Pakkasherra pussailli poskipäitä ja toivotti tervetulleeksi talventaikaan. Siellä tuli, nopeasti soljunut kaksituntinen ihmeteltyä ladulla, maailman kauneutta.
Majutveden jääkuorrutteilla hihiteltyä sunnuntaihihittelyä, vaikka perjantaita eletäänkin. Toiset huhki ammattilaiset, hiki noruen, kolmatta kierrostaan ohitseni ja minä nojailin sauvoihini, välillä lykin, kuin ennen nelivuotiaana, tönkköhiihtoa ladulla eteen päin. En mie suurta urheilujuhlan tuntua tuntenut suorituksistani, mutta voi miten tuntui mukavalta, nauttia poskipäitä nipistelevästä pakkasesta ja kiireettömyydestä, talviauringossa.

Kyllä minäkin hien sain pintaan. Siinä kahdessa tunnissa, missä ammatti hiihtäjät kiri varmaan sen 20km hiihtoluistellen ja luistelu hiihtäen, mie lykin luultavasti 8 kilometriä. Vaikea sanoa, sillä suksipaketin hintaan ei kuulunut matkamittaria. Mutta minulla oli ihan toisenmoisesti mukavaa, verrattuna niihin kouluvuosien, veren maku suussa, hiihdettyihin kilometreihin. Minä toivoin matkan kestävän pitkään ja "maaliin" päästyäni  en tahtonut heti kotiin lepäämään, vaan nautin vielä hetken auringon paisteesta, ennen kuin pyyhkäisin suksenpohjat puhtaaksi ja pakkasin ne nätisti kiitellen nippuunsa.

Onpa mukavaa olla aikuinen ja valita itse, missä vauhdissa on mukavinta mennä. Ehtii miettiä, tai olla miettimättä. Ehtii katsella missä on kauneimmat kaislikot ja kuinka kummallisesti hanki aaltoilee kaukana jäällä, tuulen tehtyä siihen kuvioitaan. Ja miten kirkas on jää siinä upealla luonnon jäällä, mikä on luistelijoiden iloksi aurattu. Ja miten vauhdikkaasti siinä luisteltiin. Ja mitkä ladut, hyvässä kunnossa ja aivan kuin juuri tehdyt. Ohrasaaren ympäröivä kävelytie kävelijöiden ilona ja koirakansan riemuna. Käveliöitä, hiihtäjiä ja luistelijoita oli ihan mukavasti. Jopa avantouimareita ja pilkkijöitä oli näkösällä.

Ja kaislikossa omat olentonsa. Ihan hetken tuntui, että jopa Luonnonkansa häärää keväthangilla omia touhujaan. Eihän tuota Aurinko Armasta voi vastustaa. On se niin kaunis ja mieltä virkistävä. Hymyilyttää jo ikkunasta kurkistaessaan. (Kunhan muistaa katsella sen säteilyä valikoivasti, eikä villakoirien ja pölypalleroiden sumentamalla katseella.) Ulos vaan, kaikki ne ikkunoiden pinnat ja pölysyheröt voi huiskia näkymättömiin semmoisena pilvisenä päivänä, kun niitä on vähemmän.
 Ja vaikka tuossa taannoin, silmääni tökkäsi keskustelu siittä, miten paljon paremmin, toisten paikkakuntien ladut on netissä, niin en mie paljoa sitäkään harmittelisi. Toki oisi mukavaa, jos toispaikkakuntalaisetkin saisi noista upeasti tehdyistä laduista nauttia, vaikka vaan pittitaivaalla kuvina, mutta ulkoa niitä silti kannattaa etsiä. Hyviä latuja. Onhan meillä toimivat leuat, kehutaan sanoilla ja teoilla, sitä mikä on hyvin. Kuvataan kierrellessämme ja kerrotaan kaikille, mistä mukavuuksia löytyy.. Mie löysin niitä ihan kotojäältä.

Ihastuttavaa kevät talvea ja kiitos laduista.
~W~

 

Helmikuu: Popcorni

Toinen hiljainen kuukausi lähes lopussa täällä Bloggerissa. Aiheet pokshtelee mielessä kyllä tämän tästä ja valtavan paljon ideoita, on odottamassa, jossakin mielen tulva-aallonmurtajalla. Mutta jollain tapaa tahtoisin sen sanottavani olevan nyt muutakin, kuin silkkaa sana helinää.

Pitkin helmikuuta oli paljon erinäisiä tapahtumia, joissa olin mukana. Hiukan erikoisesti tunsin olevani enemmän sivullinen tarkkailija, vaikka ymmärtääkseni ihan osa ryhmää kuitenkin. Kun nyt "aikuisena" ja koulutuksen loppuun käyneenä opskelijana, hyppelehdin tuolla tutun koulun atmosfäärissä, tuntuu toisinaan, kuin oisin astunut isonpiin saappaisiin. Ensin pikku paniikki, "MINUN on PAKKO osata tää yksin!" sitten huojennus "Luojan kiitos tääl on sentään tutut Opet." ja hetken päästä "Hei onpa ollut kiva päivä, aika meni tosi nopeasti."ja tänään Kassalla, tuossa painajaisteni pahimmalla giljotiinillä pompsahtanut  ajatus, "Mie oikeesti Händlään tän."

Ei, en edelleenkään ole proo, mut enneksi minun ei viel tarvikaan, miehän opettelen edelleen ihan kuten kaikki muutkin. Mutta voi pojat miten mukavaa on huomata, ettei se pirun korkea kynnys enää pelottele minua hengiltä, eikä aja minua ahdistukseen. Minun kaltaisia ihmisiä tulee minua vastaan päivittäin ja mie huomaan, ettei meillä kellään ole mitään hätää, sillä me selvitään kyllä. 

Kyllä, ihan varmasti tulee päiviä jolloin pää on sekaisin ja ahdistaa, joku kerkeää imaista voimat ihan huomaamatta ja tulee paniikki ja ahdistus, mutta siitä selviää kyllä. Viimeksi annoin sen tulla. Tulvia läpi ja yli ja suoraan sisälleni, mieleeni, joka soluuni ja hengitin. Se ei tappanut minua, se kyllä hetkeksi kaatoi minut, mutta se ei saanut enää ikivaltaa minussa. Ajattelin, että huljutkoon aikansa soluissani ja tehkööt tehtävänsä ja kun se on valmis se menee pois. Valuu, kuin vesi hanhen selästä järven aalloille ja huis se on poissa. Minä vain hengitin, sallin itseni tuntea sen etten hallitse tilannetta. Maailma ei romahtanut, eikä elämä kaatunut, edes taivas ei pudonnut niskaani. Oli vain hetki, joka oli vaikeanpi ja ahdistavanpi ja pääsin siitä yli ja nyt on taas mukavanpaa.

Mikään ei vaatinut tarkennuksia, ei selityksiä, eikä toimintaa, vaan se riitti, että olin tilanteessa läsnä, muistaen hengittää.
Yhden kuukauden aikana, huomasin itseni kehittyneen enemmän kuin ikuisuuksiin. Suunnittelen asioita, jotka ovat olleet minulle vastenmielisiä koko elämäni ajan. Suunnittelu ei tunnu enää niin vastustavalta, mutta tiedän, ettei ole kiirettä minkään toteuttamiseen, asiat luttiintuu ja niillä on kaikella aikansa ja paikkansa toteutua. Kun annan niiden muotoutua omalla painollaan, siitä itselleni vastenmielisestä, tulee muotoutumaan jotain, minkä takana voin seistä hyvilläni ja uskoen, että se onnistuu.

On ollut valtavasti yksittäisiä asoita, jotka ovat poksahtaneet, kuin popcornit kuumassa rasvassa, tiiviistä jyvästä valkoiseksi herkkuhöttöseksi, valmiiksi pureskeltavaksi. Riitti, kun se hautui kuumuudessa tarpeeksi kauan. Minun elämä on ollut viime aikoina vähän niinkuin maissinjyvällä kiehuvassa öljyssä. Sillai kivalla tavalla. Mie alan olla hautunut tarpeeksi kauan, jotta olen riittävästi "paineistettu" voidakseni sopivan vauhdin saatuani, poksahtaa kuorestani ja muuntua "sopivasti pureksittavaksi." Ei enää se kova ja hampaaseen sattuva, vaan ihan toisenmoinen. Nyt on aika olla hiukan paremmin sopeutuva, ei kuitenkaan enää nurkassa näkymättömänä tarkkailijana. Minä olen "leffaillan kohokohta". Minulla taitaa olla elämässä ihan oikea tehtävä ja hauskinta on, että mie uskon jopa selviäväni siitä.

Innosta kipparalla
~W~