Taas meillä siivotaan.

Huh kun sitä tuntee taas itsensä niin näppäräksi. Jotkut lähipiiristäni tietävät, että siivous on niin "mun juttu". Tykkään siitä yhtä paljon, kuin lapsena kaurapuurosta, eli ihan yökkiin asti. Niinpä se tarkoittaa sitä, että välttelen hommaa sujuvasti siihen, kunnes on PAKKO tehdä jotain, ettei väki luule läävään tulevansa. (miten niin liioittelen ;) )


 Sitten kun se siivous inspiraatio iskee, pitääkin käydä koko hollitalli läpi "täiharavan" kanssa. Nyt on tämä vaihde päällä. Kolme päivää ja lähes kolme yötä, olen läpikäynyt elämääni vuodesta 1988- 2013 asti. Valokuvia, papereita, vaatteita "muistoja" ja muistoja. Hirmuinen määrä vuosia säilöttyä tavaraa jota en ole aiemmin raaskinut heittää pois (vaikken edes kurkista niitä tässä välissä) On nyt tavaraa kävellyt heipat sanoen käsieni kautta energiajäte, kaatopaikkajäte astioihin ja kierrätyskeskukseen ja kirpputorille. Heihei, hauskaa matkaa.

Viimeyönä silppusin valokuvia ja negatiivejä, siinä meni monen monta tuntematonta naamaa taas kerran hus pois. Katselin hääkuvia, joita oli milloin mistäkin parista, ja ylläri ylläri, kymmenestä hääparista vain kaksi oli edelleen aviossa. Pahoittelen, mutta tuli siis myös poistettua eronneiden entinen onni, pois laatikkoani täyttämästä. Olen ollut tällä karsinta kierroksellani hyvi lahjomaton. Mitä en tarvitse, sitä en todella tarvitse, niinpä otan ja poistan sen. Oli se sitten valokuvia, muistoesineitä, tai jonkin ihanuuden kirjoittama kirje, tai kortti. Niin rakkaita kuin ne onkin olleet, olen todella viimeinkin sitä mieltä, että lämpimät ajatukset sydämessä on paljon mukavanpia, kuin hirvittävä määrä tavaraa varastoissa.

Minun piti tehdä tällä viikolla paljon muutakin kuin tätä, mutta nyt tuntuu että,  jos en tee heti, jää homma kerrassan häijysti kesken. Onhan tässä ollut häsläystä ja paniikkiakin, kun on lukenut kirjeitä vuodelta nakkisodat ja löytänyt sittenkin "valokuva-aarteista" jonkun piiloon haudatun exänsä. Tai edesmenneitä ja kadonneita, ystäviä, sukulaisia, tuttavia jne. Välillä itkeä parkuu räkä poskelle noruen ja seuraavassa hetkessä nauraa hurskuttaa niin kertakaikkisesti, että ei meinaa pöksyissään pysyä, ihanaa tunnevuoristorataa.  Ja kaikelle sanoo rakkaudella heipat. Joillekin hiukan jopa "Lukkarinrakkaudella." Sekä suurella kiitollisuudella ja melkeinpä helpotuksella, "olenpa onnellinen, että olet toisen mieliharmina, etkä tarttunut minun linkkaani kiinni."

Kokemuksia oli ja meni ja nyt on uusi aika, uudet kujeet. Jotain vanhaa pitää aina kuljettaa mukana, mutta monista vanhoista on nyt todella upea aika luovuttaa ja päästää irti. Ihanaa että minulla viimein on tähän myös voimia, sillä tähän tunnemylläkkään en aivan osannut aloittaessani varautua. Siivoaminen on siivoamista, otat ja laitat pölyt ruotuun ja tavarat järjestykseen ja puhdasta tulee, mutta huh ja huh, jos käyt samalla läpi koko elämäsi muistot, päiväkirjoista, kirjeisiin. Viime kevättalvella jouduin lopettamaan kesken, kun sydän tuntui murtuvan jo pelkkien lapsuus ja teinivuosien muistamisesta. Nyt luin kirjeitä niiltä ajoilta, saamiani ja itse kirjoittamiani. Ja totesin että olenpa onnellinen, kun me selvisimme tuosta kaikesta. Sanoin hyvästit vanhoille ajoille ja jatkoin silppuamista käsin, kun koneellinen paperin silppuri heitti henkensä. Niin terapeuttista <3  Ja tämän terapian loppuun saattamiseen vielä hetki menee.





                                          Siististi -W-

Rakasta.

Rakasta hiljaa,

rakasta lujaa,

rakkasta 

ehdoitta kokonaan,

Sydämestä

Syvältä 

koko olemuksellasi

joka solullasi.

Rakasta kuin lauluissa,

kuin runoa luoden,

ehdoitta kokonaan,

 iloa suoden.

Rakasta, 
kun koko elämäsi
 oisit rakastanut.

Rakasta, kuin tietäisit

mitä tehdä.

Rakasta,
 kuin ymmärtäisit,

 minne mennä.

Rakasta hiljaa,
 rakasta lujaa

Rakasta ehdoitta, 

Kokonaan  Rakasta,

 kaikkien nähden.

Rakasta salaa

Kuin syntiä tehden.

Aidosti kaikkialta.

Rakasta joka solullasi.

Ehdoitta, 
aidosti, kokonaan. 

Rakasta salaa,

 rakasta hiljaa.
Vain tämä elämä.

Minä Rakastan,

vaihtoehdoitta,

 hiljaa, 
vain salaa. 

Kuin syntiä tehden.

Ikäni kaiken kokonaan.

Vaan jospa ei syntiä olekkaan?

Rakkaus vain,

jota vahvistat.

~W~

Jotta oisin kuin muut.

Juoksen kiireessä kaupunkeja,

etsin etsimällä, käännän kääntämällä

menen virran mukana, aina kaikki hukassa,

tartun kiinni hihasta,

puhun tunteesta, vihasta

laulan lauluja vieraita, maalaan tauluja

haaleita, kaikki nähtynä silmin toisten 

aivan erimoisten kun nämä omat sieluni peilit.

Jotta oisin kuin muut,

rakennan talon kivisen,

hankin perheen  jota omaksi tunne en,

otan työn jokaisen, jonka eteeni tuot.

Maksan verot, teen mun työt,

 tiedän aina kenen leipää syön.

Ja vaikka vähät välität,

 kerään heittämäsi jyvät 

olen hyvä ihminen 

kun teen aina kaiken sen,

 mitä multa odotat.

Vaan jos sanon ei?

Minä odotan sen prinssini oman.

haluan talon puisen ja soman,

työn mieltä lämmittävän,

sydämen eheyttävän elämä.

Älä odota minulta tekoja,

 jotka itsekin tehdä voisit.

 Älä nöyrtyvää selkää,

 pelosta vapisevia jalkoja.

Minä kuljin jo kerran polun sen

jolla arvoa saa ei ihminen,

 olemalla kuin muut.

Kun, olen kuin muut,

 tulee isot ja lyö,

kun olen kun muut

joku toinen leipäni syö.

Kun olen, kuin aina on oltu,

nöyrä ja pienestä kiitollinen,

vähän saat, vaikka ansaitsin

enemmän.

Kun olen, kuin aina oltu on,

työni teen, vaan olenko onnellinen?

Kaiken teen,

kuten ennenkin

vaan itseni muistinko

Kiitoksiin kietoa hyviin?

Sillä silloin,  jos

olen kuin muutkin ois,

 ei tekojain kiittele kukaan,

Vaan  jos oon,

 kuten enkelit olla mun sois,

ilo astelis, askeltein mukaan.

Mitä milloinkin, ketä kullekin

Jotkut päivät vaan käyttää tarkemmin kuin toiset. Saa aikaan enemmä ja näkyvänpää tai, jos ei näkyvänpää, niin ainakin jollain tavoin, arvostaa aikaansaannoksiaan aivan toisin, kuin yleensä. Monen flegupäivän ja -viikon vastapainoksi, tulla tuuskahti jostain kerrassaan energia-aalto ja aikaansaannosta on tullut niin siellä kuin täällä. Juu ei Kämppä ei ole siistiytynyt eikä vaatehuone, eikä kaikki matot ole edelleenkään pesty, mansikat kerätty, eikä parveketta ole ehtinyt joka päivä kuoputtamaan, mutta, mutta... Niin, En tiedä on vain tapahtunut enemmän, enemmän ja enemmän. Niin hyviä, kuin hämmentäviä asioita, jokin verran surkean tunteen tekeviä ja pari kolme Kriisipesäkettäkin on ympäristöön ja hölökohtaiseenkin elämään paukannut. Näistä voi melko ylpeänä (vielä) todeta "ei Sattunut, ainakaan kauhen pahasti." Ikinähän ei voi tietää, jos se kipu tuleekin vasta jälkijunassa.

Minun ihmistensietokykyni oli koko talven aivan olematon, vaan mitäpä on tapahtunut kuluneen kuukauden aikana? En siedä jäädä itsekseni, en siedä miettiä asioitani, tai ainakin täytyy olla itsekseen jossakin, missä on ilmaa ympärillä. Kotikolo on kolkko kolo, siellä ei siedä olla. Ihmisten ilmoilla voi vain katsella kun ihmiset tulee, menee, hyörii, pyörii ja touhottaa. Kiitos ei haittaa, vaikka kukaan ei puhuisikaan minulle, kunhan vain näen, että jossain on joku. Eikä sekään haittaa, jos puhutaan mennään ja touhutaan, kunhan jokaisessa paikassa vaan löytyy se pieni kolo, josta voin hiiren lailla livahtaa, jos iskee tiukka paikka. Näin olen tehnyt näin olen ollut. Ihmisten keskellä ilman ihmisiä. Ja kokonaan "metsässä",  Yksin mutta ilman ajatuksia, koska uuvutan itseni kaikin tavoin. Pääni tyhjenee, sinusta, hänestä, meistä, teistä, heistä...Heitä ei ole, meitä ei ole... on vaan kupla vailla ajatuksia, en nää, en kuule, en ymmärrä, ja ennen kaikkea minun  EI tarvitse.

Olen kuunnellut ja katsellut ympäröiviä ihmisiä huvituksen ja kauhistuksen, välillä jopa, pienen raivon vallassa. Olen lisäksi tuntenut tietynlaista hämmentynyttä tyyneyttä ja kiitollisuutta siitä, etten elä heidän elämänsä traamoja. Omistani selviän ennenpitkää ja  muiden epämääräisiin elonkäänteisiin osallistun kuin elokuvateatterin penkiltä. Karkkipussi kädessä ja vältellen säikähtyneenä lyömästä vieruskaveria. Välillä toki on pakko heittää kommentteja, kuten "VARO karhu!!!!!" tai "VÄISTÄ tota autoa" Siis ihan niin kuin leffateatterissa. (Kanssani elokuvissa olleet ymmärtää tämän...En selitä enenpää, nolottaa...)

Kun miettii omia tekojaan ja tekemättömyyksiään, tulee toisinaan vastentahtoinen ajatus (Ikäkriisin tuotoksia, uskon ma.) siitä, mitä minun ikäisen ihmisen olisi kuulunut tähän mennessä jo saavuttaa. Ystävät, tuttavat ja ikätoverithan meille toimivat peilinä. Eli siiis jos ystävämme Manta, ALLE nelikymppisenä on perheellinen, asuntovelallinen, työn raskaanrataja ja hiukan elämäänsä kyllästynyt, avioeroa harkitseva rouva. Ja Mantan mies on liki viisikymppinen Ernesti, mielikuvituksellisen luonteen omava, verkkopaidassa ja sarkahousuissa viikoloput viihtyvä, joka helkutin asian keksivä, harvahampainen luomakunnan kruunu ja lahja naismaailmalle. Niin eikö ole selvä, että meitän velvoitteemme, tuossa tietyssä iässä, on toimia ja olla presiis, juuri samalla lailla? Jos ei kaikki ole samoin, on huono ihminen.

 Tällä ajatuksen kululla on sitten riemukasta ottaa peliverkkarinsa ja silputa niitä lähestyvien synttäripäivien kunniaksi saumakerrallaan pienemmäksi ja pienemmäksi. Voi hel.. Ei oo kersoja, Voi PEE.. ei oo asuntovelkaa, huh saa.., ei oo töitä, joihin ei huvittas mennä, ei pomoa, joka pitäs haukkua, ei rahaa jonka vähäisyyttä valittaa ja jumankekke se "turpa-Uunon" kaksoisveli, Ernestikin puuttuu. On vaan aikaa ja mahdollisuuksia istua  esim. rannassa ja rillata itsestään keitetty krapu, persana kun miun elämä on kurjaa. Nahkakin palo. Pitäs varmaan ottaa ja hankkia miäs, lapset ja ja ja noh elämä.

Kuulkaa rakkaat murut ja mussukat. Sinun elämä sopii sinulle ja minun elämä minulle, en kadehdi enkä kerskaa, mutta olen aika onnellinen tänään. Ihan niillä eväillä jotka sain, vesimeloonia ja mansikoita, raejuustolla ja paistettua makkaraa. Voi olla että kaipaan illan tullen "Ernestiä" viereeni halkoja sahaamaan, mutta ainoita onnellisuuden mittareita ne kuulemani "elämän-perussetit" ei ole. Joten älä suotta ole huolissasi vaikken kaikkien, minulle asettamiesi normien mukaan kuljekaan.

                                                     
                                                                      Elämästään onnellisena -W-

Minulla on sinut.

Minulla on sinut.

Sinulla on minut,

arpina polvissa, 

keholla, sydämessä.

Minulla on sinut.

Sinulla on minut,

punaisena läiskänä poskella, 

se katoaa, eikä kirvele

enää huomenna.

Minulla on sinut.

Sinulla on minut.

unina joissa huutaa lujaa

apua.

Laukauksien ääninä,

syvänä hiljaisuutena.

Minulla on sinut.

Sinulla on minut,

Harmaana hajuna,

joku oli ja poistui jo.

Minulla on sinut.

Sinulla on minut.

Tahrana vai taakkana?

Muistona vai ajatuksen aukkona?

Kipuna vai parantavana puhalluksena?

Minulla on sinut.

Sinulla on minut,

Surun häivänä tai hymynä silmissä.

 Hipaisuna poskella,

Tälläisenä kuin olemme.

~W~

Kävelen sinua vastaan?

Kaikki koskettaa sinua syvemmältä

kaikki kuulostaa kauniimmalta,

Kaikki kadottaa

ymmärrettävyyden

menettää merkityksen,

aiheuttaa hämmennyksen.

Kuka ketää tahtoi satuttaa,

tuntiessaan rakkautta?

Kuka ketään tahtoi

omistaa,

tuntiessaan rakkautta?

Minä kadotin ja saavutin sen,

minä löysin ja hävitin sen,

maailman myrskyt muutti sen muodot

tuntemattomiksi,

suudelmat laittomiksi

kosketuksen ja katseet katkeriksi.

Rakkauden harhaksi.

Ja silti minä tunnistan

sinut tuhansien joukosta,

enkä näe rakkaudessani

mitään väärää.

En omista mitään ja minulla on kaikki

Kuu ja tähdet,

Avaruuden laki, 

Kaukaisimmatkin unelmat 

toteutuneina.

Me vai kuljemme

samaalla tiellä.

Ehkä jo tänään toisemme nähden.

Hetki

Kuljen kuunsillalla

tähtien kirkkautta katsellen.

Käsi kädessäsi

keho kehoasi koskettaen.

Teen taikoja tuhannen ja yhden yön.

Hymyillen kuin ensirakkauden sekoittama.

Sinä siinä.

Hetkessä silmän räpäysten välillä.

Maailmojen humistessa ympärillä.

Valintoja ei ole,

on vain hyväksyntä,

kaikki hyvin,

kaikki eheytyy.

Sielu löytää paikkansa,

eheyttäjänsä ja 

kaksoisliekkinsä.

Kaikki elämät yhdessä hetkessä,

täydellisessä harmoniassa,

 ikuisuuden suudelmassa.

Hehkuen tulen loistetta,

polttavaa ja puhdistavaa paloa.

Minä olen mikä olen,

Onnekkaanpi kuin kukaan koskaan.

Rakastavanpi  kuin ymmärsinkään

Enemmän elossa kuin 

odotin.

Minä rakennan maailmani

nyt, tänään ja tässä.

Sydän sydäntä

kuunnellen. 

Mikään ei muutu.

Mikään ei ole ennallaan.

Mikään ei hajoa,

ei haavoita,

ei upota syvyyksien syvereihin.

Elämämme, kuin vesi, kannattelee.

Rakastavaa ja ihanaa Juhannus taikaa  -W-

Seuraavassa elämässä?

Jos minä nyt kuolisin,

kauanko mina  harhailisin yksi,

ilman sinua,

 seuraavassa elämässäni?

Jos minä nyt saisin mennä

ja aloittaa uuden elämäni, 

kauanko odottaisin, että näkisin kasvosi,

hymysi, silmäsi,

sinut.

Koko sinut,

ilman unen harhaa edessäni.

Minun sydän hakkaa hakkaamistaan

pilkkoo paloiksi tätä elämää,

kiirehtii, että olisin valmis.

Kiirehtii, että jättäisin harhan,

pomppaisin aitoon elämääni,

kuin tramboliinille.

Minun sydän on jättämässä minut,

haluamassa muualle,

ja minä olen täällä katsomassa silmiin,

jotka on kiinni sielussa, joka ei muista minua.

Kuinka monta elämää

 minun on vielä kuunneltava

 vääriä sydän rytmejä,

hyväiltävä unta,

rakastettava ihmistä,

 joka ei voi tunnistaa minua?

Kuinka monesti kuoltava, 

ennen kuin synnyn,

avaten silmäni, meidän elämässä?

Siinä,  jossa tunnet minut

ja rakastat, kuten olemme aina rakastaneet.

Molemmat toisemme tuntien.

Ikuisesti. Palavasti.
Hehkuvin liekein.

Luomuruoto.

Ihastuttavaa kierrellä shoppailemassa cityatmosfäärissä. Sovittaa liian pieniä ( kokonumeroltaan oikean kokoisia) vaatteita liian pienissä sovituskopeissa, liikaa suurentavien peilien ja olmiksi tekevien loisteputkien valaistessa hyllyviä läsyjä, roikkuvia rintoja, selluliittiä pursuavia reisiä ja kurttuuntuneita, hiestä kiiltäviä ja punottavia kasvoja. Aamulla liikkeelle lähtiessä peilistä katsoi, sopusuhtainen, iloisen pirteä ja nuorekas alle nelikymppinen nainen ja illalla kotiin palatessa, peiliin jätti vilkaisematta, yli viisikymppinen, väsynyt, kärttyinen lihava  ja huonokuntoinen vanhapiika-akka. Cityatmosfäärikö tämän muutoksen teki vai mikä ihme? Näissä kriisifiiliksissä elelen vielä muutaman päivän päästäkin.

Minusta vaatteet on kauniita ja muotisuunnittelijoilla loistavia ideoita vaatteiden teossa, mutta jossain kohdin heidän ja vaateteollisuuden ja kuluttajien käsitys, päälle sopivista vaatteista ei kohtaa. Jos menen kauppaan niin minun pitäisi ostaa vaatteita, jotka valuvat päälleni kuin kaapu paljastamatta pienintäkään kurvia kehosta. Iso rintainen ja suuri perseinen nainenhan on jokaisen unelma, Ah paitsi sen iso rintaisen ja suuri perseisen itsensä. Jos minä lähtiessäni koinkin itseni kauniiksi, tai ainakin mukiin meneväksi, niin kotiin tullessa oloni oli kuin valtameritankilla, tosin uppoamassa olevalla valtameritankilla.

"Tiimalasivartaloksi" minun jalot muotoni kaiketi luokiteltaisiin. Mutta mitä iloa sellaisesta vartalosta on kun ei sellaiselle vartalolle tehdä vaatteita? Nykyvaatteet vaativat laudan ja mielellään todella kapean ja ohuen riman, kapeilla ja ohuilla käsillä ja jaloilla. Lähes nelikymppisen ihmisen ei pitäisi koettaa pukeutua nuorekkaasti, eikä huomiota herättävästi, sillä nuorekkuus tarkoittaa tässä tapauksessa sitä, että olet huomattavan hoikka, enemmän anorektikko, kuin ikäsi mukaisesti jo tissit ja pakarat saanut. Huomion herättämistä on jo se että pukeudut nykyisiin "muotiluomuksiin"  ja siihin kokoon joka luulet olleesi. Jos mahdut vaatteeseen herätät huomiota mitä varmimmin, hassun kurvikkaalla makkaran kuorella.

Minun geeneilläni ei olla langan laihoja, enkä sellaista edes tahtoisi. Mutta muutaman vuoden sisällä olen enemmän kuin kerran harkinnut rintojen pienennytystä ja muutoinkin muotojen muokkaamista huomattavasti poikamaisenpaan tyyliin. Mukavuudenhaluni ei auta asiaa, sillä liikun mieluiten kävellen, tai pyörällä, en salilla, enkä hikipisaroita aikaan saaden. Tanssi-intonikin on kadonnut, joten sekin kiinteyttävä liikuntamuoto on jäänyt syrjään. Ja ruoka on hyvää ja suklaa makealle maistuvaa. Olen normaali nainen. Niin kuin maailman kaikki naiset. Ja vaikka näin kesäisin on lämmintä ja ihanaa, ei edelleenkään ole lupa liikkua julkisilla paikoilla alasti. Mutta kun nämä nykyiset vaatteet on tehty niin, että vaikka kuinka pukee oman kokoluokkansa vaatteet, tulee tunne kuin olisi alasti. Ei siksi, että vaatteet oisi niin mukavia, vaan siksi, ettei niissä ole kangasta juuri nimeksikään. Jos sitä on, se on kummassa, melkeinpä jopa turhassa paikassa, ei povea, eikä makkaroita, tahi p.vakoa peittämässä, vaan haaruksissa ja kainaloissa. Ja minä rakastan kyllä "lepakkohioja" ja "haaremi housuja" mut mut.., ois kiva jos niillä vaatteilla hiukan peittäisi myös niitä kriittisenpiä paikkojansa.

Ei ole onni ja autuus kulkea ihmisten ilmoilla "puskurit"  ja pakarat arvosteltavina. Vaikka pukeutuisi peittävästikin niin siinä ne on, kuin julkisesti tuijotusta vaativana. Olen jopa epäillyt, että niillä on kädet ja kasvot ja ne ilmeilee ihmisille, sillä sukupuolesta riippumatta, varsinkin "puskuri-osioon" luodaan useammin katseita, kuin kasvoihini siinä yläpuolella. Ja oletettavasti ne ilmeilee naisille ikävämmin kun miehille, sillä useammasti naiset suhtautuu olemukseeni varsin nuivasti. Anteeksi, en voi niille mitään ne on kasvaneet tämmöisiksi ihan itse. En pumppaa niihin lisäaineita, enkä syötä niitä sen erikoisemmilla lannokkeilla, kun muutakaan olemustani. Ja jos ne käyttäytyvät sopimattomasti en tiedä siitä itse mitään. Ne on rasvaa, ei silikoonia, eikä edes lihaksia, rasvaa.

 Kroppani on luomua, ihan juuri sitä mitä Luoja suuressa viisaudessaan loi. Pahoittelen, minulle se on keho, jolle en ole oikeastaan luonut aikoihin muuta ajatusta, kuin sen mitä muutkin ihmiset omalleen. "Olisipa se toisenlainen" Onnellinen hän, joka ei kaipaa muutoksia kehoonsa. Minä hiukan kaipaan, vallankin "joka naisen rakastaman" Shoppailukierroksen jälkeen. (Sen lisäksi kovin usein tulee mieleen toive, että oisin ollut nuoruuden rättikässän tunnilla tarkenpana. Olisi toiveita saada itsensä näköistä puettavaa.)

                                     Niin kauniista ja naisellisista vaatteista pitäen -W-

Näkymätön rakkaani.

Oi näitä hetkiä, jolloin sisällä asuu tämä epämääräinen tunne. Niin vieras ja vaikeasti tajuttava, mutta niin tuttu ja koko olemusta hellivä. Mistä se tulee ja kuinka se minut löysi? Mikä kunnia olla hämmästelemässä tätä.

Miten tähän reagoi? Ei ole poskea, jota silittäisi, ei kehoa, jota taputtaisi, ei olemusta halattavaksi ja tässä minä olen, tunteeni vankina. Valmiina osoittamaan koko maailmalle, että sisälläni kasvaa jotain suurta ja täydellistä. Jotain alkulähdettä vanhenpaa ja maailman kaikkeutta suurenpaa. Ilman sitä olemme vain tyhjä kuori avaruudessa. Kupla.

Vaan onko pelkkä kupla vähän? Lapsien puhaltamat saippuakuplat kauniine väreineen taivaan tuulissa, vanha Riemullisen värikäs Kuplavolkkari kesäisellä tiellä, röpöttäen onnen säveltä ja kuplain poreilu shamppanja lasissa. Mikä näissä oli pientä ja mitätöntä? Minä kuplin ja poreilen sisälläni ja elän itseni kanssa tunnemyllerryksissä. Ihmettelen miten sisältä käsin tulee tarve hymyillä, itkeä, hymyillä taas, ja hetkenpäästä on kuin en tietäisi kumpaa teen,  itken hymyillen ja nauran, kyyneleet vierien.

Missä vaiheessa minusta tuli tunteiden ohjailema marjonetti? Missä vaiheessa minä rakastuin hämmentävyyteen ja elämän kaaokseen?

Koska näkymätön poski, muuttui rakkaimaksi silitettäväkseni? Koska minä ymmärsin, että maailma halaa minua pyytämättäni, rakastavammin, kuin kukaan koskaan ennen. En minä näe, en kuule, enkä ymmärrä tapahtuvaa, mutta tunnen kuinka rakastettu olen. En minä kykene kieltämään kyyneliä, enkä suruja itseltäni, mutta käsitän, että ilman toisen ihmisen jatkuvaa läsnäoloakin, voi tuntea olevansa rakastunut ja ehjää ehjenpi.

En tartu sinua kädestä, enkä esittele sinua sulhasenani sukuni jäsenille. En täytä seiniäni kuvillasi, enkä kanna sinua paperin pinnassa,  mutta mitä tunnen sisälläni sinua kohtaan, on suurinta rakkautta jota voin tuntea. Ja minä pelkäsin kadottaneeni kaiken rakkauden. Koko olemuksellani minä silti nyt tunnen jotain hämmentävää ja täydellistä, Kiitollisuutta herättävää. Minä, kaikkien tunteiden keskellä olen onnellinen ja täydellisen ehjä juuri nyt, sydän sirpaleina maailman tuulissa, sielu hajalla ja kaikki tuntemukset aaltojen kuljetettavana, enemmän eksyksissä kuin ikinä ja enemmän juurillani, kuin koskaan eläessäni.

Rakastan sinua, rakastamalla minua kaikissa muodoissa, niin vihassa, tyhjyyden ja täydellisyyden välimaastossakin.

 Vahvista, vahvistu. Rakasta, Rakastu. Täydenny rakastavasta, parantavasta, puhdistavasta ja vahvistavasta voimasta, minä teen samoin. Koettaen elää joka tunteeni, kuin se olisi täydellisyys itsessäni. Kuin se olisi kaikin voimin halaavat kädet ympärilläni. Vastarakkaus koko maailmankaikkeudelta.

                            <3 W