Voima sisällä.

Monta päivää kehon aikaansaamassa hiljaisuudessa. Mieli tulvillan kysymyksiä, joita ei voi esittää kellekään ääneen, koska keho paastoaa. Käskee äänijänteiden ja puheen vaijeta.. 

Vain kehon tapa hiljentyä, hiljentää, sitä pohtimaan syntyjä syviä. En kuule juuri mitään sisäiseltä melultani, sen tarvetta olla hiljaa. Ajatusten pauhu, olemassa olemisen meteli sisäpuolellani,  läheisellä tiellä moottorien pauhu, autot, mopot. Lentokoneet taivaalla, niiden äänet ei yleensä  minua häiritse. Toisinaan tuntuu, että jopa ajan kulu, Kattilan väen vaatimukset, ovat liian kovaäänisiä ja häiritsee keskittymiskykyäni. Ulkoisen elämän äänet, käy sotaa pään sisäisen elämän kanssa.

Mieli haluaisi selvyyksiä kaikkeen olevaiseen, olemattomaan, näkyvään ja näkymättömään. Mikä totta, mikä mielen luoma harhaa, miten erottaa ne ja kuinka olla joka hetki keskittyneenä kiitollisuuteen, onnellisuuteen ja NYT hetkeen?

Kuinka olla seesteinen, sekopäisessä maailmassa, jonka uutiset kylvää tuhoa ja vallan halua, murhia ja pommi-iskuja. Hätähuutoja kaikkien kansojen keuhkojen voimin. Kaikki huutaa samoilla aalloilla apua, vai huutaako?

Onko se totuus, vai se, ettei meillä oikeasti ole mitään hätää. Kuolema on kuitenkin vain ovi uuteen elämään, eikä sillä voi enää pelotella ketään ja jos tulee sota, sekin on oman totuutensa keskellä, vain yksi pelote lisää.

Jos luottaa, uskoo ja tahtoo kaiken olevaisen olevan hyvin, se kaikkein turvallisin paikka on aina pään sisällä, ei sen ulkopuolella. Vaikka siellä sisäpuolella oisi kuinka kaaottista hyväänsä, siellä on se, minkä voimin lohdutat sisäistä lastasi, aikuista sinua, korkeinta itseäsi, sydäntäsi ja keräät voimaasi kohdataksesi pelkosi.

Me voimme olla toistemme apuna ja voimana, mutta kohtaamatta itseämme, emme ole ottaneet voimistamme, kuin murto-osan haltuumme. Sinun, Minun, Meidän yhteisetkään voimamme, eivät riitä, Koko eheää Sinua, tai Koko eheää Minua vastaan.

Siellä se on ja odottaa että löydät pelottoman sydämesi ja 

luottamuksesi. Sisällämme on uskomaton selviytymisvoima, kunhan vain rohkenemme ottaa sen haltuumme. Ota voimasi käyttöösi, pystyt siihen aivan varmasti.

~W~

Voitan ja häviän.

Luovuus kateissa,

katinvillat kehruussa,

katinvillasta kaunis

karvareuhka

kylmäksi kesäksi.

Ajatuksenkehrä,

pitkän kaavan mukaan.

Luovuus kateissa,

kauniissa auringon paisteessa,

kylmän tuulen puhaltaessa huomaan 

ettei sanojen taikaa,

kädentaitoa,

kuvan ilmaisua,

laulunhyrinää, 

kuljeta suoneni, ei soluni.

Kaikkialla on hiljaisuus.

Onko pysyvä olotila,

 vai vaan allergiaoire, tämä

äänettömyys?

Puhe kuiskaa ja

hiljaa sipattaa

Luonnonkansa.

Mikä lie meidät pelotteli

vaikenemaan.

Käpertymään

koloihinsa?

En suostu pelkoon.

Et pahallasikaan ylety

sieluuni saakka.

Minä olen minun,

voima ja valta.

Luovuus ja ilo

kun sen pään otan.

Minä en suostu pelkoon.

En enää.

Hämmästyn kun näen,

miten tylsät terät,

aseissasi on.

Miten vähään ne

pystyvät, ilman pelkoa.

Vain tappamaan.

Etkö tiedä, että

 Kuolema on uuden alku,

ei loppu millekään?

Jos sodit,

sodit vain itseäsi vastaan.

Jos minä miekkasi kautta

Kuolen. 

Minä voitan, sinä häviät.

Sinä jäät tähän.

Minä saan uuden tien ja

elämäni tuuliin häviän.

~W~

Vanha ystävä

Mistä se tulee,

tämä suru?

Ei sieluni

onneton ole.

Pikemmikin

 iloa helisee.

Ei mieleni

kyyneliä kasvata,

Vaik joku

sitä viiltelee.

En rikki,

en kipeä,

en hajalla

millään tapaa.

Kerrankin ehjä,

kerrankin vapaa,

sillain hyvällä tapaa.

Ja silti olet siinä,

suruni, alakuloni,

tuttu ystävä

läpi elämän.

Miksi jähmetät

hymyäni,

kiristät otsani

uurteille?

Onni on melkein tässä,

ja sinä ennustat,

sen menevän ohi?

Tälläkin kertaa?

Niinkö lujasti,

olet kasvanut minuun kiinni?

Mustasukkaisesti

vartioit omaasi.

Surunlähettiä,

ikävän ylläpitäjää,

kynelvirtasi pulppuavinta lähdettä.

Ethän pahastu,

vanha ystäväni,

minä tahdon

mieluummin hymyillä?

Olen jo melkein ehjä.

~W~

Hyvää syntymäpäivää.

Se on huomena,

päivä jolloin 

tähtilapsi syntyi.

Yksi heistä,

minun synnyttämäni.

Toivottavasti sait siivet 

saman tien.

Välillä on ikävä,

surukin valtaa joskus,

ja viha,

viha sitä jotakin 

kohtalon voimaa vastaan,

ettei sinulle 

riittänyt paikkaa maan päälle.

Sinut takaisin 

tahdottiin. 
Niin epäreilua,

viedä juuri sinut.

Ja niin reilua.

Tämä elämä,

en tiedä, miten oisin 

sinua täällä suojellut.

Hyvä näin.

Sinun taidot on rajattomat,

voima valossa,

valo silkkaa rakkautta.

Olen onnellinen,

 että olet rakkaudessa,

Minulle sen Osaaminen

on toisinaan haaste.

Miten rakastaa,

miten olla rakastettu,

olla jotain vahvenpaa, 

kuin viha ja turtumus?

Mutta 3v , Tähtenä, Enkelinä,

Onko aika ikuisuudessa

tehnyt sinusta jo aikuisen, 
 oletko jatkanut matkaasi? 

Vai oletko, kuin se mieleni tyttö,

ilossa ja rakkaudessa,

hiukset kiharalla

ja mekko liehuen,

Tanssiaskeleista?

Tai, 

kuin se mieleni poika,

 lippalakissa ja 

polvihousuissa,

onkivapa olalla.

"Saalis" kainalossa.

Ei sen suuri tarvitse olla,

saapasrajakin tekee onnelliseksi,

kun sen itse onki.

Olet rakas edelleen,

olen onnellinen,

että kävit.
Kun aikasi on jatkaa eteenpäin
toivon sinulle kaikkea hyvää.

~W~

Luonnonkansan turinoita: Suttu Suonkulkija

Vetehisen teitä, 

Sorsan selässä, matkaa Suttu Suonkulkija, muuraimia kukittamaan. Suttu on metsänmenni, hiukka kuin Unimasa (Nukku-Matin laiskanpulskea työkamu, jolla on huonoja hiekkoja pussissa.) Paitsi että, Sutun pussi on täynnä Pölinää. Kukkien siitepölyä. (eikä Suttu ole laiskanpulskea) Tähän aikaan hällä on jo melkoinen kiiru, saada kaikki pölinä muuraimille ja karpaleille ja muille suon herkkusille, että ne ehtii syysauringolle kypsymään. 

Sutun kaltaisia Mennejä ja Menninkäisiä on maat ja metsät tulvillaan näin keväällä. Mitä ahkeranpia he ovat, sen enemmä mättäillä on tarjolla kulkijoilleen virkistettä, kunhan kasvukausi ehtii marjasatoon asti. Eikä se työ lopu, kasvien pölinöihin, onneksi heillä on myös pörräävät ystävät apunaan kevään töissä.

Suttu Suonkulkija on 10cm pitkä ja solakka. Puku hiukan rähjääntynyt, mutta miten sitä puku voisi jatkuvan matkustamisen ryvettymättä kestääkään? Vaikka Suttu hankkii joka syksy uuden jäneksen pohjavilloista ja sireenikiitäjän kehräämästä langasta kudotun talvipuvun. Ja Kevät/kesä puku on pajunkissan villasta, Haahkanuntuvasta ja leskenlehtien höttösistä kudottu. Kun Luontoäiti vielä kutoo hälle, joka vuosi uudet sukat ja tumput, On mukava matkata vuoden jokaisena päivänä uudenlaisiin tehtäviin. Mutta meno on huimaa ja kangas kuluvaa. Ja Ehkä asiaan vaikuttaa hiukan sekin, että Suttu haluaa aina uuden väriset vaatteet. (Nyt on vuorossa laventeli, hento viuletti ja hiilen harmaa.)

Yksi mikä Sutussa ei muut on lakki. Hiippipaansa Suttu ei koskaan vaihda. Sen hän sai äidiltään joululahjaksi koulukloppina ja se on hällä päässä aina, oli kesä, tai talvi.

Hiippipa on pitkä. Sen voi kiertää ainakin viidesti Sutun ympärille ja sitä voi käyttää köytenä kiivetessä mustikan, tai juolukan varpuja myöden. Ja ainakin kymmenesti Suttu on pelastautunut kallionjyrkänteeltä hiippipansa avulla. Ja kuinka monta pientä metsän eläintä sen avulla onkaa pelastettu? Sitä Suttu ei edes yritä laskea. Pieneksi Menniksi,

Suttu on rohkea olento.

Se näkyi jo siinäkin, ettei hän tullut Kattilan Kievariin ihan tavanomaisinta tietä, vaan  heilutti ensin valokuvasta, Herra Sinsorsalan selästä ja humpsahti sitten myöhemmin suoraan bittiavaruudesta, Aarre-Armaan näppäimistölle tallustamaan. Koetti vielä avuliaasti itse kirjoitella osaa tekstistä, mutta totesi haastavaksi.

Suttu tulee ehkä tutummaksi vielä joskus, vähemmän kevätkiireiseen aikaan.

 Itse kiitän Haltiaemoa Sutun esittelystä.

Oisiko lie Sutun tie Kievariini johtanutkaan, ilman kameraasi. Luonnonkansa tunnistaa ystävänsä ja tulee kuvien kautta tarinansa kertomaan. Eli katseleppa tarkasti seuraavien metsäretkiesi kuvasato.  

Hyvää matkaa Suttu ja tervetuloa uudestaan.T: Kirjuri

Kisälli.

Matkalla kivun ja parantamisen maailmaan.

Parantumisen maailmaan.

Matkalla uuden oppimiseen,

 siihen,

 että minunkin kädet,

 ovat hyödyksi.

 Ja minun sormet muuttuu pihlajavarvuksi,

paju-tutkaksi, jolla herätän,

hermosi, tuntoaistisi, kiputuntosi ja aistisi.

Olen pahoillani, että se tekee kipeää.

Olen pahoillani, etten pysty

 tekemään, tätäkään helpoksi kestää.

Kaikki kehoosi kertynyt,

Sieluusi kehrätty vihakin,

on lihaksissasi jälkinä.

Ja minusta on tulossa vain hieroja.

Ihan tavallinen. 

Sellainen kuin muutkin,

eikä lainkaan samanlainen.

Minä en siedä kipua, en sinussa,

en itsessäni.

Ja siinä sinä pöydällä olet,

odottaen lisää kidutusta,

peläten sitä,

joka hetki en itsekään osaa varoittaa,

 mitä tulossa on.

Kehot on niin erilaisia,

se mistä sinä huudat tuskasta,

 saa toisen kikattamaan.

Se mistä minä kieltäydyn,

"Näpit irti minusta."

"ÄLÄ koske minuun."
Toinen tulee uudestaan ja uudestaa,

hakemaan samaa tunnetta,

 samaa kosketusta.

Vaikka sattuisi,

vaikka olisi ihan iholla,

hermon päissä toinen ihminen,

 siinä on,

 edelleen käsiteltävänä.

Muokattavissa, kuin savi valajan 

käsissä.

Uudeksi, 

ruukuksi, tai patsaaksi.

Minä niin toivon,

 että käteni ovat

avuksi.

Ilman, että lopputulema

Kiduttaisi

ketään.

Mutta minä vasta opettelen.

Opettelen

voimiani,

heikkouksiani.

~W~

Erilainen Äiti

Aina olen,

tärkeä jollekin.

Ehken äiti siten,

 kuin äitiyden

viisaat virkamitoin mittaa.

En siten,

kuin sen suuri 

kansan-aalto kokee.

Mutta hahmo,

jollekin niin tärkeä,

että menetykseni

voi hänen sydämen särkeä.

Päivätyössä
 kissalasteni äiti,

Unimaassa tähtilapsieni äiti,

 Omat rakkaat lapseni
kummilapsina,

kerhojälkeläisinä,

ohimenneinä pienoisina,

 maailman eri laidoilla,

Omia lapsiaan kasvattamassa,

omaa eloaan elämässä,

koskettamassa siivenkärjillä,

 jonkin olennon elämää, 

ylpeyteni heistä

on aina sydämen täyttävä.

Minun katraani on Suuri.

En ole ollut kaikille hyvä äiti.
Olin Välinpitämätön,

Komentoora, Laki ja Järjestys,

Julmakin toisin hetkin.

Joka solullani kasvatin,

kuin omiani,

 näitä itseäni kokemattomanpia,

heitä, jotka minua tarvitsivat.

On paljon Heitä, jotka

 on kanaemon hipaisuni saanut tuntea.

Olen ollut aina Äiti,

omanlaiseni.

Surun hetkinä unohdin

ettei Äiti,

 ole vain omia lapsiaan varten.

~W~

Ei tekosyitä.

Niin se on, mielialoilla on taipumus vaihtua yhtä pikana, kuin maiseman, täydessä vauhdissa kulkevan pikajunan ikkunassa. Tiedä häntää, onko se vain naisihmisen iloja, vai saako ukkokuntakin sen riemuista nauttia, ihan sinkkuna ollessakin. Neljän seinän sisällä ja kaukana naisellisuuksista.

 No oli kuinka vain, raskasta näiden tuntemusten ja mielenliikkeiden aaltoliike on ainakin.

Tämän

päiväisen Tunnehurrigaanin jäljiltä, olen kuin hakattu mato. Samassa päivässä niin huvittavia kuin, raivon ravistuksilla täytettyjä hetkiä. Yhdessä hetkessä aika tuntuu pysähtyneen täysin ja seuraavassa hetkessä oisi tehnyt mieli liimata kellon viisarit paikoilleen, että ehtisin tehdä kaiken haluamani. Suurin työ oli lienee sen sisäisen perkeleen tappoyrityksissä. Suojelusenkeli ja kaikki Arkienkelit, Arkkienkeleiden kanssa yhteis kuorossa, koetti huutaa sen äänen yli "Sinä pärjäät ja osaat, kokoa itsesi! Sinä osaat ja olet hyvä tässä."

Eikä mitä, Sisuskaluissa Perkele lisää ääntä ja huutaa "Hulluja puhuvat huono olet, vituiksi menee kaikki!"

Eikö oisikin kiva, jos tosiaan voisi vierittää sen "Et pysty tähän"-jankutuksen Perkeleen syyksi? Tai ihan kenen vaan demonin, pirun, paholaisen, tai vaikka Pirkan syyksi? Vastuu siirtyis ihan vaan kokonaan pois painamasta  omia hartioita.

Mut oih ja voih? Eipä se ole se ääni siellä pään sisällä yhtään kukaan muu, kuin se Minun oma sisäinen ääneni. Päivästä riippuen puikoissa on joko se "hieno homma, sie osaat"- Minä tai "Hieno homma sie uppoot"-Minä. Toki siellä voi olla variaatioita myös sadomasokistisesta Minusta viherpipertäjä Minusta ja hippi-juppipunkkari reggei Minusta. koetanpa siinä sitten näinä Tunne-Hurrigaanipäivinä valita kuka Minusta saapi sen tahtipuikon hyppysiinsä.

Oi Kuinka ihanaa oisi että siihen puikoon tarttuisi humoristi mie,

Sanois sisäiselle Perkeleelleni, että tuki turpas, tai pissin Minun hiillokseeni. Ja Perkelettä nolottais ja se menis paistamaan makkaraa.

Rauha asettuis sisäelimiin, närästys loppuis, eikä aivoissakaan enää kiehuisi, vaan voisin kuulla, mitä sinne on oikeen tallentunut kovalevylle. Hymhymhymhymhymyilyttäs vaan ja kroppa sanois OOOOOOOOOOOOOooooooooooommmmmmmmm. Niin kuin Joogit pikku Iitan piirroksessa.

Vaan ei, tänään mentiin Helvetinkoneessa, ei vuoristoradassa, vaan sapella käyvässä koneessa nimeltä Minä.Siinä samassa kropassa on sekä taivas, että helvetti, Nukkekoti ja Kummituslinna. Tunkio ja kukkaniity. Jukolauta että on muuten toisinaan hankala pureskella jokainen tarjolla oleva pähkinä.  Vaikka oisi kuinka terveellistä, niin aina toisinaan, joku pähkylä päräyttä allergia kohtauksen päälle. 

Mieluummin menisin Linnanmäelle, tai Särkäniemen huvituksiin kuin Oman sisuskuntani kauhutaloon. Miten se voikin toisinaan, olla niin julma Minulle. Ihan omia luitani poraan ja sieluuni reikiä teen, en keneenkään muuhun, en kostoksi yhteiskunnalle, vaan ihan itseäni ilkkuakseni, kehtaa panetella ja solvata saada mieleni pahaksi, Minä vain, Ei ulkoiset voimat. Minä kuulin omien solvausteni takaa, kuinka ulkopuolelta tuli kehuja, joten ole, sisin kiltti, kerrankin hiljaa.

Jos ulkopuolellani oisi joku käyttänyt samaa kieltä, kuin Minä itselleni, oisin täräyttänyt sille luun kurkkuun, alkanut puolustuskannalle ja puolustanut  haukuttua. Mikä kumman oikeus Minulla on haukkua Minut, nousematta ikinä Minua puolustamaan? Ei toimi oikeuden mukaisuus sisälläni tasa-arvossa. En minä ole Yhtään huononpi, en arvottomanpi ansaitsemaan Minun puolustus puhettani, Joten Häpeä Minä! Häpeä, miten huonosti kohtelen itseäni. Kuitenkin parhaani tein ja enemmänkin. Paremmin pärjäsin, kuin ikinä ennen.

Kai kuulit, kun ulkopuoletakin sanoivat "Olet laittanut riman niin korkealle, Pärjäsit hyvin!" Ja he puhuivat tänään Minusta, ei Minua paremmista, vaan Minusta. Kuuletko Minä? Ei tekosyitä enää, ei muka-muita, jotka väheksyy. Lopeta Minä, lopeta sättimästä sisintäni, siellä ei ole enää kuin Minä, suojassa ulkoiselta, vain Minun käsissä. Älä satuta Minua enää.

Itseäni suojellen Minä 

~W~

Vain ajatus.

Yli itseni,

ylitin itseni,

ylittäessä itseni

asettamaa rajaa.

Ylitin itseni,

yli itseni,

 rajalla,

 jonka muut asetti.

Raja-asetuksia

itsensä ylityksestä.

Ylitä itsesi,

asettamatta rajoja.

Rajoita

itseäsi

rajoittamasta,

ylitä itsesi rajattomasti

Rajattoman riemun

 rynniessä ylitsesi.

Ylitse vuotavaa

rajattomuutta? 

Minkä ylitse vuotaa?

Miten ylittää itsensä?

Rajoittaa rajoituksia? 

Jos rajoja ei ole.

Kysymys

Tulvi vaan mieleen,

hyvin tulvivaan mieleen.

~W~

Vanha sielu.

Joku kutittaa sisuksia

silkkisin ottein.

Hipsuttaa hiiren hiljaa

niskavilloja

ja puhaltaa korvaan.

Joku hiipii viereen istumaan,

vain hiljaiseksi seuraksi,

odottamaan eteenpäin

kuljettavaa junaa.

Siinä istumme vieretysten,

vieraat toisillemme,

silti ikuisuudesta alkunsa saaneet

ystävät.

Ei ole tavanomaista,

ei ihan jokapäiväistä,

ei olan kohautuksella ohimenevää,

tavata vanha sielu,

tuoreessa kuoressa.

Iäisyydestä tuttu.

Semmoisista mieluummin,

 pitäisi kiinni,

 kuin päästäisi ikinä irti.

Syiden on oltava väkevät.

Mutta joskus on irroitettava

 ikuisuus ystävästä,

päästettävä lepoon väsynyt kuori,

annettava sielulle siivet.

Toisinaan ei matka taitu,

kuin maantieltä taloon,

toisin hetkin pimeästä valoon,

mutta vain henkäyksen matkan,

sinne ja takaisin.

Vanhasielu palaa aina takaisi,

virittää tulen ja lämpiää päästä varpaisiin.

Tullen uudeksi jälleen.

Halaa, suukottaa ystäväänsä,

pienen vauvan voimassa.

"Tulin takaisin,

kun en ilman sinua voi olla."

Kun tuon iäisyys ystävän,

 tapaa aikuisen silmissä

Voi vain miettiä,

"Miksi nyt? Miksi tässä?"

Onko tarkoitus

syvenpi, nyt ja tässä?

~W~