Se pieni Jokin.

Huiman usein tulee luettua kirjoituksia, joiden sisältö on tavattoman suuressa ristiriidassa oman ajatusmaailmani suhteen. Ei niin, että oisin totaalisen vastaan, tai totaalisen puolesta, vaan että jyrkässä kannanotossa saatta olla pieni jokin, joka aikaan saa tunteen, että allekirjottaisinko tuo ihan ilman nikottelua? Olisiko sittenkin "pieni jokin", jonka lisäisin, ennen kuin hyväksyisin, tai teilaisin asian ihan kokonaan?

Tiedän että ajattelemani esimerkit on jo sinäänsä tulenarkoja, mutta uskaltaudunpa silti pohtimaan asiaa.

Esimerkki yksi on adoptiolaki. Oikeus adoptioon, sen soisi olenvan ihan kaikilla tasapuolisesti ilman kommervenkkejä, ihmiset, jotka haluaa vanhemmiksi, heillä tulisi olla siihen mahdollisuus. Jos se fyysisesti, ei ole mahdollista, on siihen suotava keino jotenkin muuten.

He jotka kykenee siittämään lapsen, ei silti välttämättä ole kykyä toimia vanhenpana. Näin ollen kuitenkin syntynyt lapsi, on oikeutettu turvalliseen kotiin ja huolehtivaisiin vanhenpiin. Useimmiten lapsi kuitenkin jää vanhemmilleen ja niihin oloihin, joihin hän on syntynyt. On vahemmat sitten taidoiltaan kykeneväiset, tai ei. Jos maailma menee mahdottomaksi, asiaan puututaan, joskus jopa aivan väärin perusteinkin ja lapsi sijoitetaan toisaalle, tai adoptoidaan. Mutta onko ne ratkaisut aina parhaat siinä tilanteessa. Kaikkien eduksi? Ennen kaikkea onko toiminta lapsen eduksi, sillä lapsi rakastaa aina vanhenpiaan. Niitä hiukan taitamattomanpiakin.

En tiedä, olisiko minustakaan koskaan ollut äidiksi, vaikka tahtoa olikin. Siksi mietinkin, että vanhemmuus on hiukan kuin autolla ajo, vaatisi kortin ja koulutuksen mieluummin ennen, kuin annetaan tuo paketti varomattomien käsiin? Vaan miten valvotaan, ettei ihan jokaikinen zädääm "mä haluun kanssas tehä vauvoja"-idea toteutuisi.

Onneksi suurin osa lähipiirini äideistä ja isistä ottaa vanhemmuutensa vakavasti. Valitettavasti, jostain silti toisinaan poksuu korviin myös niitä tiedonjyviä, joiden mukaan kaikki maailman lapsukaiset ei ole ihan turvaisammassa lintukodossa, mitä toivoa saattaa. Toisaalta jotkut näistä zädääm vanhemmista, on aivan ihailtavia äitejä ja isiä, kun taas korkeasti koulutetuilla lapsipsykologiasta ja lapsenkasvatuksen teoriasta kaiken tietävillä vanhemmilla, ei ole lainkaan käytännön kokemusta, lämmintä sydäntä, eikä maalaisjärkeä, joidenka avulla sitä lasta olisi parasta käytännössä kasvattaa.

Adoptiolaki muutoksen yksinkertaistaminen, on toisaalta tavattoman hieno ajatus, mutta jollain tapaa siinä on myös se pieni jokin, joka vaivaa. Jollain tapaa edes jossain, pitäisi olla se "valvova isoveli/sisko". Se varmaan edelleen siellä olisi, vaan riittäisikö se? 

Toinen kummallisuutta herättävä ajatus on, miten tarkkaan ihmisten toimia noin muutoin valvotaan. Mitä syöt, kotimaista, vai ulkolaista, kaupasta, vai kasvatatko itse? Jos kasvatat itse, onko luvat kunnossa? 

Ja sitten tämä maatalous, käytäkkö lannotteita ja miten taajaan ja mikä tuhoaa luontoa ja kuormittaa sitä sun tätä? Ookko kasvisyöjä, sekasyöppö, vai einehtisitkö mieluiten pelkkää piffiä. Luomua, vai saako olla jonkun sorttimentin torjunta-aineita?

Henkilökohtaisesti, tahtoisin kannattaa kotimaista. Ja tunnustaudun sekasyöpöksi. Rakastan kasviksia ja hedelmiä ja ties monennenko polven maanviljelijöiden jälkeläisenä, arvostan tavattomasti maanviljelijöitä. Heitä jotka kasvattaa kasviksia, mutta yhtälailla heitä, jotka kasvattaavat niitä piffejä ja lihaherkkuja vatsani täytteeksi.

Kivikaudellakin jo herra ja rouva Soranen käytti ravinnokseen kaikkea, mitä luontoäiti hänelle antoi. En näe edelleenkään syntinä sitä, että karjan kasvattaja, kasvattaa karjaansa hellästi ja huolta pitäen, myy sen teurastamoon jossa ko. eläin toivoakseni päästetään henkimaailman laitumille kunnioittaen, pian ja kivuttomasti. Se siis takoittaa, että eläin kuolee.

Kyllä, kun meiltä karja-auto haki Untuvan ja Noikipojan, Kaunon, tai kenet tahaansa, nimetyn, ihanan, hellityn ja paapotun ammuvaisen, minä menin peiton alle itkemään ja seuraava navetta käynti meni nieleskellessä palaa kurkusta. En syönyt naudanlihaa, kuin harvoin ja lammasta en laisinkaan. (Villasukkia ja villapaitaa pidin hyvällä omalla tunnolla, ja lapsuuden pulkkakyytiä lampaan taljalla istuen ei voittanut mikään.) Kun ajattelen asiaa tarkemmin, ne eläimet on "kasvatettu lautaselle". Onko minulla siis mitään pätevää syytä, aliarvostaa kasvattajan elämäntyötä ja kasvatetun eläimen elämänkaarta ja sylkeä lihatiskillä? 

Ei minun mielestä. Otan sen paketin lihaa, kiitän, että minulla on vara ostaa se, valikoimieni kasvisten kanssa. Teen ruuan ja siunaan sen vielä uudelleen, ollen kiitollinen siitä, että minulla on se ruoka syötäväkseni. En kiitä vain tuottajaa, vaan tekijöitä siellä välissä, jopa sitä eläintä, jonka maallisen kehon minä laitan, joko Kattilan väen lautaselle, tai omalleni. Joku voi ajatella minua hiukan sekopäiseksi, mutta kaikessa rauhassa.

Se piffi kaupan hyllyllä, teurastettiin jotta minä saan ruokaa, jos minä jätän sen hyllyyn, se piffin alkumuoto on silti kuollut. Joku kasvatti sitä monta vuotta, toivottavasti hellyydellä ja paijapaijalla. Toivoaksen myös arvostuksella, sekä eläintä, että työtään kohtaan, työtä, jota joku todellisuudesta vieraantunut konttoriolio, arvostaa vain, jos tuottaja täyttää puolen kilometrin verran kaavakkeita oikeilla argumenteilla. Eläin ei selviä ilman ruokaa, ei ilman ihmistä ja kun ihmisen voimat loppuu on eläinkin pulassa. Oli argumentit sitten ymmärrettävästi, tai vähemmän ymmärrettävästi ylös kirjattu.

Vapaaksi päästämällä, häkkejä aukomalla, ei tuotantoeläintä pelasteta, eikä tilojen kokoja suurentamalla tehdä maataloudesta kannattavanpaa. Ei myöskään sillä, että ajetaan pienet ja keskisuuret tilat niin ahtaalle, että niiden työntekijät lyö hanskat tiskiin, tai pahimmillaan uupuu taakkansa alle, pystymättä enää edes vaikeroimaan. Ensin kärsii työntekijä ja sitten eläimet. Ja loppuviimeksi me, joilla on se nälkä joka päivä. Eli kaikki. Lapset, vanhukset, tuottajat, kulttajat, ihmiset, lemmikit...

Viimeisenä kärsii ne lihaa syövät ötökät, kun ei ole enää mitään mitä mullaksi muuttaisi. Sillä lihansyöjiä on ihan joka elävissä, myös kasvi ja eläin kunnassa, miksi ihmisen siis pitäisi heittää piffinsä roskiin?

Maailma on täynnä tärkeitä pohdittavia, mutta jotkut asiat vaan ei ole paperilla selviteltäviä vaan vaatii ihan konkreettisia muutoksia. En vaan suoralta kädeltä tietäisi minäkään, miten toimia lasten ja eläinten parasta ajatellen. Tärkeimmista asioista eksyttävää pykäläviidakkoa he eivät tarvitse. He tarvitsevat hyvät olot, parhaat mahdolliset kasvattajat ja puitteet joissa olla turvassa. Näillä pääsisi mielestäni jo pitkälle. Ei sillä, että syyllistetään ja kuormitetaan jokaisen virallisen ja epävirallisen tahon toimesta.

En kykene tyrkkimään tekstiä täyteen direktiivejä, joihin vetoaisin, kun en niistä mitään tajua, mutta toivon, että löydät kirjoituksestani Sen pienen Jonkin, jota toivon sinun ymmärtävän. Tämä maailma on värisuora, siksi sitä pitää hoitaa ajatuksin, jotka tulee sydämestä, eikä fanaattisella päällepäsmäröinnillä, jossa on olemassa vain musta, tai valkoinen totuus, ilman kuulevia korvia ja näkeviä silmiä. 

Maailmasta hämmentyneenä ~W~

Hei Äiti.

On niin kiva, kun olet siinä. Pyörämatkan päässä, lenkki reitin varrella, käden ulottuvilla, puhelimen soiton päässä. 

Kiitos kun olet ollut, apuna hankalissa tilanteissa, riitakumppanina turhista asioista. Kuuntelemassa niin hyvät, kuin huonotkin uutiseni.

Kiitos kun olit tekemässä kanssani työtä. Kuluttamassa aikaa, jutellen ja vain hiljaa ollen. Motkottamassa minulle, moittimassa, neuvomassa ja olemassa ärsyttävä. Kiitos siitä, ettet toisinaan ole tavoitettavissani. Kiitos kun olet turhautunut minuun, käskenyt minut matkoihini. Kiitos, että olet antanut palata isonpienkin riitojen jälkeen. Itkenyt kanssani ja minun vuokseni, aiheuttamastani tuskasta ja mielipahasta ja silti ollut minulle äiti, ystävä ja auttaja.

Kiitos, kun olet antanut minun olla sietämätön moukka, tyhjäpäinen teini, kovaääninen kakara ja herkkä taiteilijasielu, tulevaisuuden toivo ja toivottomuus, pieni, iso ja melkein aikuinen, joka hetki jotakin, mutta etupäässä sinun lapsi, murheenkryyni ja maailman keskipiste. Kiitos, kun siedät minut pahimmillani.

Kiitos kun olet nauranut kanssani, vetänyt minua höplästä, pyytänyt kahville ja kanssasi syömään. Kiitos, kun olet tullut kanssani kahville, istunut valmiiseen pöytään, kun minulla on ollut sinulle jotain tarjottavaa. Kiitos, että olet ollut mukana niin paljossa. Kiitos kun tiedät, millainen olen parhaimmillani. Kiitos kun olet kasvanut minun kanssani, etkä vain kasvattanut minua.

Kiitos, kun olet ollut helppo ja vaikea ihminen, työteliäs ja luova, ankarin arvostelijani ja pitkäaikaisin salainen ihailijani. Kiitos, että olit paikalla silloin, kun se on ollut mahdollista ja antanut tilaa, kun se on ollut tarpeen. Tullut avukseni silloin, kun olen pyytänyt. Kiitos, että jaksat olla arvosteluni kohteena. Minä olen ihminen, joka vaadin usein hermoiltasi eniten. Olen iloinen, että olet silti edelleen siinä. 

Kiitos, kun olet oppinut, ettei halaamisesta kulu. Kiitos, kun olet oppinut puhumaan kanssani. Kiitos, että kestät senkin etten kuuntele.

Minä en ole täydellinen lapsi. Onneksi sinäkään et ole täydellinen äiti. Ikinä milloinkaan en kuitenkaan löytäisi itselleni, rakkaanpaa, ihailtavanpaa, kauniinpaa ja tärkeänpää  ihmistä, kuin sinä.

Kiitos, että olet minulle se ainoa oikea Äiti.

Kroppatietoisuutta taas.

Olen koko elämäni ajan, katsellut peilistä, hassun näköistä tyttöä. Se on muuttunut vuosien saatossa moneen kertaan, aina eri tavalla hassun näköiseksi, mutta aina se on ollut enemmän oudon, hassun ja pelottavan näköinen, kuin mikään kaunotar, tahi seksipommi.

Kouluaikoina peilin tyttö oli sammakon,helmipöllön, mulkosilmän, tahi skunkin näköinen. Niin kanssaoppilaat kertoi. Jossain vaiheessa lapsuutta, tyttö näytti talitintintä ja keltaiselta pallolta ja koko muun ajan tytön kasvoissa huomioitiin oudot ja pelottavat, päästä putoavan näköiset silmät. Imartelevaa?

Kun kasvoin, peilintytöstä tuli läski, hänelle kasvoi myös perse ja tissit. Jokainen, jolla oli mielipiteeksi asti, sanoja suussan, koki tästä oikeudekseen ja asiakseen huomauttaa. Useimmiten itse koin aiheelliseksi olla puettuna suuriin, peittäviin vaatteisiin, jottei nuo ulokkeet "osuisi" kenenkään silmiin. Valitettavasti silmiä ei edelleenkään saanut piiloon, kun ne oli aika näyttävällä alueella nassua. Koska olin myös ihastunut lyhyenpään hiuslookkiin, päästi hiukset, perintökorvat pois piilosta ja näin ollen silmät jäi vähemmälle huomiolle. Vain lääkärit jaksoi huomautella oudoista silmistä.

Nykyään olen mieltynyt toisenlaiseen vaatemuotiin, kuin nuoruudessani, runsasmuotoisuudesta huolimatta naiselliset vaatteet ovat kauniita ja jos vaate on mukava päällä, uskon sen myös sopivan itselleni. Hiuslookki on edelleen nyhritty lyhyeksi, korvat ja silmät, saa tasa-arvoisesti huomion selvänä olevilta ihmisiltä. Humalaiset juttelevat joko oikean, tai vasemman puoleiselle puskurille, tai jollekin niiden välissä. Imartelevaa tämäkin?

Olen tottunut kasvoihini ja kroppaani, siitäkin huolimatta, ettei kaikki ajan tuomat muutokset, miellytä minua. Olen kiitollinen siitä, kuinka kestävä kehoni on ollut. Matka ei ole ollut kolhuton ja olemme silti hengissä ja kokonaisena.

Olen vuosien aikana tavannut, ihania ihmisiä, kauniita, persoonallisia, valokuvauksellisia, sanalla sanoen upeita ihmisiä, osa on ollut kauniita ulkoisesti, sisältään tyhjä, toisinaan vain ilkeitä. Osa on ollut kauniita, sekä sisältään, että ulkopuoleltaan, mutta kaikkiaan ihmiset, joita olen tavannut ovat miellyttäneet silmiäni kauneudellaan. Ihminen on kaunis.

Nykyään minulle on tullut, joidenkin kohdalla jopa pakottava tarve, sanoa se ääneen. Ihmiset kun ei näe sitä kauneutta jonka minä nään, jos en sitä sano ääneen. 

Minä olen aina nähnyt itsessäni kaikki ne piirteet, jotka "paremmin näkevät" ovat minulle ystävällisesti kertoneet. Äkäiset kasvot, pelottavat mulkosilmät, apinanpilkut etuhanpaissa, kaksoisleuat ja suuret korvat, isot tissit ja seitsemänleivänuunin takapuolen paikalla. Imartelevaa edelleen? Ja tatuoitua "tietoa" ajatuksissani.

 Nyttemmin kun harvoin olen ihmisten "nähtävänä"eli arvosteltavana, olen alkanut nähdä, miten siniset minun silmät on. Miten hauskan näköiset on isot korvani, jotka entistä enemmän näyttää menninkäisten Kuulottimilta. Eikä vanhemmilta peritty nokkakaan hullummalta näytä, saati hyppyri persamuksen päällä.

Kun katson sitä hassun näköistä peilin tyttöä, sanon sille aina muistaessani, että näytät nätiltä ja sitä hymyilyttää. Ei sekään usko minua, kuten ei usko kauniit ihmiset ympärilläni, kun kerron heille, mitä näen. Jos sanoisin jotain, ilkeää uskoisitko sen, kuten minä sen, miten pelottavalta näytän? Se kuuluu kai asiaan, valikoida mihin uskoa. 

Sanonta "vaatimattomuus kaunistaa" ilmeisesti toimii ohjenuoramme, emmekä vaatimattomuudessamme voi ottaa kehua vastaan luontevasti. Typerää sinäänsä, sillä näin ollen muistamme kaikki negatiivisuudet, mutta puhtasti sydämellinen ja ystävälliseksi tarkoitettu kehu, jää kokonaan vailla arvostusta, leijumaan atmosfääreihin. Hyviä asioita ei saisi pitää arvottomina. Eikä huonoja asioita, kantaa mielessään koko elämäänsä.

Me varmaa olemme kuulleet paljon "ylistystä kauneusvirheistämme", jotka ovat osa kaunista persoonaamme. Ne me jo tunnemme, joten on aika oppia olemaan kaunis, jumalaisen kaunis. Ja kiittää kroppaa kuljetusta matkasta. Kestävän ihana, uljas keho, hienoista hienoin rakennelma, jonka äitimme ovat isiemme avulla sisällään muotoilleet kauniiksi ja itse olemme kasvaessamme kouluttaneet taitaviksi, monimuotoisiksi, naisellisella, tai miehekkäällä tavalla kauniiksi.

Kaunis kiitos ylväistä perintötekijöistä. Olen persoonallisen kaunis ihminen, kauniiden ihmisten luoma, elän kauniiden ihmisten keskellä. 

~W~

Tyhmä aikuinen.

Keski-ikäinen, mutta silti joissakin asioissa, täydellisen kyvytön hoitamaan aikuisten asioita.

Karuakin karumpi tosiasia, josta ei vaan kertakaikkisesti pääse yli muutoin, kuin itkupotkuraivari-kohtauksin ja jonkun "oikean aikuisen" avulla. Mitä siis voi tehdä, jos puuttuu aikuisen kyvyt elämästä selviämiseen, vaikka on aikuisen ikä, koko ja näkö? Mistä haalitaan huoltaja, joka vääntää asiat ratakiskolla ymmärretttäväksi?

No minun tapauksessa, se on tänäänkin oma äiti. Luojalle kiitos, tuo minun topakka ja tarmokas äiti on tuossa. Vieressä kuuntelemassa ilot ja surut ja tajuamassa, että en minä tajua, minä en tajua tietoviisaiden ajatuksia, en lakipykäliä, enkä kapulakieltä, en tekstiä virallisissa papereissa. Ja olenko siksi tyhmä? Omasta mielestäni olen, varsinkin, jos järkeni ei riitä ymmärtämään, miksi verottaja tahtoo minulta rahaa, vaikken ole viimekesän jälkeen tienannut latin ratia. En hakenut työttömyyspäivärahaa, toimeentulotukea, asumistukea, enkä muutakaan "ilmaista rahaa".

Joka kerta kun näitä hakisin, tuntisin oloni uhatuksi syytetyksi ja nurkkaan jahdatuksi työvieroksujaksi, joka pakoilee velvollisuuksiaan, kertoessaan miten paljon ahdistuu pelkistä virastokäynneistä ja näistä taitavasti sanailluista kirjelmistä, millä KELA, TE-keskus ja muut julkishallinnolliset virastot minua muistaa. Melkein vuosi on mennyt sen piirin ulkopuolella. Jokainen isän perintösentti sukkapuikoksi venyttäen, nyt alkaa tuntua ahdistavalta. Sillä Laskut, löytää edelleen minut joka kuukausi, Vuokra pitää maksaa, ja nälkäkin yllättää joka päivä, tai ainakin joka toinen päivä.

Olen ollut jopa ylpeä siitä, etten ole anonut apua.

Mutta tiedättekö? Minä todella tarvitsisin apua. Millä tavoin kasvetaan aikuiseksi, joka selviää pyrokratian pyörteistä, saamatta paniikkihäiriöitä jokaisesta virallisesti kirjoitetusta kirjeestä, jokaisesta toimistoasioinnista. Yllättävistä tilanteista, stressavista tapaamisista, tai suunnitelmien muutoksista, jotka tuo nenäni eteen hankalia tilanteita ja kysymyksiä, kuten esimerkiksi "miten pärjäät taloudellisesti? Oletko ajatellut hakea töihin? Työkokeilupaikkoja ja virastokirjelmiä. Kursseja kouluja olisi tarjolla, hanki uusi ammatti , tee elämälläsi jotain... "

Ja kun mielestäni minä teen.Jostain syystä se ei vaan ole samaa, kun mihin kaikki muut tuntuu kykenevän. Minä olen se luuseri, joka ei aikuisenakaan ole saanut elämäänsä sellaiseen järjestykseen, missä kaikki asiat oisi ymmärrettäviä ja selkeitä. Välillä tuntuu, että siihen osaamattomuuteensa kuolee jo sen vuoksi, ettei paniikin yllättäessä osaa edes hengittää.

Miksi minä olen niin tyhmä, etten osaa elää kuin yhden päivän kerrallaan, senkin vain aamusta iltaan, ilman huolia siitä, että rakentaisin huomisen huoneet valmiiksi. Kaikki tulevan murehtiminen tuntuu saavan minut pois tolaltaan ja toivomaan, että pääsisin pois. Minun mielestä tämä nykyinen maailma, mihin minun pitäisi sopia, on pelottava, eikä millään muotoa näin typerälle tarkoitettu.

Miksei minusta tunnu tulevan mitään? Edelleen olen vaan sopimaton kaikkeen. Mikä minussa on vikana, kun en osaa sopeutua?

Mitä silmät ei nää?

Silmilläni on kumma tapa hahmottaa näkemäänsä. Se tapahtuu varsin automaattisesti, en edes pidä sitä mitenkään outona, koska näin olen hahmottanut maailmaa lapsuudesta saakka. Luulin, että kaikki muutkin näkee näin. Ehkä?

Tänään hahmottaminen vain alkoi yhtäkkiä tulla ikään kuin ihmettelyksi ja sanoiksi.

Rakastin jo pienenä, sanoin kuvaamattomasti "piilokuvia" ja tehtäviä, joissa numeroita, tai pisteitä viivalla yhdistäen, sai aikaan jonkin tietyn kuvan. Tosin useimmiten näin valmiin kuvan, ennen kuin olin edes piirtänyt "viivakahletta", eli ääriviivoja.

Luonnossa näkyi paljon tarinoita ja erinäköisiä maailmoita, asukkaineen. Ja taivaan pilvet. Niissä näkyi miljoona erilaista tarinaa, eikä riittänytkään. 

Tänään touhutessan kotonani katselin ikkunasta ulos. Aina vilkaistessani ikkunasta, havainnoin ensin "normaali naapurinäkymän" ja sitten "metsänhenki-näkymän" ja lopuksi näkymän "heistä, jotka olivat pysähtyneet ja katsoivat nyt omasta ikkunastaan, minun ikkunaan, mudostaen oman pistemaailmansa, jossa kenties myös minä olen osallisena."

On normi kevätpäivä, tuulee todella kovaa ja välillä sataa, puissa on jo kevään henki ja niihin lisääntyy joka päivä, valo ja vihreys. Ne "yhdistä numerot tehtävät" ovat silmieni edessä ja hahmotan puiden ja pensaiden välistä kasvoja, jotka kuuluu mielestäni luonnonhengille, isoille ja pienille, taloja, linnun pesistä, maahisen koloihin ja menninkäisen majoihin, kantokotoihin, joiden asukkaat ovat, joko tonttuja, tahi tättähääriä, mene ja tiedä. Tarinoita on näkyvissä paljon, eikä ketään häiritse vaikka jäänkin "yhdistelemään pisteitä" pitkäksikin aikaa.

Jäin usein lapsenakin "tuijottamaan tyhjää". Näissä tilanteissa minulta kysyttiin ärtyneesti: "Mitä tuijotat, jäikö näkö päälle?" Ja kyllä, jäi se. Jäin hahmottamaan näkemiäni kasvoja, esineitä, tai asioita, jotka silmieni eteen ilmestyi, kuin "tyhjästä". Se oli hämmentävä tunne. Ja aiheutti kummallisia riitatilanteita, koska en osannut selittää mitä tapahtui. Tuo kysymys nimittäin katkaisia ajatuksen ja kadotin sen edessä olevan tehtävän/ näyn, joka sillä erää olisi ollut huiman kiinnostava, mutta jota en voinut tehdä, enkä katsoa loppuun, koska minut keskeytettiin,typerällä "mitä tuijotat kysymyksellä".

Oli pakko opetella olemaan katsomatta, kaikkia kiinnostavia "pistetehtäviä ja piilokuvia". Tai ainakin välttää jumiutumasta toisten kasvoihin. Näiden kommenttien avulla tosin opin, ettei ihan kaikki näe sitä "edessään olevaa pistetehtävää". Että jotkut niistä, on vain minun silmissä olevia juttuja. Huomasin kyllä, että monilla muillakin jäi toisinaan ns."näkö päälle", ilman, että he sitä edes tiedosti. Silloin miettin, että olisi mielenkiintoista "nähdä", millaista tehtävää he ratkovat?

 On ihana nähdä se, mitä kaikkien silmät ei näe. Se tekee koko maailman paljon suuremmaksi silloin, kun koko oma olotila tuntuu universumin rikkahippuselta. Niin suurten asioiden äärellä, on turvallista olla pientä pienepi. Yksi piste, monien joukossa. Niitä pisteitä yhdistellen saadaan aikaan, vaikka valtamerten syvyydet, kaikkine asukkaineen.

Pienenä pisteenä miljoonien joukossa, rakkaudella.

~w~

Lentokyvytön?

Välillä se kolhii, elämä. Muksii niin, ettei paremmasta väliä. Ja kun mietit, että mikä se tämänkin hässäkän otti ja aiheutti, et vissisti löydä selitystä, joka olisi mielestäsi riittävän hyvä. Ja mitenkä niihin mustelmiin murtumiin ja vääntyneisiin niveliin pitäisi suhtautua? Pienet tai isommatkaan kiroukset ei auta, mustelmat on ja kestää aikansa, kipukin tuntuu siihen asti kun särkylääke alkaa vaikuttaa, tai vammat paranee.

Niin monta kertaa maailma on minut härän pyllyä keikauttanut, että tämän pitäisi olla jo selvää pässin lihaa, vaan ilmeisesti jotain on jäänyt vielä oppimatta, kun uusinnan uusinnat tulee pyytämättä.

Mutta mikä se on, se juttu? Oppimatta jäänyt? Vaikka kuinka miettii, niin en millään keksi. Onko olo ollut ennen kolhuja liian hyvä, liian huono, liian pirteä, vai uupunut? Ajattelinko jotain liikaa, liian vähän, tuliko mietityksi nurjasti, vai oikeilla silmukoilla, tuliko tälli kostoksi, vai suojaksi joltain isommalta ongelmalta? 

Jos päivän tunneskaala oli riemusta harmistukseen, niin mikä oli se viimeinen pisara, joka katkaisi kamelin selän, tai ihmisen kintut, tai teknishärvilän toimintakyvyt ,tai mikä nyt kulloinkin on se epäonnensoturi, joka käänteissä kolhiintuu. Syyttäisinkö karmaa, vai jotain ihan muuta, jolla epäonnea "ansaitaan"? Ja oliko se epäonni puhdasta epäonnea, vai onnellinen sattumus, epäonneksi naamioituneena? Ja "tilasinko"minä tämän? Millä tavoin, kerro sekin, niin tiedä vältellä toiste. Ja harmittaako minua sattumus oikeasti, vai olenko tapahtuman suhteen välinpitämätön, tai jopa innoissani? "Minunkin tylsään eloon, tuli kerrankin vauhtia, jopa hiukan liian kanssa." 

Tätäkö kutsun elon kirjavuudeksi? Sekö on kuin mustelma iholla, sinipunakukertavan  kirjava ja helkkarin kipeä toisinaan, ja jollakin hetkellä timantti pakkashangella? Säteilevän kaunis ja ihana, toisinaan ärräpäiden kuorruttama.

Ja voinko minä valittaa siitä värikylläisyydestä? Minä istun nyt, lepuutan mustelmia ja huomaan, että ne paranee, kipu menee pois aikaa myöden, oli se henkistä, tai fyysistä. On turha antaa kivulle, tahi surulle ruokaa, märehtimällä suotta. On niin paljon värejä, mitä mustelmakin näyttää, ennen kuin palaa takaisin ihon omiin sävyihin. Kai niilläkin on oma ilahduttava tarkoituksensa. Kun ollaan vihreässä ja kellan sävyissä ollaan jo voiton puolella.

Ja jos miettii asioita niiden, vammojen reunoilla, ei ne kaikki ollut silkkaa kauhua ja kolhuja, osa saattoi jättää mieleen hetken, jossa elämä melkein kasvatti siivet. Oma epäusko lentotaitoa kohtaan, vain veti maata kohti kun magneetti. Siitäs sain siipeeni, lentokyvytön, opinpa pysymään paikoillani, kuin kunnon suutari, omassa lestissään,

hyppimättä suotta sen korkeammalle, kuin mihin ihmisen mieli ylttää. Vaan kunhan tästä tokenen, jatkan, luullakseni, kuten aina ennenkin, oppimatta mitään.

~Nätisti paketoituna W~ 

Vajavainen kauneus.

Toisinaan, oisi mukava

maalautua kankaalle itsekin...

Olla Satu, joka päättyy hyvin,

Tarina, jolla on onnellinen loppu.

Olla taika Keijujen siivissä,

Uni kiitävissä hetkissä.

Olla olematta se.

jonka vastuulla

on siveltimen jälki.

Kun olen

Tarinan tekijä,

Kriittisyys sotkee

 kauneimmistakin väreistä 

likaisen harmaata.

Viis siitä tarinasta,

 jonka kerroit siveltimelleni.

Minä sotken sinun kauniin tarinan,

sekoitan siihen ihmis suruni.

Vihaisen saastan sisältäni,

vaikka tarkoitus oli kertoa siitä,

 miten kaunis  

Sinun maailmasi on.

Kuinkä värikäs,

 täynnä tahrattoman kaunista

 energiaa.

Kuinka vajavaiseksi

 tunnen itseni,

nähdessäni kertomasi,

Kuinka hengettömäksi 

tunnen ihmismaailman

sävyt.

Kuinka vähän,

 kykenen näyttämään

kaikesta

näyttämästäsi.

Sinun maailmasi 

valo pimenee

minun tauluillani.

Sinä annoit

minulle lahjan 

nähdä maailmasi,

kertoa siitä,

kuulla ja kuvailla

vaikkei taitoni riitä.

miten tehdä siveltimin 

sama taika,

jonka Sinä

teit sivelemällä 

kyyneleet poskiltani? 

~W~

Alku aina hankalaa...

Niin se on, että aina oppii uutta.

Niin kuin esimerkiksi, että on olemassa mm.tanssilavaetiketti, sen olen tiennyt jo muutaman vuoden, 

mutta että latuetikettikin. 

Itsestään selväähän se on, ettei siellä ladulla sovi 

tamppaamaan alkaa, jos lykkimälläkin eteen päin pääsee ja 

suuntiakin on hyvä rajata, vaan ilman kylttejä, ei kyllä

kukaan unpivieraalla maalla hihittelevä, osaa oikeaan 

suuntaa mennä. 

Tälläisessä tilanteessa, olisi hyvä saada neuvoja

asiantuntijoilta.

Neuvonta tapoja on monia, tänään törmäsin niistä kahteen.

Ensimmäinen tapa: julma mulkaisu, ja 

epäselvää epäselvenpi mutina

"JUputinmukutinväämutirämukutinmutinuti 

jumpsiskiertomutisuuntamu!!!!" 

Ärinän jälkee opas katosi, kuin pieru 

Saharan erämaahan.

Tästä opastuksesta opin siis sen että suunta oletettavasti on väärä  ja että se on häiriöksi. Käännyin ympäri kuin se eräskin ämpäri ja palasin hiukan hätääntyneenä alkupisteeseen, etsien ladun reunalta merkkejä kiertosuunnasta. Kas yllätystä ei löydy.

Vaan löytyy rauhakseen hiihtelevä, ystävällisen oloinen Rouva, jolta uskaltaudun kysymään oppia. "Minäpä lähden näyttämään." Rouva, joka esitteli nimensäkin, mutta jonka harmikseni mielestäni monien muiden nimien tavoin hukkasin, jutteli mukavia ja kertoili olevansa mökkiläisiä. Rouva neuvoi ihan koko hiihtolenkin, ja huikkasi heipat, kun oltiin kierros kierretty.

Tämän jälkeen uskalsin kertää Ohrasaaren vielä uudestaankin, oikein kahdesti. Olin ensikertaa hiihtolatujen aikaan ko paikassa ja heti meni pieleen. Toivottavasti hiihtolomalaiset ja vieraspaikkakuntalaiset osaa hiihtoetiketin ja latujen reittimerkintöjen lukemisen paremmin kuin mie, tai sitten eräs ärrinpurrin jurpun suksija, saa vielä moneen herran kertaan slaagin, joutuessaan neuvojaksi.

Mutta noin muuten, oli loistava hiihtokeli ja vaikka kadotinkin Kummin suojelusenkelini matkan varrelle, löysin mukavia ja avuliaita ihmisenkeleitä, ja loppuviimeksi vielä hyvän mielenikin takaisin.

Ärisijälle lähetän monta mukavaa ajatusta. Minullakin on ollut tuhannen huonoja päiviä. Useinkin, eikä silloin ole helppoa olla kohtelias kelleekään. Ei edes rakkaimmille ystävilleen, saati sitten umpivieraille vastavirran kulkijalle ja väärän ladun tamppaajille. Pahoittelen aiheuttamaani harmitusta, kiitokset noin suunnilleen, oikeaan suuntaan opastuksesta.

Lenkki seuralaiselleni lähetän myös paljon kauniita ajatuksia, ihanaa, että umpivieraalle voi olla myös ystävällinen ja avulias. Sekin on melko haasteellista näinä aikoina. Mutta kaikin tavoin aitoja ihmisiä tuli kohdattua tänään. Ja mäet, pysyin pystyssä ne mäet. Siitä olen kiitollinen.

~Wastawirran Witsu~

Luonnonkansan turinoita: Lumi Hiutaleen rakkaus

Niin kaunis on talvinen hetki,

Syvän sininen,

valkoisin pieluksin,

peitto, kuin Enkelin siipi.

Olen hetken täällä,

sulan pois,

uni kaunis,vai 

yössäsi olin.

Jos pitäisin kiinni,

halaisin lujaa,

sun rakkautes lämmössä,

soluni sulaa.

En kiinni voi pitää

tunteesta tästä,

kun hehku sen

käy mulle

kuolemasta.

Miksi siis tulin mä 

maahan tähän,

kun lämpöä siedän turhan vähän?

Ne uutiset, tarinat,

kylmät ja kovat,

puoleensako vetivät?

Kylmät sydämet monet,

kaltaiseni, 

Sen tunteenko teki?

Luulin, nyt

paikkani löysin.

Tääkö olla vois

talven taikaa?

Ikuisen pakkasen, kylmän

maan routaisen,

lumen pysyvän.

Tää onko

Valtakunnan Talven viimojen?

Ei kylmyys sydämen,

 ole talven kauneutta,

Ei kovuus ihmisen,

Hiutaleiden rakkautta.

Ei hohtavia kristalleja

koskemattoimalla hangella.

Hymys lämpöä,

rakastaa voin.

Vaikka se sulattaa minut pois.

Vaan ennen kun menen,

hymyile vielä,

ja sydämes surut,
viereeni jätä,
ne pois vien kun liukenen täältä.

~W~ 

Luonnonkansan turinoita. Jahvetti Jalokasvu, enkeli Aarnisydän

Pitkään oli tyystin tarina hiljaisuus Kievarissa. Pientä rapsetta ja kopsetta. Joku toisinaan kävi rumpua paukauttamassa ja ilmoittamassa että täällä ollaan, ei unohdettu, ei. Lepuuta vaan korviasi Kirjuri, kyllä ne tarinat malttaa odottaa.

Monta mukavaa lenkkiä ja montaa hyvää hiljaista hetkeä, olemme viettäneet Kievarin kävijöiden kanssa. Jokaisella tuntui olevan ikuisuus aikaa seuraavalle kertomukselle. Haettiin sanoja, Juuso kävi muutamasti muistuttamassa hakusessa olevasta muistikirjasta pohjoisen vuosilta. En ole edelleenkään löytänyt, toisaalta en ole kovin ahkerasti etsinytkään. Kirjassa oleva tarina oli mielestäni hiukan surullinen. Se kuulema pitää etsiä juuri siksi, jotta se uudelleen elettäisiin. Huh sentään.

Vaan tänään kotoseeni astui iso kumarainen karnaukko. Hän kulki koristeellisen puusauvan kanssa ja kumarsi kohteliaasti, "Jahvetti Jalokasvu. Sulkeudun suosioosi arvon Kirjuri. Olet ollut meille avuksi kirjoittaessasi meistä." Hän istui sohvalle, niin että kansi narahti ja sanoi muitta mutkitta, ”Näin sinut eilen. Katselit kartanon puistossa Aarnisydäntä, puiden Pyhää enkeliä.” Hänkö oli Aarnisydän? Tavattoman kaunis enkeli. Mykistävä. Ehtikö hän pois, ennen kuin koko kanto kaadettiin? Oisin tahtonut kaivertaa hänet ulos siitä puusta.

"Ei hän puussa ollut, puun sisällä ja ulkona, kunnes puuta ei enää ollut, vain muisto. Aarnisydän on vanhojen metsien ja puistojen hoitaja, kuten minäkin. Aarnisydän kiitti huomiostasi, harvoin hän näyttäytyy ihmisille. Kun hän huomasi, että teki sinuun vaikutuksen, hiukan kuin tahtomattaan, hän toivoi, että voisin vieraillessani täällä, hiukan selventää näkyäsi. Hänen tehtävänsä oli siis auttaa puun väkeä, ja puuta itseään, sopeutumaan uuteen muotoonsa. Puu oli jo kaatunut, mutta puun eetterikeho ei. Myöskää puun asukit, eivät olleet vielä sisäistäneet, ettei puuta enää fyysisesti ole, näin ollen siis Aarnisydän saattoi puun siihen seuraavaan ulottuvuuteen. Auttoi sopeutumaan muutokseen. Tiedäthän, ettei energia koskaan katoa? Sen muoto kuitenkin muuttuu, fyysinen puu, tulee kaiverretuksi, tai poltetuksi, muokatuksi uuteen muotoon. Ja se eetteripuu jatkaa siellä, missä sitä tarvitaan, uudessa muodossaan.” Tarkoitat siis sitä lämmintä puun hehkua? ”Sitä.”

(Olette varmaan kokeilleet puun kylkeä? Halanneet ajatuksissanne jotakin koivua, pihlajaa, kuusta, tai mäntyä. Mukavasti halaukseen sopivaa puuta. Se on lämmin, sen lämpö tuntuu jo ennen, kuin hipaisetkaan puun runkoa. Kun kuljet koivikossa, tunnet sen saman lämmön. Havumetsän siimeksessä samoin. Ja ihmistä lähellä ollessasi, väistät vaistomaisesti joitakin jo kauenpaa ja toiset ihmiset ”otat lämpimään halaukseen” jo metrien päästä. Se ”ensikosketus” on eetterikeho, noin 10cm päässä puun rungosta, kasvin korresta, eläimen, tai ihmisen kehosta. Riippuen herkkyydestämme, voimme saada ensikosketuksemme myös eläväisten aurasta, joka ulottuu paljon kauemmas kehosta, sen saattaa myös nähdä värillisenä, ihmisestä riippuen. Elollisilla olennoilla on monta ”kerrosta”, kaikista kerroksitamme emme useinkaan ole edes tietoisia.)

Entä Aarnisydän? Mihin hän katosi? Koko kanto oli kaadettu, koituiko siitä vahinkoa?”Ei, puun tie tässä muodossa, oli läpikäyty. Ja vaikka sormesi syyhysivätki kaivertamaan puusta esiin enkeliä, ei hän siellä enää ollut, hän jatkoi seuraavan avuntarvitsijan luo. Ja ennen kuin kysyt, kyllä te kohtaatte vielä. Ja se sinun puu on tulossa vasta, se, josta kaiverrat esiin jotain meistä.”

Entä sinä Jahvetti Jalokasvu, palaatko vielä? "Jo vain, Vastahan me teimme pintanaarmun asiaani."

Voi  ihanuutta! Luonnonkansa turisee kanssani edelleen.

~W~