tiistai 28. huhtikuuta 2015

Olen Taivaankutoja

Sain langan ajauksista,
Sinun, Hänen,
Ääneen lausumista unelmista,
rukouksista jokaisen kulkijan.

Kudon säikeen sinisen unelmista,
ilon keltaisen, surun mustan,
raivon punaisen voimakkaan ja
liilan liikutusta.

Kudon, neulon, värkkään 
virkkaan, kitkutan,
Käännän silmukat silmukan perään.

Surut, riemut, tunteet hulluuden,
ajatuksen ajelehtivan jokaisen,
minä taivaalta vyyhteeni kerään.
Siitä sateenkaaren teen.

Muutan muotoa mietteiden,
puikoin, koukuin, kutimin,
Sinun iloksi taivaalle loistamaan,
Kultakattilalle reittiä näyttämään.


~W~

tiistai 21. huhtikuuta 2015

Tontun haiku

Niin kylmä on,
ja lohduton,

tään porras
talovanhuksen,



Kovin
 kaunis on, paikka tää,
mut suuresti kaipaan
jo ystävää. 

Täs yksikseni 
istuksin ja mietin,
 minne lähtisi.

Suunta tuonne,
 vai suunta tänne,
ken ois
mulle ystävä?

Kulje hiljaa, 
silmät auki, 
vaikka harmit
hartioilla.


Tämä tonttunen muutti Wilhelmiinan Kesälään,
lämmiteltyään hetken Luontoemon luona.
Kun näin sulle hymyän,
huoles kaikki karkoitan,
 tuuliin taivaan mahtaviin,
avaruuden syvyyksiin.

Soit ilon tämä eteenpäin,
näin mä löysin ystäväin.










Halauksen lämpimät Kiitokset Pasille ja Arjalle,
sekä Hellqvistin Puutarhatontulle 
ja hänen kaikille kavereille päiväni piristyksestä.
T. Wilhelmiina <3







lauantai 11. huhtikuuta 2015

Itkijänainen.

Nyky yhteiskunnassa itkevä ihminen tuntuu olevan heikkohermoinen, herkkis ja toistaitoinen. Yllättäen minä olen sellainen. Itkijänainen. Itken jännittävissä tilanteissa, itken pois pelkoani ja kadotettuja avaimia. Toisten onnea ja omia pettymyksiäni, omia ilojani ja toisten suruja. Itken lääkärin vastaanotolla, työkkärissä, kelan konttorissa, pankissa ja joskus jopa kaupan kassajonossa, virallisissa tilanteissa. Itken näkyvästi, huomaamattomasti, sisään päin. Huutaen, tai hiljaa kyyneliä valuttaen ja se aiheuttaa hämmennystä. Ihmiset ei tiedä kuinka reagoida. Hämmentävä tieto varmaan sinulle, mutta en minäkään tiedä. 

En tiedä, johtuuko kyyneltulvani, pelosta, ilosta, vai paniikista. Se voi olla kaikkien niiden yhteissumma, mutta sitä ei vaan kykene lopettamaan. Silmien takana noruva kyyneltulva, tuntuu olevan aina valmiina vuotamaan ulos. Silloinkin, kun tunnen itseni iloiseksi, onnelliseksi siitä, että olen. Kun olen selvinnyt jostain surusta ja pohdin sitä jälkeen päin, tilanteen kyynelvuoto alkaa tulla uudelleen esiin. Kun kirjotan tätä, muistan kymmenittäin tilanteita joissa "hävisin" kiistat, tai laulukilpailut, hetket, joissa piti julkisesti puhua vaikeista asioista, vain siksi, että kyynelehdin tilanteen läpi.

Se on noloa ja se tekee elämän ihan tolkuttoman vaikeaksi. Yksi hätäännys ja pursuan kyyneleitä, häkellyn, tai joudun pois tolaltani hermostun ja ahdistun. Joskus juoksen pois hulluista tilanteista, koska en halua alkaa itkemään siinä silmiesi edessä. Ja mitenpä selität kyyneleesi, jos vieressä oleva ei ole edes tajunnut mitään hämminkiä olevan? Saatan saada itkukohtauksen puhelimessa, koettaessani saada tolkkua puhelimen operaattoritilanteessa, puhuessani laskutusongelmista, joiden logiikkaa en ymmärrä.

Pahimmat tilanteet tulee yleensä virastoissa. Nykyään sentään selviän niistä itkulla, raivo ja huuto on iän myötä helpottanut, mutta toisinaan niitäkin tuntemuksia näissä "seinäävasten tilanteissa" tulee. 

Seinäävasten= virallinen ja epävirallinenkin tilanne, jossa koen olevani altavastaajana. Tiedän ja tunnen itseni ja heikkouteni hyvin, mutten voi hallita niitä, koska olen tapaamisessa ihan vain ja ainoastaan kutsuttuna(pakotettuna/ käskettynä). Tapaamisaikana pitäisi voida saada aikaan päätöksia, tai jotakin "näkyvää valmista" (olkoon se vaikka kuinka minun vahvuus alueisiin kuuluvaa valmista) mutta pelko omasta osaamattomuudesta, tai kykenemisestä, juuri tuohon tehtävän suoritukseen NYT, vaan iskee juuri tähän kohtaa. Kylmä hiki, kömpelöt kädet, aika ei riitä, eikä luovuus, taito, eikä ymmärrys, saati verbaliikka.


Se siitä, taas vollotetaan. Onko se paniikkihäiriötä? En usko, en usko sen olevan myöskään masennusta. Selviän jokapäiväisessä elämässäni loistavasti ja tunnen olevani onnellinen, vaikka, kuten kai kenen tahaansa elämässä, toisinaan maailma on vaan synkemmän värinen. Masennuksen kanssa olen tarponut, siihen kokovartalo mustaan huntuun verrattuna, minä olen nyt onneni kukkuloilla kaikin tavoin. 

Minä olen "vain" herkkä, minä kammoan ja pelkään useita tilanteita ja koen usein valtavaa riittämättömyyttä kaikkiin niihin odotuksiin mitä itse itselleni asetan ja mitä koen muiden "asettavan" minulle. Kun en tiedä mitä niille odotuksille pitää tehdä, minä itken, itken syntymääni, elämääni, sitä, etten vieläkään näiden vuosien jälkeen, osaa tehdä muuta kiperän tilanteen tullen, kuin itkeä. Enkä minä siitäkään huolimatta, joka päivä pidä itseäni ja elämääni, turhanpäiväisyytenä.

Se on vaan harmi, että itkevä ihminen on aina heikko, oman itsensä mielestä, itkemättömien mielestä. Jos itket työhaastattelussa, työn saaminen on hiukka siinä ja tuossa, voi käydä kummin vain, mutta henkilökohtaisesti olen onnellisenpi, jos paikka jää saamatta, sillä sen jälkeen ei ole ainakaan pelkoa, että työnantaja epäilisi mielenterveyttäsi koko työsuhteen ajan.

Ennen vanhaan itkijänaiset itki surut pois ja kivut huuhtoivat kyynelillä, mutta mitä tekee nykypäivän itkijänainen?
Hän yrittää selvitä maailman menosta nolostelematta ja tunteitaan näyttämättä, hirveän huonolla menestyksellä. Itkuaan kunnioittamatta, tunteitaan arvostamatta, koska niin vain kuuluu tehdä? Vai mitäpä luulet, sinä tukahdutettu kansa, kuuluuko todella? 

Ilosta, surusta ja muuten vaan itkien
Herkistellen ja Rakkaudella ~W
~

torstai 26. maaliskuuta 2015

Rakasta niin kauan kun sä voit.

Viime vuonna näihin aikoihin, elin elämäni jännittävinpiä aikoja. Suuria suunnitelmia pää täynnä. Olin viimein uskaltautunut ottamaan aikuisen elämäni vaikeimman ja suurinta rohkeutta vaativimman askeleen. Ikäni ja olemattomat seurustelusuhteeni huomioiden, olin päätynyt ratkaisuun, johon moni yksinäinen nainen tuhannesti aiemmin, on päätynyt. Eli Väestoliiton klinikan asiakkaaksi ja  tekemään lapsen yksin.

Ratkaisu oli vaatinut pitkän harkinnan oman pään sisällä, mutta kun se oli tehty ja käytännön ongelmat oli poistettu tulos oli, että olin lähdossä nyt toiseen inseminaatio hoitoon. Jännitys oli suuri mutta luotto onnistumiseen luja.

Muutamien viikkojen kuluttua jännitys alkoi muuttua iloksi ja varmuudeksi siitä, että pieni kullannuppu oli tulossa. Kun kuuli ympärillä olevilta vauva uutisia, niin oisin innosta piukeena halunnut kertoilla omaa uutistani, mutta vielä oli kaikki niin varhaista ja piti muistaa se, ettei kaikki aina suju hyvin. Ei silloinkaan vaikka asiat on edenneet jo pidemmällekin, Vaikka vauva oisi jo valmiskin, voi jokin mennä pieleen. Tämän minä olen joutunut oppimaan rankimman kautta elämässäni, kaikkien asioiden suhteen.
Voi mennä hyvin, mutta voi mennä huolella huonostikin, eikä mikään ole varmenpaa, kuin epävarma. 

Kun on kysymys "varttuneemmasta" (Nätinpi sana vanhasta), ensisynnyttäjästä, tutkimuksia tehdään tiuhenpaan ja tarkenpaan. Ja Väestöliiton kautta tehtävissä hedelmöityksissä tulevaa äitiä/äidiksi haluaavaa, tutkitaan kaikin mahdollisin tavoin. Mahdolliset sairaudet, esim rinta-kohtusyöpä ja kilpirauhassairaudet jne pois suljetaan, mielentila tutkitaan ja muullakin tavoin tulevan äidin ajatuksia kartotetaan hyvin kattavasti. Jo ennen kuin edes päätetään, voiko inseminaatiota yrittää. Jollain tapaa koin, että ihmisenä, joka on koko elämänsä ollut lääketieteellisen suurennuslasin alla, en tätäkään toimenpidettä ilmeiseti ilman lääkärin apua osaa suorittaa. Sarkasmia, tiedän, mutta ajatuksissani pyöri vuosien takaiset ( tavallaa onneksi) epäonnistuneet seurusteluyritykseni. Ihania ihmisiä, vaan ei minua varten kukaan, enkä minä heitä varten.


Raskaustestin tehtyäni ja sen positiiviseksi havaittuani tein kuten siihin saakka joka päivä. Pistin käden napaselle ja sanoin ääneen  "kiva kun olet siellä". Toivotin napaselleni aamulla hyvää huomenta ja illalla hyvää yötä. Jos ei joku yö tullut uni, niin hymisteli keksimiäni hyrinöitä pimeään, vain itse ne kuunnellen.

Kun sitten ensimmäisen kerran Väestöliitolla nousin tutkimuspöydälle ultraa varten ja odotin jännityksellä pienen kuulumisia, lääkärin ilme ei vastannut ollenkaan omaa iloista mieltäni ja kaikki onni odotuksesta, vaihtui hyvin nopeasti peloksi. "Sikiö on, mutta viikkoihin nähden kovin pieni. Tule viikon päästä uudelleen." Muutama päivä ennen uutta tutkimusta, alkoi kivut ja tuntui, että pieni elämän kipinä katosi. Kun myöhemmin Uudessa ultrassa, sikiön sydänäänet oli kadonneet ja minun pieni vauva todettiin kuolleksi.

Minun vauva, oli lääkärille sikiö ja jotta tuo sikiö saadaan pois, "nimipäivälahjakseni" määräsi lääkäri lääkettä ja minä menin kotiin otin lääkkeeni ja yhden kauniin toukokuisen päivän uin turtana verilammikossa. Kaikki hyvin ja se siitä tarinasta. 

Paitsi ettei ole, minä menetin vauvan, ja koetin vähätellä asian kamaluutta itselleni ja ystävilleni ja silti minä olen pian vuoden surrut sitä, mitä menetin. Pienen tytön, tai pojan, minun lihaa ja verta.


Minä kävin vielä kerran syksymmällä uudelleen inseminaatiohoidossa ja alun hyvistä merkeistä huolimatta, sekin tilanne päätyi vessanpönttöön. Ja minä tunsin itseni huonoksi ja mihinkään kelpaamattomaksi. Tunnen edelleen monina päivinä. Olen niin huono, etten kelpaa äidiksi. Niin huono, etten kelpaa mihinkään, niin huono, kun tunnen niin paljon pelkoja, en saa haaveideni elämää, kun ei onnistu mikään. Minä pelkään toisinaan, että hukun siihen pahaan oloon ja turhautumiseen, jota itseni suhteen tunnen. Mutta eniten pelkään, ettei minusta todella koskaan enää ole sanomaan omalle napaselleni, että "kiva kun olet siinä". Aivan kuin vauva olisi voinut olla ainoa rakastettava asia minussa. Itseleenkin täytyy pystyä sanomaan "kiva kun olet siinä". Sen jälkeen kai jaksaisi paremmin rakastaa, jotakin kehonsa ulkopuolistakin.

Minä tulen sinua vastaan useasti hymyillen, toisinaan omiin ajatuksiini vajonneena, mutta kun minä vedän kotini oven kiinni perässäni, täällä vastaanottaa minut kahden kissan täyttämä hiljaisuus. Se ei ole vähän, mutta se on toisinaan ihan liikaa, kun suru puskee sydämen sisältä ulos. Minun elämääni ei enää kuulu perhehaaveet, eikä muutoinkaan suuria suunnitelmia tulevaisuuteen. Väestöliitolla käyntejä en enää jatka, sillä se oli henkisesti hyvin raskas kokemus, kaikkessa kliinisyydessään. Ystävien tuki oli kaikessa korvaamaton apu, mutta heillekään ei kyennyt näyttämään kaikkia heikkouden hetkiään. Vaikka koetin suhtautua asioihin positiivisesti, muistan vain sen menettämisen kivun, joka edelleenkin jäystää tylppänä mieltäni.

Muutama viikko keskenmenoni jälkeen, kaupassa puolituttu, hyvin turhautunut äiti murisi lapsensa käytöksestä ja tuhahti minulle, "haluukko pikkupojan? Saat viedä." Mieli olisi tehnyt sanoa paljon ja rumia. Tarkalleen en muista, mitä sanoin, mutta jälkeen päin mietin, että mitäpä oisi tapahtunut, jos oisin napannut tuon söpön pellavapään kainalooni ja jättänyt tuon ajattelemattoman äidin, siihen kaupan hyllyjen väliin pohtimaan maailman menoa. Lapsi tuskin oisi asiasta traumoitta selvinnyt, näinkö lie selvisi muutoinkaan, äitinsä kovaan ääneen sanomista, ajattelemattomista sanoista, mutta oisiko tuo äiti mahdollisesti miettinyt seuraavia sanojaan tarkemmin?

Onhan se totta, että perhe elämä on joskus hyvin raskasta ja mielialat on hyvin räjähdysherkkiä meillä kaikilla, mutta toivoisin niin kovasti, että  kun olet Lapsen lahjaksi saanut, älä ikinä, ikinä milloinkaan väheksy sen lahjan arvoa. Älä edes väsyneenä "kauppaa" kalleintasi vieraalle napattavaksi, sillä sinä olet hänet luonut ja lahjaksi saanut, hän on sinun. Kun luen uutisista, kuinka jotkut vanhemmat ottaa ja tappaa lapsensa uupumuksensa vuoksi, toiset laittaa juuri syntyneen pakkaseen, hautaa takapihalleen ja toiset tappaa teininsä ja pakastaa. Kuinka Jossakin lapsia siepataan ja hyväksikäytetään. Ja sitten näen, kuinka Monille, lapsia toivovalle, ei moista äitiyden, tai isyyden kunniaa suoda ollenkaan ja toisille tämä lapsi on vain hetken laina, kipinä sisällä, syttyy ja sammuu pois... Taivas kun toisinaan tuntuu että maailma on järjiltään mutta siltiki, Säilytä rakkautesi. Rakasta, kun siihin on tilaisuus. Niin kauan kuin voit.

Tämän tekstin kirjoittaminen on minulle eräänlaista menetyksen käsittelemistä. Mitkään sanat ei riitä kertomaan niistä tunteista, joissa olen ja elän, tämäkin kirjoitus tuntuu uudelleen luettuna tyhjiltä sanoilta.Vuoden aikana mikään rohkaiseviksi tarkoitettu  kommentti ei ollut riittävä, sillä niitä on tullut kuultua yhden, jos toisenlaisia, ja ei, ne ei mikään vie pois tuntemaani kipua. Vaikka kuinka moni muu nainen on kokenut saman ja käynyt läpi vastaavaa, meistä ei kukaan voisi olla toistemme vertaistukena, sillä kokemus on niin yksilöllinen. Saatamme ymmärtää kokemuksiamme, muttemme sen vaikutusta. Ja ystäville ja läheisille voi puhua tietyn määrän, heitä ei voi kuormittaa liikaa, sillä piaan ikäviä aiheita alkaa itsekin vältellä, sillä ei halua pilata toisenkin mielialaa. Ja kyllä, tilanteessa oisi voinut käydä huonomminkin, meille kummallekin, mutta kävi näin. Ja seki sattuu. Yhden matkan polustani kuljin näin, mitään katumatta, kipuakaan kaihtamatta ja sitä sain, nyt tahtoisin jatkaa matkaa.
                           Kiitollisena siitä, että Sain olla äiti ~W~
                                                  




keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

Talle nimisessä paikassa hukun kolossa.

Pienenä sitä eksyin hiihtoladulla. Yksin ollessa, maisemia syöden, silmät huijasi aivoja, että "Ei ei tuo ole millään tuttu talo, ei lainkaan, ei yhtään, eikä ikinä nähtykkään." Hiihdän huutoparkua mylvähdellen takaisin sinne sairaan kauas, mistä eksymään tulin, valittamaan hiihtointoiselle isille, äidille ja iso veikalle, "Minen löyvä kotiin täältä!!!!!!!!!" 

Marjamettässä äippäsen kanssa, hukuttiin mettään, ämpärit painoi ja tassut painoi ja lopulta ärrimmurrikin painoi ja kohta otettiin ja huutomylvittiin molemmat jossain "lähipellolla" töitään tekevää isi-Villeä "Isii tuu löytämääään!!!!!!"

Sukka, tai muu vaatekappale hukkui, pyörän avain, tai koulukirja lähti hukkupiiloonsa, tai juur se ainoo oikee kirja, kirjanmerkki, tai yöppä, joka just sillä erää oisi ollut pakko löydettävä. Tähänkin kaikkeen löytyi ratkaisu, kun hihkaisi kimakoilla oktaaveillaan "Äitee tuu löytämään!!!!!!!!"

Pari ärmäräytä, oikeille henkilöille ja jo alko tapahtua. Mikä kikkaran kökkö tähän elämään nykyisin on tullu? Vaikka kuinka tungen tuutin täydeltä ärinää, niin avaimet on hukassa, samoin lompakko, ne aurinkoiset lasit. Misson mun sontsa, misson mun pipo? Kaik on ja pysyy hukassa, vaikka kuin niitä kutsuvasti vihellän. Hanurista moinen.

Ja jos olen itse itseltäni hukassa, mielipahan keskellä ja harmin vyörykkeessä. Eksyksissä elon tiellä, niin ei auta huuto ei mekastus, ei tuu isi, eikä äippä löytämään. Sanoin kuvaamattoman huonoa on palvelu nykyiässä. Edelleen on äippä ihana, jolle voi marmattaa hukkuneista huopikkaista ja kadonneesta kynäkotelosta, eksyneisiin ajatuksiin. Nauraa hattarapilvelle, jolla on päänsä vuorannut. Itkeä ihmisyyden vaikeutta. On ystävät, joille avautua elon haittatekijöistä ja niistä ilon kimalluksistakin. Mutta suunnat on jokaisessa etsinnässä ja löydännässä päätettävä itse. Hyvin, huonosti tai hyvin huonosti menestyen.

Jos olen sillä pellon laidalla, missä näkyy se iso valkonen talo joten tunne, on itse puhuttava ne silmät näkemään se, mitä edessä on, sellaisena kuin se oikeasti on, eikä pelolla verhoiltuna, kuten sen säikähtänen lapsen silmin näin. Ei auta odottaa, että isi sieltä henkimaailman töistään tulisi ja puhuisi talon naapurin taloksi takaisin. Hitsi miten helposti hän siinäkin onnistui. Niin kuin onnistui puhumaan liikkuvan kiven lopettamaan pomppimisensa ja navetan ikkunasta näkyneen tontun, ihan tavalliseksi navetta kissaksi.

Ihmeellisiä on aikuiset ihmiset.

Koskahan minä kasvan niin suureksi, etten eksy olemattomaan, enkä kadota avaimiani, puhelintani, itseäni ja sitä elämäni punaistalankaa? Huudellen ja huhuillen, lakkaisin niitä etsimästä. Hukkapiiloon laittamiani. Kadotettua eilistä päivää, tai menetettyä mitälie?

Tämä alvariinsa kaikesta eksöksissä olo, käy  toisinaan varsin hermoja riipiväksi. Älä siis ihmettele, jos jossain, missälie melkein kohdikkain tullessamme, en näe, enkä kuule sinua huudoltani "Hei minä täällä, oon hukassa, en tiiä missä, mut tulkaa löytämään!!!!!"


Hukuksista huudellen ~W~










sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

Tunne voimaa...

Joskus se vaan tulvahtaa sydämen sopukoista, se kaikki voittava surumielisyys. Syytä sen olemassa oloon ei tarvitse olla, mutta jokin sen vaan jysäyttää tunnekeskuksen päälimmäiseksi tuntemukseksi. Kaunis kuva, kuultu kappale, tai juuri loppuun luettu kirja. Heipat ystävän kanssa. Epätietoisuus siitä, koska ja missä mutkassa seuraavan kerran tavataan. Onko tuohon tapahtumaan mahdollisesti liittyvät tuulet suotuisia, vai silkaa vasta tuulta ja siipiä repivää hirmumyrskyä.

On huumaavaa, miten monimuotoisen tunneskaalan me omaamme ja kuinka vähän on niitä tunteita, joista todella osaamme nauttia ja olla kiitollisia, niinä hetkinä, jolloin ne elämäämme vaikuttavat. Kuka nauttii surun tunteesta? Tai vihasta, epätietoisuudesta, tai ahdistuksesta?

Tai jos oikein miettin, niin istutaanpa hiljaiseen leffateatteriin odottamaan alkavaa elokuvaa. Konserttisalin tunnelmaan valmistautumaan lempiesiintyjäsi konserttii. Lempikirjan,  kanssa mukavinpaan nojatuoliin. Matkataan niiden sanojen, musiikin ja kuvien avulla tunnekartastoamme ja tutustutaan sielunmaisemaamme. Huumaava määrä erilaista energiavärähtelyä, joka ei millään ole omiin kokemuksiimme liittyviä, vaan kirjailijan, käsikirjoittajan, ohjaajan, muusikoiden, laulajien ja näyttelijöiden luomaa tunneskaalla, jonka kanssa me itse taistelemme. Hyökyaalto, joka peilaa siihen astisia kokemuksiamme.

Kun elokuva, konsertti, kappale, loppuu, tai kirjan viimeinen sivu sulkeutuu. Laskeutuu huumaava hiljaisuus, sinä jäät edelleen tunteittesi keskelle. Joko hellien niitä, tai häkeltyneenä siitä, miten reagoit niin voimakkaasti vaikka kysymyksessä oli "vain" elokuva, konsertti, tai kirja.

Menet mykistyneenä kotiisi, touhuat ja vaikerrat surumielisyytesi, vihasi, tai ahdistuksesi keskellä. Tai hihittelet hilpeyttäsi, romantisoit maailmankuvaa ruusuisissa tunnelmissa, hyräilet onnea. Eikö ole kummallista, että aina tuhannesti miellyttävänpää, on jäädä, niihin hyviin fiiliksiin. Mutta vaikka surussa, vihassa ja ahdistuksessa, on valtava voima, ne tunteet tahdotaan karistella harteilta mieluiten heti, jos ei jo eilen. Ja nekin tunteet kuuluu tärkeinä osina elämään.

Rakkaus kävelee kanssamme samaan matkaa menetyksen tuskan kanssa. Sillä jos et rakasta, ei mikään menetyskään tunnu niin suurelta, että voisi saada sinut pois tasapainosta ja aiheuttaisi surua. Jos et rakasta, ei mikään kokemasi vastoinkäyminen, tai loukkaus, voisi koskettaa sinua niin syvästi, että kokisit kaikkivoipaa vihaa. Jos et rakasta, ei mikään ilo, ei mikään kommellus, tai hulvaton vitsi, saa sydäntäsi räiskähtelemään ilosta ja hilpeydestä. Jos et rakastaisi, ei tunneskaalojen suuri vaihtelu, heiluttaisi ja riepottelisi sinua, kuin myrskytuulet puiden oksia. Eikä tuon rakkauden tarvitse olla kohdistettu mihinkään muuhun, kuin itseesi, tai elämään ympärilläsi, tiedostat sen, tai et.

Rakkaudeton elämä olisi tylsää.
Eikö tunnehullunmyllyt ja niiden herättämät kysymykset kuulu, täydelliseen elämään. Vaikkei kaikkea aina kykene ymmärtämään, eikä joka tunteen sulattaminen suju, kuin lumen sulaminen auringon paisteessa, niin harjoitellaan niiden kestämistä vaikka siinä kotosoffalla, lukemalla se huonosti päättyvä kirja toiseen ja kolmanteenkin kertaan ja katsomalla se nessuja kuluttava leffa vielä pari kertaa kaupanpäälle, vaikka ne karkea nenäliinat on enää jäljellä. Ja kun surua ja harmitusta on harjoiteltu tarpeeksi, katsotaan se Turpeisen timanttilöydöksen suuruus uudestaan, vaikka lopusta alkuun ja alusta loppuun, jotta nauruhermot herää koomasta.

Onko todellinen elämä helponpi kestää, jos välillä hukuttautuu, jonkun muun luomaan tunnemaailmaan harjoittelemaan, miltä tuntuu nekin tunteet, joita ilman me toivoisimme voivamme elää? Siitä en mene takuuseen, mutta  itselleni fantasiamaailmassa käynti, antaa oivan tilaisuuden tehdä sydämen ympärille niitä, realismilta suojaavia taikoja. Olkoonkin maailma raadollinen ja myrskyisä, Sateen jälkeen tulee pouta ja sitten sataa taas Pappoja karvahatuissa. Mutta senhän tietää jokainen, hiukankaan Pekka Poutaa kuunnellut.




Maailman surullisuuden kanssa kaikin kynsin taiteillen ~W~










keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

Aforismistä ajatus...

"Surun ja huolten 
linnut,
lentävät yli pääsi,
niille et voi tehdä mitään,
mutta voit estää niitä
 pesiytymästä
hiuksiisi."
Sano tuo suuri viisas
 Prinses-teepussin
mietelauseessa.

Entäpä jos,
voimat ei riitä?
Kampa ei kestä?
Eikä harja auta?
Mitäpä jos,
päästä tulee
Harakan pesä?

Takkutukan 
myttynyssykkään,
 unijukan tekemään
tuulentupaan,
 muuttaa
töyhtöhyypiö?

Jos niillä jokaisella
 on suru ja huoli 
mukanaan,
Itku untuvissaan,
Huolikurtut höyhenissään

Mitäpäs Sitten teet?

Itket ja 
vuodatat vuoripuron
poskillesi,
joen olkapäillesi,
Kosken kämmenellesi 
ja metsäjärven
Mustajoutsenen 
kodoksi.

Niin teet ja 
se siitä tarinasta,
kevät tulvasta
tulkoon uusi.

~W~ 


maanantai 23. helmikuuta 2015

Silmät kiinni

Silmät suljettuina minä kuljen,
näkemättä kauniita kuvia,
näkemättä suloisia unia,
valveilla unessa,
 unessa hereillä ollessa.

Silmä suljettuna
kadulla,
ihmisvilinässä,
siellä missä sinäkin kuljet.
Ihmekkö tuo, että ohitsesi kuljen,
vuosien jälkeen vieläkin.

Näkemättä,
 kuulematta,
tuoksua tuntematta.
Yhdestä kylästä,
 uudelle seudulle,
taas kateisiin kulkien.

Me kumpikin maailman tietä,
minne se meitä vie?
Aistit ja sydän suljettuna,
Ketään vastaanottamatta,
ketään kädestä 
pitämättä.

Jos ei koskaan
huomaa,
Jos ei koskaan 
löydä,
Aina vain ohi kulkee
ja kadottaa.

Voiko silloin olla menettänyt mitään,
 kun ei tiennyt paremmasta?
 Kun ei tiennyt
että matkat
samat kuljit, kuin minäkin,
vain kadun vastakkaista laitaa.



~W~

keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Talven valssi.


Ol talvi ja talvinen valssi,


    Ja Haitar niin haakeesti soi.










Ol kaksin niin leppoisaa tanssi,






Se muikeeksi mielenkii loi.



Silmiin
sua katsoin







Ja hellästi pidin






Sie onnesta suutaskii suipistelit,





Ol talvinen valssi tuo lenpeä niin.





Sie tanssit minut ihan pyörröksiin.




Henkilön Outi Apilainen kuva.Henkilön Outi Apilainen kuva. Talvisen 
tärähtäneesti 
Wiltsu
  
P ja S
Ihanaa 
Ystävänpäivää kaikki ihanat ystävät

maanantai 9. helmikuuta 2015

Entisaikojen tehokkaat Flunssalääkeet.

Lapsuuden pipitauti, jota podettiin marjamehua juoden ja lämpimän käden paijatessa kuumeista otsaa. Oli talouspaperirulla punkan vierressä ja kun voimat oli loppu, äippä otti ja töräytti nöössen tyhjäksi. Toi mehua ja mitä vaan mieli teki. Pääasia, että tuli jotain syöneeksi, ettei pipitauti vienyt kaikkia papusia. Ja jos oli tarvetta ajankululle, oli äippä vieressä lukemassa kirjaa, tai juttelemassa mukavia, pelaamassa vaikka jotain mukavaa peliä, jos siihen vaan toipilaan voimat riitti.
Tauti kesti sen aikaa kun kesti ja aina piti pitää yksi välipäivä riekkumisessa, että tuli varmuudella kaikki pöpöt terveeksi parannettua. Uni paras lääke ja niin pois päin...


En enää millään pysty muistamaan kuinka kauan, olen potenut tätä hyvin kiusallista flunssaa, joka viimeisen kolme viikkoa on ollut jo niin voimia koettelevaa, että olen jo ottanut yhteyttä ylinpään tietoviisaistoon, eli terveyskeskushenkilökuntaan. Tuloksetta. 

Lääkeet saatuani, tulin vain kipeämmäksi ja kuluneen viikon aikana olen niistänyt ja niiskuttanut lähes100kappaletta aloeveera-nessua ja puolikkaan sataa menttooli-nenäliinaa, sekä vajaan rulla erittäin karkeaa, mutta sievästi kuvioitua talouspaperia (en osta toiste.) Keitellyt kuumaksi juomaksi yhden pullollisen puolukka-kriikuna mehua, sekä pullollisen viinimarjamehua (taivaallisen hyvää molemmat), sekä kokannut sitä, mitä sattuu kaapista löytymään. Eli ei suuria kurmeita, sillä varastot alkaa olla melko tyhjiin käytetty. Jonkinlaiseksi onneksi voi kai sanoa, ettei kyllä ole juuri maittiakaan mihinkää.

Ja vaikka kaapin kätköistä löytyisikin tarvikkeita, lapsuusaikojen pipi-herkkuihin, jostain täytyisi löytää se jaksukipinä, loihtia niistä jauhoista ja sokereista, ynnä happamaksi kokkeloituneesta maidosta, ne letut ja pannukaakut, mitä äippä ihanainen laittoi, kipuilevan kärttyiselle kakaralleen. Ja sitä kuumaa kaakaota, äipän erikoislääkettä.  Mihin niiden kaikki teho on kadonnut? Missäköhän välissä minusta tuli immuuni sille parantavalle lääkkeelle, mitä äippä meille lapsena juotti ja syötti?

Kun se lapsuus-aikojen ihana pipi-palvelu, ei toimikkaan enää kuin unelma ja tuo juuri sitä-mitä-mieli-tekee suoraan sairasvuoteelle. Jos tahtoo viihdykettä, on luettava ihan itse, tai ainakin ihan itse on vaihdettava äänikirjan levy.Sitä on ihan otettava tassut alle ja tutistettava itsensä hellan ääreen, tai valutettava hanasta se kuuma juomansa, jos ei keittää jaksa, aika rasittavaa. Ja kun sitä otsaa tykyttää päässä kirnuavien räkäputousten vuoksi, niin ei se kyllä, oma kätönen, tunnu yhtään niin lohdulliselta siinä otsalla, kuin se äippä-murun lempeä käsi.

Olen tässä pohtinut ja löytänyt syyn pitkittyneeseen tautiini. Olen sitä mieltä, että ennen oli kyllä tehokkaammat tropit, enkä nyt tarkota penisiliiniä, tai muitakaan antipiootteja ja tulehduskipulääkkeitä. Sen parhaan flunssalääkkeen nimi oli kyllä Äippä, äiti, äiskä, mutsi, äitsykkä, äityli. Se saattoi toisinaan olla myös isi, isukki, iskä, veli, sisko, mummi, tai pappa. Miten nyt kukanenkin sitä lapsuusaikojen tehokkainta troppiaan kutsui. Täydellinen lepo, loistavalla palvelulla, lohduttavalla ja mukavalla seuralla, uupumattoman ja rakastavan hoitohenkilökunnan kanssa.

Kyllä se oli lunssatauditkin ennen 100 kertaa siedettävänpiä potea.

Niiskutellen entisaikain hellästä hoidosta kiitelen ~W~