Muurahaispesä

Tiedätte ne keot metsissä? Isonpia ja pienenpiä, yleensä puun eteläisellä puolella, sellaisella paikalla jonne auringon valo parhaiten paahtaa. Neulasista ja kaikista pikkusälästä rakennettuja ruskean sävyisiä kekoja. Joidenkin tietojen mukaan ne sijaitsee maasäteilylinjan ja Curri-linjan risteys kohdassa, jos tämmöinen termistö jotain sanoo? Muurahaisten polut kulkee näitä linjoja myöden ristiin rastiin ja niillä kulkijoilla on yleensä kova kiire.

Se niiden kiire, on aina hämmentänyt minua ja viime keväänä, koin muurahaisten taholta toisenkin, todella kumman ihmetyksen aiheen. Kuulen niiden askeleet. En toki, jos ötököitä on yksi jossakin, mutta lenkkeillessäni metsässä keväällä, kuuntelin ihan kummallisen rytmikästä ääntä, joka tuntui koko ajan lähenevän ja lähenevän. Noin 50m askellettuani tulin muurahaiskeolle ja ääni pauhasi kuin oisin ollut autotien varrella. Hiukan vauhkona katselin ympärilleni ja koetin selventää mistä ääni tuli. Oli uskomaton tunne tajuta, että noin sohvatyynyn korkuinen kasa ja kaverit, jotka sen ympärillä hyörivät, oli äänen alkulähde.

En ole koskaan voinut kehua kuuloni terävyydellä ja niinpä tämä kokemus oli hyvin mieleen jäävä. Pitkin kesää ja kevättä seurasin tilanteen kehittymistä ja aina jossain vaiheessa huomasin että "äänet hävisi."Sadesäällä niitä ei kuulunut, kun kasvit kasvoivat ne pehmensi ääniä ja jos olin liikkeellä jonkun muun kanssa, ei ääniä kuulunut lainkaan. Yksin ehti kai kuunnella, mitä maailmalla on sanottavanaan. Nyt ne äänet ovat kadonneet ihan kokonaan, ei kuhinaa muurahaispesissä. Tulee siis talvi.

Kaikkineen kuhina ei ole kadonnut. Muutamaan otteeseen, on oman pään sisällä, askeltaneet hiukan samankaltaiset askeleet, ne ei ole yhtä rytmikkäät, eikä yhtä mukavat kuunneltavat, eikä aivan yhtä selkeästi sijoitettavissa, johonkin tiettyyn asiaan, paikkaan, tai liikkujaan, vaan se on kuin hermostunutta varpaan naputusta. Hiukan kiireistä, tuohtunutta ja toisinaan äkäistäkin, joskus innosta naputtavaa. Kuin koiran hännän rummutusta, huiskintaa, kissan kiukulla, tai häiriötekijöitä pois huiskivaa, kuin lehmän, tai hevosen häntä. Niistä kaikista lähtee hauska ääni, mutta tämä ääni on hiukan hermostuttavaa, sen sävy muuttuu aina sen mukaan, missä olen. Tänään lenkkeillessäni se oli, kuin rauhallista pisaroitia, 

Nykäisi katselemaan milloin puun kuorta, milloin harmaata taivasta, toisinaan kuohuavaa järven selkää ja toisinaan ihan vain silmäluomien sisäpintaa ja kuuntelemaan tarkemmin aallon kohinaa ja tuulta. Ihana marraskuu, viima pieksi poskipäitä ja vesi oli likaisen ruskeaa,sakeaa ja sekoitettua.

Minä jään usein rantaan katsomaan aaltoja, nautin tuulesta ja niistä äänistä,mitä se saa aikaan hioessaan veden pintaa rantaa vasten ja osuessaan hupun reunaan, tai suoraan korviin. Samankaltaista kohinaa, kuin maailma muulloinkin pitää, mutta rannan tuuli puhdistaa. Näin marraskuussa, kun kaikki tuntuu vain kuraisen rapaiselta, tuo tuulen tuiverrus "pään sisällä" tekee hyvää koko keholle. Se on koko olemuksen tuuletus. Ja se sai minut myös oivaltamaan, mikä on ollut se levottoman monimuotoinen askellusääni pääni sisällä.

Se on minun elämää. Muurahaiskeossa se oli muutaman kymmenentuhannen muurahaisen elämän kohinaa, mutta tämä kohina on kuin television kuvaputken säätösuhinaa, ennen näitä littanan olemattomia hilavitkuttimia. Aivan kuin minua säädettäisiin kohdilleen.

Silloin kun suhina aiheuttaa mukavaa hyrinää ja kehräystä, kanavat on minun mieleisillä sijoilla ja sitten kun se levoton huiske ja naputus alkaa, ollaan menossa jonnekin sellaiseen suuntaan, joka ei ehkä aivan ole sen mukaista, kuin toivoin, mutta ei ihan pielessäkään. Jotain vaatisi tehtäväksi, mutta asema antaa odotuttaa itseään, siispä pyörittelen peukaloita(säätönamikoita) vielä kotvan. Tämä oli hyvin hermoja kiristävä vaihe silloin, kun koitti saada kanavan näkymään ja tiesi, ettei sen huippu hyvän leffan alkuun ole enää, kun muutama hetki.

Nyt on mahdotonta sanoa mille kanavalle minua säädellään. Toivon vaan että tiedossa olisi hauska leffa, ei enää itkua ja hammasten kiristelyä ja mielellään ei myöskään kaaosteorioita, eikä huonoja uutisia. Vaikka romanttista komediaa, tai joku kiva piirretty edes. Muttei verta ja suolen pätkiä, minun kananaville enää. 

Hartaan toiveekkaasti suhistellen ~W

~

Ystäväni.

 Toivon sinulle 

pussillisen pumpulin pehmeitä 

ajatuksia.

Ei haittaa,

 jos niissä on tummia Sävyjä,

ne vahvistaa vaaleanpia värejä,

se kuuluu elämään siinä

missä hempeämmätkin,

ne kristallin aikaansaamat

sateenkaaret.

Kun niitä kaikkia käyttää hyvin 

voi maalata maailman.

 Toivon sinulle

Kupillisen mausteita,

suolaa, sokeria, ciliä ja pippuria, piparkakkumausteita ja vaniliiniä, siirappia, sitruunaa, sipulia, jotta kyyneleet puhdistaisi ja niitä elämän mausteita, mitkä saa irvistämään, nauramaan ja sanomaan HUH Hui.

 Toivon sinulle

Upeita maisemia, Ulkoilmaa,

auringonsäteitä, pilven hattaroita,

syysmyrskyjä,

Ohi kulkevia päiviä, liplattelevia aaltoja ja voimia ponnistella Siinä hurjimmassakin Lumituiskussa.

Intoa kohottaa kasvot sadetta päin ja siepata hiutaleita 

kielelle sulamaan.

Sivelkööt Hiutale-Enkelit poskiasi ja Tuulen-Poika hiuksiasi.

          Iloa tuokoot Säidenhaltiat                                      kulkemallesi tielle

 Olkoon mukanasi kiven voima,

Se hiotuu kun sitä silitetään,

Sen pinta on kaunis ja muuttuu 

niin tuulten, aaltojen, kuin toisten kivien kosketuksesta. Välillä siitä murtuu paloja, mutta se muuntaa muotoaan, sillä on kyky sopeutua.

Siitä tulee sileää hiekkaa varpaita kutittamaan, sirpaleita, jotka hioutuu, haavoittaakin. Suurenpia lohkareita, kauniita veistoksia, joita katsellessa, mieli tulee onnelliseksi. Kun meillä on kiven voima, meillä

myös sen kyky selvitä kolhuista.                                  

Mukautua siihen, mitä maailmalla,

on meihin kirjailtavanaan.

Siinä kovassa paineessa,

 missä hiilestä 

puristuu timantti,

Hiokaamme timanttimme

huolella

 että valo heijastuisi

ulos.

Iloksi pimeinpiin hetkiin.

Rakkaudella ~W~

Syyllistävä Syyllisyys.

Ulkona tunkee hämärään koleaa synkkyyttä, joka suunnasta ja sisällä huoneistossa vaivaa mikä lie laiskamato. Ei pienintä intoa minkään "viisaan" tekemiseen. Päivä saldo on aamupala, kolme koneellista puhdasta pyykkiä, tiskatut astiat ja muutama puhelu.

Toki olen koettanut saada myös Kattilan väen syömään, siinä sen paremmin onnistumatta. Juniori on paastonnut enemmän, tai vähemmän tehokkaasti, kaksiviikkoa ja Seniori lähes viikon. Hurraa Eläimellinen hammashuolto. Onneksi molemmille maistuu vesi.

Huoli lemmikeistä, on minulla nykyään aina suurenpi, kuin huoli ihmisistä. Ihmiset pärjää, vaikken aina olekkaan heidän saavutettavissaan. Lemmikit, jotka olen tuonut kotiini ovat minun armoillani, jos he ei voi hyvin, minun on oltava hän, jonka avulla lemmikki toipuu ja voi paremmin. Viimeisimmän eläinlääkäri kerran aikana, sain kyllä sisälleni niin "huono emo" fiiliksen ettei paremmasta väliä. 

Pikkuinen emonsa heitteille jättämä Vieno, jonka 4 vuotta sitten pistin "taskuuni" ja kuljetin turvaan kotiini, heittäytyi nyt syömättömäksi ja eläinlääkäri totesi hällä olevan valtavasti hammaskiveä ja erittäin pahan ientulehduksen. Sen lisäksi leuoissa oli rakenteellinen vika, joka esti neitoa pureskelemasta ruokaansa. Pieni epäilys tästä oli minulla aina ollut, kun ei kissi ikinä rouskinut ruokaansa niinkuin Vanha Rouva, mutta ohitin sen aina sillä, että Neiti syö neidin tavoin. Ja kun ei neito oireillut mitenkään hämmentävästi. Päivastoin, on ollut kummallisen perheemme onnellisin otus.

Jälkiviisaana silti nyt pohdin, että oisiko leuka-asiaa voinut korjata, jos oisin jo aiemmin vienyt pienen tutkittavaksi? Olisi päästy vähemmällä, eikä Kumpikaan Kattilainen olisi nyt niin kipeä. Olisiko  karvakorvat onnellisenpia nyt? No jaa, en ole ikunaan nähnyt purentakiskoja Kissuloilla,  enkä purentakiskoistaan onnellista ihmisiä, mutta voihan asiaa silti pohtia ja märehtiä. Ja Samalla syyllistää itseäni siitä, että vaikka pelastinkin Vieno Juniorini pienenä ulkomaailman vaaroilta, niin eihän se millään riitä.

Syyllisyys on kumma asia, sitä voi tuntea lähestulkoon kaikesta. Veden kuluttamisesta ja siitä, että oli kiire, eikä ehtinyt jäädä pitelemään ovea 15m päässä hiipineelle mummolle, joka, ehkä, oli tulossa samaan kauppaan kanssasi. Syyllisyyttä voi tuntea huonoon aikaan soitetusta puhelusta, tai kieltävästä vastauksestä lounaskutsulle. Tai siitä, että syöt tänään isomman satsin ruokaa, tai et toisella kertaa jaksa syödä kaikkea.Syyllistän itseäni siitä, että tuhlaan vähiä rahojani, suklaaseen ja  herkkukinkkuun, kun voisin ottaa halvenpaakin leikkelettä ja ostaa salaattia suklaarahalla. Viis siitä, että halvenpi leikkele, kuten salaattikin, jää syömättä, koska ne ei vaan nykyään maistu minulle. Voinhan minä tuntea syyllisyyttä ruuan hukkaan heittämisestäkin ja siitä, että kadotin ne kunnon kestävät kauppakassit ja ostan nyt useammin muovikassin, joka ei ole ekologista, eikä luontoystävällistä.

Syyllisyyttä voi kokea siitäkin, ettei mene juhliin, jos on kutsuttu. Viis syistä. Ei se riitä, että voit huonosti, eikä se vallankaan, että haluat mieluummin olla itseksesi. Jos yleensä pelkäät väkijoukkoa ja ahdistut äänistä ja hallitsemattomista tilanteista. Niin eihän pelkotilat, kutsuttuihin tilaisuuksiin päde.Muistan joskus lapsuudessa erään sukulaiseni lausahduksen "Tarpeeksi usein kun kieltäydyt, niin kutsuja juhliin ei enää tule..."Taisi pitää paikkansa, olen nimittäin usein jättänyt menemättä, koska tosiaan olen hiukan rajoittunut. Joskus pärjään, joskus en, ja jos juhlapäivänä jokin mututuntuma sanoo, että en selviä, niin menemättä jää, Syyllistyin tai en. Ja kutsut on harventuneet. Vai oisiko niin, ettei juhliakaan enää järjestetä, kuten ennen? 

Syyllistän itseäni kummallisista asioista, työttömyydestäni ja siitä, että käytän sen ajan mitä minulla on, johonkin mitä muut ei voi tehdä, mutta haluaisivat tehdä, jos vain olisi sitä aikaa. Syyllistän itseni siis siitäkin, ettei kaikilla ole aikaa, jota minulla joihinkin asioihin, olisi vaikka kuinka paljon ja toisiin taas ei ole yhtään. Syyllistän itsen kateudesta toisten työhön ja helpotuksesta siihen, ettei minun onneksi tarvitse aamulla lähteä työhön, jota toiset tekee. Olisihan se mukavaa, jos oisi tilipäivä joskus, mutta tavallaan, mitä iloa olisi tilipäivästä, jos ei ikinä olisi aikaa esimerkiksi piirtää kuvia, kävellä rannalla katsomassa pilviä, tai  kotona istumiseen ja elämän pohtimiseen, pieniä vähäpätöisen tärkeitä asioita, joita rakastan enemmän, kuin tilipäivää.

On outoa, ettei ihminen ikinä osaa olla rentona siinä hetkessä, joka hänellä on. Siis rentona ja hyväksyvänä. Nauttia ja rakastaa sitä hetkeä, jonka viettää kotinsa sohvalla tekemättä mitään, tai siitä hetkestä, jolloin hän katselee ikkunasta ulos ajattelematta ja tavallaan näkemättäkään mitään, on vain.

Rannan kaislikon katselu, tuulen liikutellessa niitä aaltojen kanssa samaan tahtiin, on ollut yksi terapeuttisimmista kokemuksista, mitä olen elämäni aikana kokenut. Vain istun ja katselen. Mutta tämänkin terapiakokemuksen tulee ja "huuhtelee" minusta aina yhtä murskaava syyllisyys. Oisihan tuonkin ajan voinut käyttää johonkin "älyllisenpään tekemiseen".

Mutta mitä se oisi se Älyllisyys? Kuka sen määrittää ja kelle siitä on vastattava, kuinka "laadukkaasti" päivänsä käyttää? Minä vietän päivät kissojeni ja tietokoneeni kanssa ja syyllistymisestä huolimatta, pidän niistä parenpaa huolta, (myös tietokoneestani), kuin monesti ystävyyssuhteistani. Ja tuossakin ajatuksessa loisti syyllisyys, vaikkei ihan jokainen ystäväni, olekkaan asiasta nostanut meteliä.

Minä en tosiaan ole vielä tähän ikään mennessä keksinyt mikä se minun Älyllinen Virkani tällä pallolla on, mutta paljon ja kaikenlaista on tullut kokeiltua. Joistakin asioista tulee joko hyvä olo, tai huono olo ja toisista taas ihan kamala olo ja jokaisen asian kohdalla on syyllisyys ollut hyvin vahvana mukana. Jos en syyllistä itse itseäni, syyllistää minua kanssakulkija, tai vain "takaraivosta kuuluva nalkuttaja", joka ei pidä mistään, mitä kulloinkin teen. 

Järjenääntä pitäisi kuunnella, mutta mistähän sisuksiensa keskeltä löytäisi sellaisen Järjenäänen, joka ei syyllistäisi ihan jokaisesta hengenvedosta, onnistumisesta, epäonneen ja kaikesta siltä välitäkin. Siitäkin että on kerrankin panostanut ja lähtee Halloweeni illan pirskeisiin, vain huomatakseen että on riekkujaisissa ainoa pynttäytynyt. Ja samaan aikaan tuntee olonsa suorastaan riehakkaaksi, kun kerrankin uskalsi näyttää itsestään tämänkin puolen ja viihtyä ulkokuoressaan. Sisäinen sarvipää näkyvillä.

 Olisi niin mukava joskus katsella siitä silmien ikkunasta ulos näkeämättä niitä kaikkia kärpäsen läjiä, muistamatta samallakertaa kaikkia muitakin tekemättömiä töitä ja koko maailman hulluutta ja ystäviä, jotka ponnistelee työpäiväänsä loppuun, kun minä nyt vaan seison tässä tekemättä mitään muuta, kuin hengitän, koska en kelpaa töihin, en itselleni paikoillaan oloon, ajattelemattomuuden tilaan, elämisen elämiseen, minuna olemiseen ....

Voi jäkäti jäk. Kyllä oma aika on ihanaa. Siinä ehtii melkein tuhanteen kertaan tehdä itsestään jätepaperia.

Tulisipa sekin päivä pian, jolloin ajattelisin itseäni rakkaudella näinä hetkinä, kun minulla on aikaa Turhalle, Syylliselle ja Itsekkäälle itselleni. Taitaisi olla aika karistella olkapäiltään tuo Syyllistävä Syyllisyys. Sillä ei kai kukaan voi aina olla vain pahasta itselleen ja muulle valtakunnalle.

Kummastellen

~W~

Sieluton.

Löydänkö minä sanoja

sielun ikävälle?

Kaipuun kantamalle 

voimalle?

Löydänkö minä sanoja,

joilla kertoisin, kuinka

puolikas minä olen.

Löydänkö minä sanoja,

kertomaan siitä, miten kylmä,
on sisinpäni tuuli?

Kadotetun sielun koto,

jääksi jo muuttunut.

Mikä hajottaa ihmisen sirpaleiksi?

Eksyttää sielun kotelosta, josta

kehoksi kutsutaan.

Minussa on jää ja kylmyys,

 vailla Sydämen lämpöä,

rakkauden, sulattavaa

voimaa.

Vain kotelo,

 timanttia kovenpi,

terästä kestävänpi,

 läpipääsemätön ja kipeä.

Missä on se Taika,

Se Magia,

joka ehjiksi taikoo,

vihaansa eksyneet?

~W~

Murut ja muffuka

Mie olen niin yli kylkieni ihmeissäni Väsepöökin äärilaidoista. Yltiörakastuneita pareja, jotka murumussukoi ja nussukoi kultujaan sivuillaan ja päivityksissään sinne ja tänne mumsmussun mussun. Sitten on se äärilaita, jotka haukkuu niitä kultujaan, joka panahisen käänteissä teki ne/he mitä tahaansa. Mussu Muru Pallerohan voi olla tapaus kohtaisesti sekä koira, kissa ihminen tai kirppuelävä, aivan sama, mutta aina siitä löytyy hyvä ja pahaa sitä sun tätä sanottavaa ja paljon muffunmuffun. Puf ja muifkis.

Sitten on ne ihmiset, jotka suoltaa tuutin täydeltä hyvinvointia, pahoinvointia, säätä ja kuunpimennyksiä, hottentottikansan uutisia, perämettän sanomia, Citymakasiinia ja maailman makusarjaa. On kahvia ja herkku hetkiä yms. sivu tolkulla ja me katselemme luemme ja haalimme mielikuvaa siitä, kuinka kulloinkin kuuluisi toimia koska kaikki muutkin niin toimii. Osa on hiljaa ei ota kantaa yhtään mihinkään, ei tykkää yhtään mistään, ei lue yhtään mitään, ei kurkista kaveri sivuille ja jos kurkistaa, ei kommento Ikinä. Kaikesta tykkääjiä, jotka tykkää ihan kaikesta mistä minäkin ja kaikesta mistä minun vastakohta kaverini.Pääasia että huomioitu on.

On niitä, jotka ei itse päivitä ikinä mitään, mutta kurkistavat jokaisen päivityksen, joka tuuttiin napsahtaa ja löytää siihen aina jotain kommentoitavaa, joko omasta, tai tuttavansa elämästä. Ja sitten on minä ja minun kaltaiset, jotka syytävät päivityksiä, katselevat toisten päivityksia, kommentoivat, vaikkei aina niin järin viisaita sanottavia olekaan ja jotka elää ja hengittää fäsepöökkiä niinäkin päivinä, kun muut Muruineen ja Muffukoineen ovat hankkineet elämän ja kävelleet ulos ihmisten ilmoille.

Ko Minä henkilö ottaa ja ploggaa muutaman hämmentyneen sanan siitä miten kummia dyyppejä sitä onkaan väsepöökkiin kasautunut ja saa siitä taas hyvän mielen. Häh Sainpas sanottua, hirveen pitkään oon tässä jo hiljaa istuskellukin, kun kaikilla muilla on muka, joku väsepöökin ulkopuolinen elämä. He käy töissä ja tulee sitten päivän päätteeksi kertomaan kuinka kiva, tai kaamee se päivä sitten oli.
 -En mie vaan niin tee, ikinä en valita.... Muusta kun joulun tulosta, syksyn alusta, tylsyydestä, siitä kun on liian vähän, tai liikaa tekemistä, tai on niin kivaa, tai ei oo kivaa jajajajajjajaja, jesta ketä peijoonaa tämä kaikki edes kiinnostaa? Ei ainakansa minua. Siis minun mietteet, suollanpa ne eetteriin ja ihmettelen, että mitä pitäisi tehdä kun olen niin elämääni turhautunut. Äh pahus tänään on liikkeellä vain ne, joita ei kiinnosta, huomena juttuni on vanha jo, ketään ei kiinnosta vanhat jutut...Sieläpä leijuu mielipidekirjoitus Bittitaivaalla kenenkään lukematta.

No mitäpä siitä kirjoitanpa myöhemmin uuden saarnan epistolasta "elämä on tylsää, hauskaa, mukavaa, ihmiset ihania, kamalia ja kummallisia." Niinpä me taidetaan olla. Ihanan kamalia, erilaisia ja toisinaan kutkuttavan naurattavan, kummallisia, aiheutamme toisillemme päänvaivaa juoruilllamme ja ajattelutavoillamme. Saamme tuikituntemattomat kiehaantumaan, tai ilahtumaan toiminnallamme ja kiroamaan käytöstämme niin väsepöökissä, kuin sen ulkopuolisessa elämässämme. Ja kertooko se meistä jotain tärkeää? Kyllä. Yksikään meistä ei elä yksin, keneenkään vaikuttamatta. Vaikket pöökkää, etkä ploggaa, et sättää, etkä nettisurffaa, asut ja elät jossakin, jossa joku naapurisi, tai ystäväsi , ystävän ystävä, tai tutuntuttu, tai juuri tapaamasi kaupan täti, tai Parikki-Pirkko, harrastaa nettisurffinkiä ja kommentoi "päiväsi kulkua" omilla sivuillaan. Täytyy myöntää, että mieltä lämmittää ajatus olla se päivityksen hyvän tuulen tuoja. Eikä tällä kertaa se kummajainen, joka haukkui taas kerran ihan syyttä suotta, kaikki ympärillä olijat.

Eli olkaamme omammelaisia, aina me jotenkin onnistumme tuomaan valoa ja ajatuksia päivän kulkuun, vain olemalla tuulemme vietävinä.


                                HöpöHöpöllä ~Wiltsu~

Mukavuuskaava.

  Aamut on ihanaa vietää omissa oloissaan, herätä rauhassa ja kiireettömästi. Minun aamuni on unta vielä tunti heräämisestäkin. En osaa puhua kuin kissoilleni ja muut ihmiset ei puhu kanssani samaa kieltä. Kun elää omissa oloissaan vuosikaudet, on toisinaan vaikea havahtua, edes ovikellon soittoon. -Minun, vai naaprin kelloko soi? Naapurin varmaan, eihän minulla ketään tähän aikaan käy.

 Normaalista poikkeaviin aikoihin,Ovikello saa huoletta kilistä pidemmän aikaa, ennen kuin sen todella rekisteröi oman oven kilkuttimeksi. Saatan jopa ovisilmään kurkistaessani todeta, että jätänpä avaamatta, jos en tunnista ihmistä, joka oven takana odottaa. Rehellisyyden nimissä joskus jää avamatta, vaikka tunnistaisinkin, N.A Muselle on oikeasti aamun valjetessa, tai illan hämärtäessä, parenpi jättää avaamatta, jos aikoo pysyä hyvällä tuulella, kauemmin kuin kaksi sekunttia.

On vaan vaikea tietää, että onko oven takana oleva Herra tai Rouva Jokunen hyvän-vai huonontuurin tuoja. Joskushan sitä oven takana voi oikeasti olla joku, jolla on Kontillinen Iloa mukanaan. Joskus olin paljon innokkaanpi avaamaan oveni ihan kelle vaan, mutta maailma opettaa.

Jopa kissan putoamaan perseelleen. En olle aiemmin nähnyt kömpelöä kissaa, ennen kuin minulle tuli tuo oma Tuhka-Rouva, se pärjäsi monessa asiassa hienosti, on nopea ja loistava saalistaja ja kaikkea, mutta hurjassa nuoruudessaan se loukkasi selkänsä niin, että takajalat lakkasi toimimasta. Kun selkäranka saatiin paikalleen, jalkoihin palasi liike, mutta ei ponnistusvoimaa. Nyt kissan hypyt on melkeinpä nolon lyhyitä, sohvakin on jo haaste, huononpana päivänä.

Tuon rakkaan Vanhan Rouvan  touhuista olen huomannut sen olevan kuin peili minusta. Se ei pidä äkkiherätyksistä, se ei pääse nopeasti liikkeelle, se seuraa tilannetta pitkään, ennen kuin heittäytyy asioihin mukaan ja kun sitä leikityttää, se heittäytyy mukaan ihan ilolla, mutta jäykin koivin ja varovasti, enemmän painovoimaan, kuin ketteryyteensä luottaen. Muihin eläväisiin, se suhtautuu, kuten minä. Erittäin varauksellisesti. Joko mennään ja avataan ovi, tai sitten ei. Jos on ollut unikekopäivä, odotetaan tervehdystä soffalla, tai tuolilla, niinä hetkinä liikkeelle lähtö, ei olisi välttämättä ollut kissamaisen sulokasta.

Minä en juurikaan pidä muutoksista, jos niistä ei ennakkoon ole varoitettu. Kivat yllätykset on kivoja  mutta viime vuosina tulleet yllätykset ja muutokset  on olleet raakoja ja mullistavia. Muutoksien tuulissa, ovat olleet niin asuinympäristöni, kuin sisäisäinen maailmaani. Ja niitä on muokattu rautakouralla. Ei helläkätisiä otteita, vaan ihan on karskisti runnottu ja riepotettu. Ilmoituksitta ja varoituksitta. Ryskis, räiskis ja mäiskis. Viime aikoina on kulkenut "huhu", että pihalla olisi tulossa lämmityspistokkeiden remontti.

 Taloyhtiön hallitukselta tai isännöitsijältä olen odotellut ilmoitusta aikataulusta. No kumpaakaan ei ole näkynyt, tai kuulunut ja tänään aamulla oveni takana rimputtaa kelloa, kaapin kokoinen mies. Sai rimputtaa. Olen yöpukeissa ja kertakaikkisen kankea, sormet ei toimi edes sitä vertaa, että saisin oven lukon auki. Hirvittää, harvoin jätän ovea aukaisematta, sillä yleensä ihmisillä on asiaa, jos he soittaa umpituntemattoman ovea, kyseiseen vuorokauden aikaan. Ovisilmästä ei näe kunnolla, muuta kuin sen, että iso on kaveri ja näyttää vittuuntuneelta (anteeksi kielikuva mutta juur sitä.)

Mitä enemmän hermostun, sen jäykemmiksi muuttuu nivelet, kissat juoksee sägyn alle piiloon. Teen selkeän päätöksen, tästä alkakoon "uusi elämäni" minä en avaa, minun on pakko joka tapauksessa pian lähteä ulos ja viedä Pirssi-Uljas kengän vaihtoon. Teen kuin paraskin vainoharhainen mielensäpahoittaja ja poistun ovelta, menen ja valutan hanasta vuoroin lämmintä ja kylmää vettä käsilleni, että saan sormeni toimimaan. Puen päälleni vaatehuoneessa ja taas soi ovikello,  uusi entistä ärsyyntyneemmän näköinen ukko seisoo oven takana. Heillä mitä ilmeisemmin on asiaa, mutta kirjoittakoon kirjeen. En pilaa maanantai aamuani avaamalla vihaiselle ihmiselle. Nimitietoni heillä on, soittakoon perään, jollei osaa kirjoittaa. Ehkä minä vastaan.

Tässä vaiheessa, minua tavallaan naurattaa ja samalla kauhistaa, sillä käyttäydyn aivan muutamien, hyvinkin tuttujen henkilöiden mukaisesti. Heitä olen heidän hölmöilystään moittinut, siitä että heidän ilveilynsä ja kotona piilottelunsa on niin näkyvää, ettei rajaa eikä määrää. Mukavuuskaava: jos tontilleni tulee jokin, joka aiheuttaa epämukavuutta, suljen silmäni ja sitä epämukavuutta ei ole. No minulla on tähän suurenpi oikeus juuri nyt. -En viitsi edes miettiä, miksi, mutta niin se vaan on. Oven takaa kuuluu kolahdus ja sitten kolisee raput, ilmeisesti joku löi turhaantuneena nyrkillä ovea ja poistui. Puin päälle ja join lasin vettä, etsin avaimeni ja kengät ja takin ja lähdin liikkeelle -Pihalla autoni ympärillä oli kokous. Iso määrä äijiä ja kaksi niistä, oli käynyt oveni takana. Yksi tuttu naapuri huikkasi iloisen huomenensa ja sanoi, että tulithan sinä. Hassua sinänsä, kommentti oli ilahduttavaa kuulla.

Mitään etukäteisviestiä ei ollut annettu ja henkilöt oli ilmeisesti oveni takana tulossa kehoittamaan minua siirtämään autoani. No en saanut kehotusta, mutta siirränpä nyt Uljaani "kehoittamatta" kengitettäväksi. Jos herrat remontoijat, sillä välin saisivat työnsä tehdyksi ja jurottaisivat sitten loppupäivää jossain muualla.

Mutta edelleen ihmettelen, että miksei asioista ilmoiteta edellisellä viikolla? Näin tietäisi olla vienyt autonsa, jo ajoissa pois. Jos remontti-ilmoitus, joskus sattuu tulemaan, se näyttää mainospostilta, joka yleensä päätyy roskiin, ilmoitustaululle ilmoituksia ei jätetä, tai ne otetaan sieltä pois ennen aikojaan ja virallista päivää ei tiedä muut, kun Namut, jotka karkottaa ihmisestä kaiken yhteistyökykyisyyden, jo pelkästään sillä, että autot pitäisi pistää atomeiksi vaikka, kunhan se on poissa hänen ylhäisyytensä näkyvistä pari kolme viikkoa aiemmin, kuin itse remontti alkaa.

Ja kyllä minä luulen, että minusta tulee sellainen vainoharhaa poteva, mielensäpahoittaja. Itseasiassa, minä olen sellainen jo. Minut on sen verran monesti yllätetty Jobin postilla omalla mukavuusalueellani. En ammu viestin tuojaa, mutta ärhäkän näköistä ihmistä, en enää lähietäisyydelle päästä, maanantai aamuna, tai muunakaan aamuna, ellei sillä ole mukanaan valkoista rauhanlippua ja kukkapukettia. 

Rakkaudella Pidätunkkis-Wiltsu

Maailman Napa.

Oi taitavuuttamme, oi itsetuhon taidetta. Jumala loi meidät itsensä kuvaksi ja me loimme itsestämme jumalan, jolla on "oikeus" tuhota luomuksensa ja oi mahtavuutta, VAPAA TAHTO. Hei hou maailma räjähti. Saammeko me elämämme aikana, aikaan jotain SUURTA? Mikä siitä tekee suurta? Koko elämämme me opimme ja imemme tietoa maailman arvojärjestyksistä ja niistä käytösmalleista, joiden tavoin kaikkien tulisi elää.Mutta.. Onko juuri tosi, että pitää olla kohtelias kaikille? Niillekin jotka eivä ole kohteliaita minulle? Ja pitääkö tosiaan rakastaa sitäkin ihmistä, joka jokaisena elämänsä päivänä, tekee elämästäni helvetin, vain katsomalla minua peilistä?

Ja onko elettävä silloinkin varastamatta, kun olet rahaton ja kaikki toimeentulosi ja seuraavaan päivään elämisen keinot, on kiinni siitä, pystytkö varastamaan kaupan hyllyltä leipäpalan, vai et? Ja jos henkesi on kiinni siitä, tapatko sinua uhkaavan hullun murhaajan, vai et? Kaikki ne tavattoman viisaat kymmenen käskyä. Mitäpä, jos niitä ei oikeasti olekaan tehty tuohon muotoon, kuin ne nykysuomennoksissa on, vaan käskyt tarkoitti jotain täysin toisenlaista elämäntyyliä? Eikö aina pitäisi olla esimerkki, kuinka ja miten toimitaan, jotta osaisi toimia oikein? Eihän tämä maailma ole enää vuosituhansiin tominut Kymmenellä käskyllä, vaan se on luonut voimakkaammat ja ihmiskuntaa halitsevammat käskyt. Se selviää, kellä on valta ja voima, muut kyykkiköön ojan pohjalla, siis, jos siellä on vielä tilaa.


Ainakin minun oppimani "kaavan" mukaan, kuuluisi kulkea viisaanpiensa vanavedessä, koska omana itsenäni, en kenellekään tunnu olevan sinne päinkään riittävä. En edes itselleni. Mutta kuinka valita se viisas seurattava, kun se aina eri ihmisen mielestä, on erilainen ja toisen moinen ja mikä tärkeintä se EN OLE KOSKAAN MINÄ. Miksi? 

Omien, vai toisten näkemyksen mukaanko? Minä minuna, olen kuitenkin selviytynyt tästä maailmasta, tähän asti, vain minuna ja minun itseni avulla. Silloinkin, kun etenen toisten ohjeiden mukaan, vain minulla on valta ottaa, tai olla ottamatta, saamani neuvot vastaan. Muiden eläessä minun elämääni omansa mukaisesti, kaikesta olisi tullut toisenlaista, enkä viihtyisi nahkoissani, yhtään  tämän hetkistä paremmin. Ei sillä, että se näinkään olisi suuresti miellyttävää, mutta olen tästä elämäni kaaoksesta itse vastuussa. Ja kipeän masokistisella tavalla ylpeä siitä, miten huonosti hoidin tämän matkan. Ehkä seuraava etappi, menee vielä loistavammin persmäkeä laskien.


Ja näin pysyn "lestissäni" ja hellin mielessäni synkkää maailman kuvaa. Enenpää se ei penkin alle enää voi mennä, mutta kokeilen silti. Annan kaikkien negatiivisten ajatusteni tulla esiin, käytän koko luovuuteni siihen, millä tavalla maailma vielä, voisi mennä pieleen ja tapojahan riittää. Ihminen on nero. Minä olen nero, luovuuteni kukkii, kun koetan nähdä sen seuraavan katastrofini, johon joudun ja pääsen. 

Makaan selälläni olohuoneen lattialla ja odotan kuinka se ensimmäinen meteoriitti, tai kuun palanen ottaa ja putoaa suoraan kotini katolle. Ei minulla tavallaan ole enää mitään, mitä menettää. Kaikki oli jo tässä ja tavallaan muuta, en edes enää odota, kuin sitä tapaa, jolla maailmankaikkeus tekee lopun, tästä typerää typerämmästä ja turhaa turhemmasta elämästä, jonka viisaudessani päätin elää. Ihan vai perseelläni istuen. Tai selälläni kuolemista odottamassa.


Me vertailemme itseämme mielellämme toisiin ihmisiin. Näemme aina jonkun itseämme parempana, tai huononpana, näkemättä, miten hän itsensä näkee. Itsemme me nämme yleensä lahjattomina ja arvottomina, edes kehuihin kelpaamattomana ja samalla väheksymme, toistemme mielipiteitä. Sillä toiset näkevät sinut, ehkä kauniinpana voimakkaanpana ja täydellisenpänä kuin mihin itse pystyt. Onko hän huono ihminen, kun näki sinussa hyvänä jotain, mitä itse et arvosta? Kuuntelemme hänen sanojaan ja opimme, tai emme, jotain, tai emme mitään. Nostamme jonkun jalustalle ja hetken päästä näemme, että jalustaa horjuttaa joku, joka on erimieltä kanssamme, aina on joku, joka näkee asiat toisin kun me. Toisin kuin minä. Minä halveksin itseäni nyt, pidän itseän mitättömyyden multihuipentmana ja yybertarpeettomana oliona, jolle voisi ihan aidosti antaa lähtöpassit Tellukselta. Yksi solu jota ilmankin maailmankaikkeus pärjää. 

Mutta jos joku arvostaakin minua soluna? Onko hän väärässä? Pitääkö hänent mitätöidä siksi, että minä en näe, kuule,

tai tunne samoin kuin hän?
Lähes kaikkien, heikoilla itsearvostuksen tunteen omaavilla ihmisillä, on sama käsitys itsestään, meitä ei tarvita me olemme mitättömiä, Vain kuolleita turhia soluja. Miksi? Mikä jostakin solusta, teki tarpeettoman ja turhan? Mikä antoi jollekin osalle aivojani, oikeuden moittia minua turhaksi? Mikä antoi sinulle oikeuden, moittia sinua turhaksi, tai mikä Jumalainen voima oli se, joka antoi kenellekään oikeuden sanoa, mitään toimintaa turhaksi? 

Geenimanipulaatio? Siinä missä eläimiä "rakennetaan" tieteen avulla uusiksi, rakennetaan uusi ihmisrotu ja jalostetaan täydellisiä olentoja universumin täytteeksi ja vallankäyttäjiksi. Millainenhan se täydellinen maailmankaikkeus sitten oikeasti on? Jos se ei ole meidän mieleisemme nytkään, niin miten me osaisimme sitä koskaan muokata oikeaksikaan, kun enimmäkseen osaamme vain julkituoda sen, mitä emme arvosta itsessämme, emmekä muissa? 




Positiivisuus on kuollut, universumimme on täynnä vääränlaisia olentoja, mihinkäänsopimattomuutta ja typeryyttä. Vallassa oleville on tärkeänpää pipertää patalappudirektiivejä ja villasukkaveroja, kuin pohtia sitä, millä tavalla nykyisen maailman köyhydestä noustaan, tai kuinka riittää ruoka, kun liian käppyrät porkkanat ja vanha ruoka kärrätään kaatopaikalle? Ilmaista tavaraa ei ole olemassakaan. Positiivisuus on kuollut ja kaikki järki älymmystön päästä kuollut, tai paleltunut pahana talvena, sillä kukaan päättäjistä ei näe muuta kuin oman napansa, kukaan maailman ihmisistä, ei näe kuin oman napansa ja se on täynnä nöftää. 

Poistakaamme siis Nöftä ja Navat. Kaiken pahan alku ja juuri. Kaikki maailman niskan naksauttajat ja jäsenkorjaajat töihin ja oikaisemaan ihmisten ruoto, sillä katse on saatava siirrettyä ihan toisaalle.

Vaikka oman sydämen tienoolle ennemmin, sillä sinne kukaan ei ole itseään katsonut aikoihin. En minäkään. Se on jäänyt mailman jalkoihin niin usein, että on "parenpi" olla huomaamatta kuinka murskattuja toiveita täynnä se onkaan.



Pessimismiin vajonneena ~W~

Lupa...

Kuinka kauan on lupa räytyä, kun elämä on vastustanut ja unelmasi ovat sortuneet, olet todella joutunut suohon, josta ylös pääsy vie voimasi vielä viikkojenkin päästä. Tiedät itse, että olet tehnyt jo kaikkesi, eikä sekään riitä. Olet edelleen surusi sisällä ja se koettaa hukuttaa sinua. Kuinka kauan on lupa potea?

Miten kauan podetaan lähimmäisen menetyksen tuskaa? Kuinka kauan saa toipuma-aikaa sydänsuruista, kun puoliso jätti? Kuinka kauan paikkakunnan muutoksen aiheuttamaa shokkia, tai lapsuuden traumoja, voi potea, ilman, että aletaan katsoa oudosti? Mitäpä jos, suru jota tunnen, ei ole sanoin selitettävissä? Jos en kykene nimeämään vieraalle, että suren unelmieni kuolemaa? Hän tarvitsee kysymyksen, mikä oli unelmasi? Mikä sen Tappoi? Oletko varma, että se kuoli? Ja kun kaikki nämä on saaneet vastauksen, on hänellä loistava esimerkki tilanteesta, joka on käyny hänelle, hänen tuttavalleen, hänen tuttavan tuttavalle, tai hän vain sattui juuri lukemaan "tarinaani liittyvän tarina". Sama juttu Ja DADAA se tyyppi selvisi siitä kun herkesi miettimästä liikaa...

Kiitos..
Tosi lohduttavaa... ja rohkaisi, olemaan hiljaa, surun keskellä liikkumatta, omissa oloissa ja kertomatta kellekkään mitään. Mene pois.


Mikä ei tapa se vahvistaa. Kaiken koetun perusteella maailman täytyisi olla vahvoja ja särkymättömiä ihmisiä täynnä. Minunkin pitäisi olla sellainen. Vahva ja kestävä, kaikesta selviytyvä. Mutta tässä olen, odottamassa, että syksy ja talvi taittavat niskani tänäkin vuonna, oman mielensä mukaan.

Miten tuskan täyttämä vuosi tämä onkaan ollut. Miten saman aikaisesti myös opettava, sain lahjan joka otettiin pois, mutta hetken aikaa minulla oli ihan toisenlaiset odotukset elämältä. Hetken aikaa minulla oli ihan kaikki, käden ulottuvilla. En kai tajunnut mitä minulla on, muutoin kuin siten, että sitä oli luovuttava. 


Sanokaa minulle miten kauan on toivuttava, ennenkuin on valmis rakentamaan itsestään uuden identiteetin ilman, itseväheksyntää omasta kyvyttömyydestään. Jos olet pelkojesi kanssa elänyt jo kauan, ja lopulta, se on muodostunut karuksi tosiasiaksi, jonka kanssa sinun vain pitää elää ja selviytyä, kauanko siihen saa sopeutua, itkemällä, huutamalla, purkamalla pyhää vihaa, tuntemalla itseinhoa ja repimällä sieluparkaansa vielä lisää, kertomalla kuinka riittämätön ja turha on ilman niitä kuuluisia ihmiskunnan kunniamerkkejä.


Jos sinulla on minulle sanoa joku aika, jonka jälkeen minä olen jälleen oma itseni, muutamaa uutta arpea lukuunottamatta, sinä olet kyllä nero. Sillä minä en tiedä miten kauan sydämen särkymistä voi parantaa. Minä en tiedä kuinka kauan Unelmista luopuminen tuottaa tuskaa. Minä en tiedä kauanko kenelläkin ihmisellä kestää toipua, kärsimistään kolhuista.

Minä podin loukkaantunutta jalkaani lähes kaksi vuotta, toivuin vuosia sitten tehdyistä leikkauksista muutamassa päivässä, mutten lapsuuden aikaisista haukkumasanoista vieläkään. Nyt minä luovun unelmista. En tiedä hymyilenkö minä sinulle huomenna, tai ensi viikolla, mutta tänään minä en sitä tee. Olen kuoleman väsynyt ja surullinen. Niin täynnä vihaakin etten tienyt,

että osaisin moista vihaa edes kokea. Ja tunnen sen kaiken itseän kohtaan, sillä minä epäonnistuin taas. Kaiken tämän keskellä minä toivon, etten sanoisi ystävilleni mitään, mikä loukkaisi heitä.Voisitko siis ystäväni tehdä minulle palveluksen ja antasit minun surra ilman, että väheksyt tunteitani .

Minulla ei ole sinun kykyjä selviytyä sinun taisteluistasi ja minun oma taisteluni, surujeni kanssa on kesken. Älä luule, että niitä voi verrata keskenään ja että ne olisi tasapainossa, sillä ne ei ole. Älä etsi minulle esimerkkejä, lohdunsanoja, äläkä laastareita, sillä olen aivan liian kuuro kuulemaan niitä ja liian voimaton etsimään haavoja itsestäni. Teen sen toiste, ehkä huomenna, tai viikon päästä, mutten nyt, enkä sinun mieliksesi. En siksi että, kummin kaiman siskosi toipui samankaltaisesta tilanteesta nopeammin.

Jos et kestä minua nyt, surusta voimattomana,  En taida tarvita sinua ollessani vahvakaan. Jos kestät, niin kestät. Kiitos siitä.



                                      Unelmiensa tyrmäämänä ~W~


                           

Lehtikauppias

 Jos rakas lehtikauppias haluat saada myydyksi lehtiä, ihan muutama vinkki Sinulle.



1. Äläpuhuhengittämättäyhteenputkeeen5minkerrallasilläjosenvoipuolustautuamuutoin (esin tunkemalla lauseita puheenpulputuksen väliin) lyönluurinkorvaasi.

2. ÄLÄ HUUDA!! korvani on kiinni puhelimessa, jos huudat, se rikkoo tärykalvoni.

3. Älä KIMITÄ JA HUUDA. Tämä koskee etenkin heleä äänisiä tyttöjä nuoruutensa innossa. En ole kuuro, en typerä enkä kovikaan kestokykyinen kimakoille pilleille. Pienennä volumea! Hillitse intoasi.

4. Älä ole monotooninen robotti. Ota purukumi pois suustasi. Älä mässytä maiskuta, tai syö sormiasi puhuessasi. Koeta puhua selkeästi artikuloiden ja painottaen tärkeitä pointteja, muista tauottaa puheesi ja anna myös ASIAKKAAN osallistua keskusteluun.

5. Jos kysynyt,  odota, että sinulle vastataan.
 Otetaanpa esimerkki: 
                                         Lehtikauppias (tämä olet sinä): Hei asiakas, onko hetki aikaa?
                                         Asiakas: Eipä ole nyt, pahoittelen.

6. Jos asiakas vastaa näin, KUUNTELE ja YMMärrä, hänellä ei ole aikaa sinulle. Lopeta puhelu ja soita seuraavalle asiakkaalle, joka voi vastata -Kyllä, minulla on aikaa.

7. Jos asiakkaalla on aikaa, se ei tarkoita, että seuraavan 5min voisit taas kimeällä äänellä huutaen, kiljua ilman välihengityksiä asiaasi suoraan paperilta lukien, sillä huhuu, asiakas täällä langalla edelleen, "enymmärräsanaakaanpuheestasiilmanvälimerkkejäjataukoja"

8. Sinä tiedät mitä myyt, minä en. Näe hiukan vaivaa ja väännä ratakiskoa mukavamman muotoiseksi. Olet puhelimessa, en näe kasvojasi, mutta kuulen huokailusi ja tuskailusi. Kyselemiseni ei ole tyhmyyttä, vaan tahdon tietää, mitä minulle kauppaat, arvon nuori lehtimyyjä. Harkitsen siis tässä vaiheessa tilaavani tuotteesi, Kauppaa se minulle vastaamalla kysymyksiin.

9. Edelleen kun kyselen, anna minulle vastauksia ja anna puhetulvan välissä aikaa tehdä kysymyksiä, jos en ole mieltynyt saamiini vastauksiin minulla on oikeus kieltäytyä. Hyväksy se ja soita seuraavalle.

10. Jos pidät työstäsi se kuuluu äänestäsi, jos et, sekin kuuluu äänestäsi. Samoin kuuluu asiakkaan äänestä onko puhelusi ajoitukseltaan hyvä vai huono, jos asiakas hönkäisee hengästyneen haloon puhelimeen hän ei välttämättä tahdo puhua kanssasi lehtikaupasta vaan lultavasti lenkkeilee tai harrastaa hävyyttömyyksiä esim. pakenee poliisia, tai verokarhua. soita toiste uudelleen.

11. Älä kauppaa humalaisille tai selostamasi jutun  unohtaneille mummoille ja paapoille MITÄÄN, he ei muista tapahtunutta he ei tahdo lehtiäsi, mutta he saavat sen ja laskun silti ja unohtavat maksaa ne.

12. Älä merkitse minun tilanneen Mitään, jollen todella ole tilannut jotain, minä muistan että löin luurin korvaasi kuunneltuani riittävän pitkään, tauotonta kimittävää innokkuuttasi siitä, että Teillä on nyt mahti tarjous vain minulle. Et muistanut edes kuunnella sanoinko mitään kun kysyit että olenko minä henkilö se ja se. Ei en ollut Se ja Se. Luit kysymyksesi suoraan paperilta ja unohdit  että Senjasen kohdalle, piti muuttaa ASIAKKAAN NIMI



                                               Ystävällisin terveisin Senjasen Wiltsu