Luonnonkansan turinoita: Citysen Mettis

Metsätonttu Risukko,
ystävän löysi.
Pehmoisen ja soman.
valkoisen kuin
Ukko Luminen,
Ystävä talven hankien.

Sesse-Pesse pikkuinen
utelias karvainen,
ystävä Luonnonhenkien
auttaja ainainen.

Kerran sattui kohdalle
kun pulassa ol Tonttu
Se apuun riensi,
Siitä asti ystäväänsä
Tonttu Risukko aina rakasti.

~*~

Vaan seikkalu toinen onkin se, kuinka ystävykset toisensa kohtasi. Tapahtui nimittäin seuraavaa. ”Oli synkkä myrskyinen yö... tai siis oli ollut edellisenä yönä, talven selkä oli taittunut ja kevätmyrsky oli yön riehunut ja nyt oltiin heleässä helluntaissa,  tai ainakin pääsnäis aikojen tienoissa, jaa-a varros ko funtsin..”

"Niin mie olen siis Citymettän tonttu, Rets Risukko eli kavereitten kesken Citysen Mettis ja jokunen tovi sitten oli se kevään ensi myrsky. Siitähän se soppa syntyi, kun mie aamu unisena könttäsin ulos kauniista kotokannostani ja siihen ihanan kulahtaneelle pihanurmelleni, olikin yks kaks tullunna Kuolonkoski. Mitä mie polonen siinä ennätin tehä, kun virta jo vei. Huusin apua,

Suorastaan kiljuin, kuin tyttöpeikot (ja ne muuten kiljuu lujaa) vaan ei auttanut, Virta vei ja siellä kiepuin mukana, kun oksankäppyrä konsanaan. Luulin jo menettäneeni kaikki toivon pelastumisesta kun näin valkean "Titanikin tuhon" tulevan kohti. ”Jäävuori”, mie aattelin ja viimeisin voimin mie kahmin kiinni sen kyljestä. ”Pehmeä”, mie aattelin ja sitten mie en enää aatellukkaan mitään. Tuuperruin ja olin aattelematta, että nyt mie kuolen.

Vaan eipä aikaakaan, kun mie havahuin siihen että joku järsii minun kankkuani, melko kipeästi kirputellen. Sitten alkaa tulla vettä naamalle ja tuntuu kuin koko kunnian-arvoisan metsätontun mitalla (45 ruhtinaallista senttiä varvistamalla) luisuu märkää, karkeaa, vaaleanpunaista rättiä. Yhden kerran, toisen kerran ja kolmannella oli jo alettava tehdä väistöliikkeitä, sillä raja se on Metsätontun puhtaudellakin.

Pinnistelin ja ponnistelin pystyyn ja pohdin, että mikä maa, mikä mettä ja kuinka mones Kantopiiri. Silmittelin märkyydet silmistäni ja katsoin suoraan pikimustaan kirsuun. Ja sitten kohti valkoisia hampaita ja märkää vaaleanpunaista kieltä. Ceebantuoksuinen märkä pusu mäjähti suoraan tikkunokalleni ja jatkoi siitä hiipasta, takatukkaan asti. Rakkautta ensi hetkestä saakka.

Sesse-Pesse pikkuinen pelastajani kaunoinen. Se mikään jäävuori ollutkaan mihin siellä kuolonkoskessa tartuin, vaan Koira. Kaunein, ihanin keppejä rouskuttava koira, minkä ikunaan olin tavannut. (Ja uskaltakaakin sanoa tästä Ilves-Inkerille niin kiistän kaiken, mie en kehu koiria.) Vain Sesse-Pesseä. Vaan hänpä ei mikään tavan koira ookkaan, vaan ystäväni iki-ihana.Kyllä Inkerikin hyväksyisi Sesse-Pessen ylistyksen, onhan he tavallaan kolleekoita. Molemmat pelastus-alalla, he ovat minun hölökohtainen pelastusjoukkue.

~*~
Sepäs metkasti päättyi. Meinaakos tämä että vierailet toistekin? Rets Risukko vinkkaa silmää ja katoaa. "No jaa kiitos luottamuksesta ja tarinasta. Jännityksellä odottelen mitä tuleman pitää."

~Kirjuri~