Joihinkin asioihin sitä vaan kiintyy. Ja vaikkei kiintyisikään, niin kaiken moista sitä tulee silti, hamstrattua nurkiin kuleskelemaa ja varpaita kolhimaan. (Ihan vissisti, jos jokin on ylimääräinen, se on aina tiellä), tai jos ei olekaan ylimääräinen, ja silti siihin potkit varpaitasi, se yrittää kertoa, että ota minut käyttöön, tässä olen ja odotan, että annat minun olla hyödyksi. Asiat ja tavarat tykkää olla hyödyksi.
Pitäisi, täytyisi ja tarvitsisi asioiden ajattelu, on hirvittävän kuluttavaa ja päätä vaivaavaa. Jos kysyn kunkin pitäisi, taytyisi ja tarvitsisi kommentin jälkeen, miksi? En osaisi vastata tyhjentävästi ja hyvin perustellusti. Pitää, koska monet muutkin tekee niin. Täytyy, koska niin on aina ollut. Tarvitsee, koska... no koska sanon niin. Ei se anna, eikä ota minulta pois, vaikkei niin oisikaan, mutta, jos ei ole, ja sitä ajattelee tarvitsevan, pitävän, tai täytyvän, tulee ahdistavan painostava olo ja ja keskeneräisyyden ja epätäydellisyyden tunne, kun en ole vaikka...
Kautta-aikain ihmisille on jostain ylemmältä taholta (oman pään sisältä ja toisten "arvokkaanpien ihmisten" taholta, annettu opasteita miten, kuuluu, täytyy, pitää ja tarvitsee toimia, jotta oisimme kuin muut. Jotta olisimme YHTEISKUNTAKELPOISIA.) Meillä on tietynlainen kaavakuva elämän kulusta ja siitä, mitä missäkin vaiheessa elämää, Normaalisti, tapahtuisi. Mutta mitäpä, jos Nuori mies onkin sen normaalin tyttöystävän sijasta kiinnostunut poikaystävästä ja Nuori tyttö tahtookin sen poikaystävän sijasta, olla yksin? Tai jos sitä poikaystävää, tai tyttöystävää ei koskaan löydykään ja alkuaskelista alkaen, nuo "normaalit" elon askelkuviot menee pieleen.
Jos opiskelupaikkaa etsiessä havahtuukin siihen, että en tahdo, enkä halua kouluun. En tiedä, mihin haluan töihin. Ammun hakuammunnalla itseni kuuhun ja huomaan, että olenkin matkalla suoraan mustanaukon nieluun. "Tiedän" jo lähtölaskennassa, ettei mikään, mitä teen, ole sitä, miksi minun on tarkoitus tulla, vaan en osaa valita/tehdä toisinkaan, koska kaikkienhan tässä vaiheessa eloaan, oisi oltava koulussa, töissa, talollinen, perheellinen ja velvoitettu monin eri tavoin. Ja niin vain valun virran mukana, avaruuden ajattomuudessa, toisinaan, jopa vihaten joka hetkeä, tuossa elon virrassa. Sillä tämä ei ollutkaan minun elämää. Se on muualta ohjautunutta eloa, hengittämistä ja pakko oloa, mutta ei sitä, mitä minä rakastan ja josta iloitsen.
Ja ns. viikkorutiinit esim. näin aikuisena itsellisenä yksilönä. Yhtenä päivänä tehdään viikkosiivous, toisena päivänä pyykätään, yhtenä leivotaan ja joka päiväinen ruokammekin, olisi kiitollisuutta herättävää, eikä se tule kuin "Manulle illallinen" vaan sen vuoksi on tehtävä hiukan sitä ja tätä. Tietyssa vaiheessa maksetaan laskut, toisessavaiheessa huollatetaan, autot, tietokoneet, puhelimet ja kroppa. Jokaiselle rutiinille on hetkensä ja ne on jossakin ihmis-allakan kätkössä määrätty tehtäväksi tietyssä järjestyksessä, tietyin tavoin ja rutiinein."Normaalille" olennolle nämä ei olisi tuskanhien paikkoja. Nämä kaikki hoidettaisiin päivätyön ja harrasteiden ohessa, samalla, kun normaalilla ihmisellä, oisi vielä perhekin huollettavanaan.
Minä olen silmät selällään seurannut aktiivisenpien ihmisten eloa tuolla sosiaalisessa maailmassa. (väsepöökki) Ja totean vaan, että ei pysty, en edes tahdo. Ole onnellinen, jos päiväsi on niin täynnä kuin on, mutta toivon sydämestäni, ettet moiti minua siitä, että tyydyn vähenpään. Suorastaan minimalistiseen. Asia päivässä tyyppisesti, toisinaan siinäkin on liikaa.
Vuosi sen "Normimaailman" reunalla roikkuen, on ollut mielelleni helpotus, mutta edelleen minä kuulen päässäni, miten minun pitäisi, täytyisi ja tarvitsisi. Olen todellakin masokistisella tavalla, tahtomattani, kiintynyt tähän ajattelutapaan. Ne ei ole enää minun ulkopuoleisen maailman kommentteja, vaan ihan minun sisältä tulevaa epämääräisyyttä. Kun esitän sen saman kysymyksen miksi?, vastausyritelmät ovat nykyään entistä vaisunpia ja sisäinen Vaativaisuuteni huomaa, ettei elämä olekaan niin vahvasti PitäisTäytyisiTarvitsisi-ajatuksien valtaama. En halua olla enää edes "Lukkarin rakkaudella" kiintynyt maailmaan ja sen epämukaviin ja minulle sopimattomiin velvollisuuksiin, joita ihmisten niskoille, kuin huomaamatta kasautuu, joka päivä ja kaikilta tahoilta, enemmän ja enemmän.
Minulla oli tälle päivälle kolme asiaa, joiden koin olevan välttämättömiä saada tehdyksi tänään. Sain tehdyksi yhden ja koin olevani tehnyt isonkin urakan. Olin ylpeä tehdystä ja takaraivolla vanha Vaatija nakutti silti, ettet tehnyt kaikkea mitä piti. Tällä kertaa en vain viitsinyt alkaa kuunnella sitä sen suuremmin korvin, sillä päivä oli mukava. Tapasin mukavia ihmisiä ja tein sellaisia asioita joista tuli hyvä mieli, sekä sen yhden pitäistäytyistarttislistan "työn" joka kuuluu aika monen "Normaalin yksilön" viikon kulkuun, mutta jota itse välttelen viimeiseen asti.
Kävin kaupassa. Tämän päivän työ oli siinä. Sinä saatat nyt hörähtää ja ravistaa päätä ja ihmetellä, että mitäs tuossa nyt oli. Niinpä. Toisen työ, on toisen huvi. Me ollaan aika erilaisia ja hyvä niin. Minä koetan huomena tehdä lisää näitä, pitäistäytyistarttis-juttuja. Ja Olen ylpeä itsestäni, jos saan tehtyä yhdenkin. Sillä aion ehtiä eniten nauttia niistä jutuista, joissa ei sitä pakkopullan makua, ole yhtään. Olen nimittäin melkovarma siitä, että minun elämän tarkoitus on Nyt, olla onnellinen ihan niistä pienistä ja toisinaan ihan hirmu suuristakin iloista. Näistä perhosen keveyksistäkin.
Koska minä voin.
Edesvastuuttomasti ja suurella sydämellä Wilhelmiina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti