Toisinaan on toisenmoista

Aina sitä vaan ei herää rinsessana.

Eikä Miisa-Liinana,

Ei edes Essu-Muusana,

vaan ihan jonakin muuna.

Ihan jossakin muualla 

ja aivan oudolla

planeetalla.

Sopeudu siihen,

olemaan onnellinen,

nauttimaan hetkestä

tästä ja tuosta,

anna ajankin vain juosta,

Älä piittaa tuosta.

Mutta jos, joku on aivan toisi,

toisin kuin itse soisin,

saako silloin huutaa ja parkua,

tai edes lentää

pakoon karhua,

joka ihmiseltä näyttää,

vain miljoonasti suurenpaa pukua käyttää?

 

Hämmästeleepi
Wiltsu. 

Hämmennyksellistä

Se olisi kesäkuu. Kroppa olisi silti mielellään vetäytymässä talviunille. No siihen on ihan "pätevä" syynsä tavallaan, mutta tavallaan ei. Miten voi aina iskeä "se jokin", joka laittaa koko elimistön toiminnan sekaisin ja päälaelleen. En usko, en tahdo hyväksyä. Syy ja seuraus, jonka tuloksena joko Onnen omenoita korikaupalla, tai kuten minulla useimmiten, mahalasku kuralöllöön pärskistärallaa. Yöks.

Olen pohdiskellut useaan otteeseen siitä, miten tunnen olevani terveyteni suhteen jonkinmoisessa, loputtomassa suossa. Mutta myös kummallisen turvassa ongelmineni.Vaikka on vaiva ja toinen vaiva ja sitten pari kaupanpäälistä lääkkeiden popsimisesta ja taas uutta kokeilua. Enimmäkseen kaiken kanssa on tullut toimeen, mutta se on ajoittan kovin voimille käypää, kun on jatkuvasti jollain tapaa "Viallinen".  Tiedän kyllä, että minua Rikkonaisenpiakin ihmisiä on ihan pilvin pimein, mutta minulla on silti tieto, vain omista kokemuksitani ja tuntemuksistani, joten valitan, taas kerran valitan/kerron, vain omistani. Muiden murheita, kun en riittävän hyvin tunne.

Vuosia sitten minua alkoi vaivata, muiden vaivojeni lisäksi, kilpirauhasen liikatoiminta. Se oirehti todella sekavasti, eikä heti saatu selville mikä, ne monimuotoiset oireet aiheutti ja niin minä, kuin minun läheiseni, olimme melkoisessa pulassa kroppani ja mielialojeni kanssa. Ensimmäisenä kilpirauhasta alkoi "hoitaa" kissani Tuhka. Yö yön jälkeen ja toisinaan päivälläkin , se kietoutui kaulalleni, kuin puuhka ja kehrää hyrryytti, kuin hiuka sekopäinen rukki.

Kilpirauhasarvoissa huomattiin vikaa vasta kuukausia myöhemmin ja kun lääkitys oli ilmeisesti hallinnassa, arvon Vanha Rouva päätti hoitotyönsä. Tosin Kattilainen siirtyi aina hoitamaan jotain kohtaa, joka hänen mielestään ei ollut kunnossa, kuten esimerkiksi rankkojen kortisooni kuurien ansiosta epätahtiin hyppelehtivää sydäntä, tai kipuilevaa vatsaa, tai päätä. Yleensä se siis kietoi kroppansa minun kipuileviin kohtiin ja kehräsi todella HYRrrrrrrrsyvästi. Ei mikään turhankehrääjä, noin normi oloissa. Rakastaa syliä, mutta ei juurikaan kehrää.

Joitakin aikoja myöhemmin sairastuin uudestaan vakavasti, olin tuhannen väsynyt ja olo oli hyvin ahdistunut jo pidemmän aikaa, kissa vietti suurimman osan lepoajastani rintakehälläni, tai vasemmassa kyljessäni, leipoi ja hyrsysi. Rouvalle oli kertynyt painoa, joten varsinkin rintakehän päällä touhutessaan, sen olisi luullut ahdistavan minua entisestään mutta ei. Rouva osasi asettua niin, että molemmilla oli mukava olo. Kun oloni alkoi muuttua todella tukalaksi, hän siirtyi vasenpaan kainalooni ja alkoi olla huolestuneen oloinen. Vahti silmät viiruna minua koko yön. Seuraavana päivänä minun oli mentävä lääkäriin, koska henki ei enää kunnolla kulkenut.

Luulin oireita keuhkoputken tulehdukseksi, mutta kysymyksessä oli jotain ihan muuta. Jouduin samaa tietä sisään sairaalaan ja paremmin tutkittaessa, syyksi epäiltiin keuhkoveritulppaa, myöhemmin varmistui, että minulla on myös homepölykeuhko, joka aiheutti sen, ettei keuhkot toimineet kunnolla. Varsinkin vasemman puoleinen keuhko oli kovilla. Oireita hoidettiin ja ennenpitkää toivuin melkeinpä ennalleen. Tosin nykyäänkin hengittäminen on ajoittain haasteellista.

Jalkani loukattuani Rouva hautoi polveani, kuin kanaemo muniaan. Kun tassu alkoi olla jokseenkin toimiva, menetti Rouva kiinnostuksensa sen hyysäämiseen. 

Nyt on ollut taas ongelmallista, mutta kissapa ei tunne hoivannan tarvetta. Toisinaan tulee päikkäreille selkääni vasten, tai haluaa paijapaijaata tavallista enemmän, mutta ei mitään vastaava, kuin aienpien sairastumisten yhteydessä. Näin ollen en ole suuresti huolissani, vaikka olen väsynyt, flunssainen, närästää ja poreilee, ruoka ei maistu, eikä muutoinkaan tunnu ihan terveeltä. Koska Tuhka kokee, että asiat on kropassani kunnossa, mutta antaa tilaa varsin reilusti.

Lääkäreiden epäilyksenä ovat olleet, niin refluksitauti, kuin lihasreumakin ja veriarvot hälyytti kilpirauhasen liikatoiminnasta. Osittain uskon heitä, koska

tunnen, että jokin on pielessä, mutta suurin toive itselläni on paksusta viltistä ja pitkistä, häiriöttömistä unista.

Ja siitä, ettei kukaan tulisi sanomaan, miten asiat pitäisi oikeasti tehdä, sillä nyt minä vain tahdon ollamöllöttää rauhassa. Ollamöllöttäessä kaikki on hyvin. Ihanasti suorastaan.

Harmillista, että semmoinen tarve koetaan suurimmassa määrin jonkun taudin oireeksi. Voihan toki olla niinkin, että minussa jyllää joku tautikin, pitkään jatkuneen flunssan lisäksi, mutta enimmäkseen koen olon verrattain mukavaksi, kunhan voin tehdä asiat rauhallisesti omaan tahtiini. Ilman, että vieressä on ketään, joka seuraa tekemisiäni ja olemistani silloin, kun haluan olla itsekseni.

Minun käsittääkseni kaikki  ihmiset ei ole sosiaalisia, kaikki eivät voi sietää edes sitä, että joku työskentelee samassa tilassa. Ja toiset taas ei siedä yksin olo laisinkaan. Mutta kun meitä on niin moneen junaan ja osa kulkee sillä henkilöautolla ja polkupyörälläkin, niin kertokaapa minulle, että miten voidaan vaatia kaikilta ihmisilta standardi arvoja hyvästä terveydestä, tai tiettyä tiukkaa linjaa siitä, missä ihmismäärässä on kyettävä toimimaan, ilman, että saa hepslaagia? 

Jos minusta tuntuu mukavalta olla tuulentuivertamalla tyhjällä rannalla ja kuunnella, kuinka aallot piiskaa rantakaislikkoa, tai tuuli suhisee koivujen lehdissä, niin miksi minun pitäisi kiskoa mukanani koko ystäväpiirini sinne rannalle? Varsinkin, kun tiedän, että osa heistä pelkää vettä, osa inhoaa tuulta ja osa nyt vaan tietää monta muutakin itseään enemmän miellyttävää tapaa kuluttaa aikaansa, kuin olemalla tuulen tuiverrettavana tyhjällä rannalla.

Eikähän se tyhjä rantakaan, oisi enää tyhjä, jos repisin sinne koko ystäväpiirini "nauttimaan" siitä mistä minä nautin. Ja nauttisinko minäkään tästä ihanuudesta, jos oisin tuonut mukanani niin monen sortin seurakuntaa? Enpä usko.

Siinäpä se minun hämmennykseni aihe onkin. Miksi minä en voi olla, nyt kun tätä itseenikäpertymisaikaa tarvitsen, käpertyneenä omaan rauhaani? Minun kissani, molemmat heistä, ymmärtää tilan tarpeeni ja jopa sen, että olon tukaluudesta huolimatta, voin melko hyvin, ihan vain rauhoittuessani ja asioita ajatellessani. En tarvitse väkeä kiskomaan itseäni ihmisten ilmoille ja sosiaalistumaan ja piristymään,vaan lähinnä tarvitsen vain aikaa olla. Kun minulla on tunne, että tarvitsen ympärilleni ihmisiä, minä kuljen heidän luo. Ystävän, tai ystävien ja sitten me olemme sosiaalisia, vietämme aikaa yhdessä ja nauraa rätkätämme, tai itkeä tihuutamme. Koska me olemme sellaisia, ihan erilaisia, mutta niin samanlaisia ihmisiä, eri hetkinä, eri asioita kaipaavia ja niin erilailla asioihin reagoivia.

Jos aina pitäisi tuijottaa, vain sitä "normaalia, viitearvoja ja standardeja", ollakseen "terve", olisi Luoja luonut muotit. Näin ollen nyt Lehmääkään ei erottaisi ihmisestä, edes se niityn aita. Olisiko sitä niittyä, tai aitaakaan, sillä kaikki elollinenhan oisi ihan toistensa kopioita, joka solun tasolta. Mikä järki olisi ollut tehdä meistä näin monen kirjavia, jos kaikkien oisi sovittava samaan, suppean kikkanaan muottiin?

Kysynpä vaan, ystävällisesti 

~W ~
PS. Jos jotakuta loukkaa ja silityttää vastakarvaan Kattilan väkeni häneistely, tai Lehmien kirjoittaminen isolla, hän saakoon sen anteeksi. Sekin on nimittäin sitä hiuksen hienoa eriäväisyyttä meissä. Minä puhun tasavertaisesta olennosta joka on hoitanut minua vuosia ja Sinä kieliopista, joka minulla oli aika kehno <3 <--tuo taas on sydän kyljellään, tykkään viljellä niitä. Samoin tykkään siitä että luet tekstejäni, se saa minut niin hyvälle mielelle. ;)

Elämääni roskana.

Ei suju, ei toimi. Ei auta aamulliset tsemppipuheet, ei hyvät suojaus mantrat, ei OOOOOOOOmmmmmm meditointi, ei jooga, eikä edes ääneen lausutut ittukerpeleet. Minä en tykkää, minä en taho. Uhmaikä on täällä, 41v ja rapiat ja juur nyt heittäisin hiton mielelläni seljälleen lattialle potkimaan ja parkumaan.

No nyt ja tässä siihen ei reagoisi, kuin nuo kaksi kaunista karvakorvaa, joten pysyviä traumoja tuskin tulisi meistä kellekkään. Mutta mitäs, kun tämä raivo tyrskähtää esiin juuri sillä julkisella paikalla. 

Itse itseni tietäen strategia oisi selvä, kamat kasaan,ovesta ulos ja hiton nopeasti väljemmille vesille pois ihmisten näkösältä. Muutaman kilometriä apinan raivolla tarvottua polkua ja Tapiolan vainiolla karjutut ärräpäät ja voimalla viskotut kiven järkäleet ja lohkareisiin hutkitut oksat siistinä sulppuna,silmähiki sammaleeseen ja paidan rintamukseen vuodatettuna ja huh kun maailma on taas hyvä paikka seuraavaan raivoon saakka. Kellekkään ei oisi sattunut mitään, ketään ei olisi häirinnyt, sillä metsän henget tuntee minut ja tietää ettei raivoni säikäyttävästä ilmenemisestä huolimatta, kohdistu muihin ihmisiin, kuin minuun itseeni. Noin se raivo poistettaisiin siis minun ihanne tilanteessa.

Mitenkäpä käy "normaalisti"? Ei missään nimessä ainakaan noin nätisti. En hermostu järin herkästi, mutta olen niin kutsuttu painekattila, jossa on rikkinäinen "varoitus" pilli. Useammatkin kiehutukset muutamien päivien, tai viikkojen aikana purkautuu kerta räjähdyksellä, ainoat varoittavat asiat saattaa olla niinkin pieniä kuin, keskittymis kyvyn puute, pari ärhäkämpää puhahdusta perkeleillä ja hetkellisesti hiljaisenpi olemus. Välillä näitäkään varoitusmerkkejä ei päällepäin tule.

Minä tunnistan itsessäni räjähdyksen merkit, mutta millä tavoin otetaan ja ilmaistaan ulospäin kohteliaasti, "älä helvetissä tule kysymään minulta mitään! Älä puhu minulle mitään ja anna minun mennä NYT, eikä puhuttelun ja kyselemisen ärsyynnyttämänä! Tulen puhumaan sitten, kun tulee parenpi hetki ja hermoissa on taas enemmän venyttämisen varaa, NYT sitä ei ole yhtään.

Minä en halua taistella, tapella, enkä käydä kehenkään kiinni, voin hyvinkin silmissäsi näyttää siltä. Mutta olen kehoni vanki ja se joku joka tarvii hitokseen tilaa, on juuri nyt puikoissa, älä ärsytä sitä enenpää! Se pitää pirusti paljon pahenpaa ääntä, kuin uskotkaan ja tällä hetkellä se huutaa vain sisäpuolellani. En tahdo päästää siitä irti, minä en pidä siitä, mutta osaan käsitellä sitä tiettyyn rajaan saakka. Sinä et tule pitämään siitä, etkä todella osaa käsitellä sitä, jos minulta loppuu voimat pitää sisäinen raivottareni, edes jollain tapaa hallinnassa.

Näin muotoiltuna tämä kuulostaa jonkin asteiselta jakomielitaudilta, mutta eikös sitä aina mainosteta, että jokaisessa meissä asuu pieni lehmä, tai jotain muuta pientä. Sisäisen lehmäni kanssa pärjää kaikki, sillä se on niin lauhkea ja kiltti. Mutta huh perskele, tämä sisäinen susi/karhu/jellona mikälie suurpeto, yleensä se raatelee vain minun sisuksia kynsin ja hampain, mutta suuta ei parane aukasta silloin kenellekään, sillä suodatin on rikki ja häijyimmätkään lauseet, ei tule estetyksi juuri siihen saumaan, vaikka kuinka sitä toivoisin. Siis anna minun mennä NYT, Kun pystyn esittämään asiani melkein huutamatta. Esittäisin tämän pyynnön kohteliaasti, jos kykenisin mutta NYT sekin on liikaa vaadittu.

Olen viimeaikoina ollut asemassa, johon en tahtonut, mutta, jossa on pakko toistaiseksi olla, jotta yhteiskunta olisi velvoitteensa työllisyystilannetta silmällä pitäen tehnyt. Minä olen yhteiskunnan roska, joka hetkeksi aikaa siivottiin yhdestä nurkasta toiseen nurkkaan, tilastojen kevätsiivouksessa. Tällä roskalla on silti oma tahto ja ajatusmaailma. Nyt tätä roskaa on pikku hiljalleen ja päivä toisensa jälkeen alkanut enemmän ja enemmän nyppiä tämä roskana olo. Ja tänäänpä se roskakuppi roiskahti nurin, kuten usein ennenkin.

Pitäisi tehdä jotain, olla hyödyksi. Mutta miten tekee on/off kytkimellä varustettu ihminen itsensä hyödylliseksi? Minä jaksan tiettyyn rajaan ja kun se raja on ylitetty, teen vielä niin pitkään, että ylitän ne loputkin rajat ja sitten  tulee se risu, joka avaa sen kengänauhan, joka poltaa ne viimeisetkin varapäreen jämät ja siinä vaiheessahan minä ja raivoava sivupersoonani toivomme olevamme sielä metsän keskellä kaukana sivistyksestä, emmekä keskustelemassa sivistyneen, itseämme ylemmän ohjaajahenkilön kanssa, sivistyneesti.  

Me nimittäin emme enää kykene keskustelemaan asiallisesti ja rauhallisesti, vaan me huudamme suoraa huutoa pää punaisena ja koko maailmaan vittuuntuneena, ketään kuuntelemattomana, emmekä me enää ikinä, tuon tilanteen jälkeen, tahdo joutua siihin samaan suljettuun paikkaan uudestaan, vaan tahdomme, että seinät ympäriltä poistuu ja tilalle tulee vapaus, eikä "opettaja oppillas", tai "äiti/isä tytär" keskustelu. Ne on hiukan kuin suihkuttaisit bensaa palavaan taloon.

Noissa tilanteissa ainoa auktoriteetin tapainen, jota Raivotar minussa kuulee, olen minä itse ja minä sanon itselleni, mene kotiin ja lepää. Jos joku muu antaa risiriitaista tietoa, sekoaa Raivotar entisestään. Olen vuosien aikana oppinut tuntemaan itseni, mutta mitä se auttaa tilateissa, joissa ylenpieni mielipide painaa enemmän, kuin minun itsetuntemukseni? 

Yhteiskunnalla ja sen viisaalla väestöllä on näkemyksensä siitä, miten sen pelinappuloiden tulee toimia, mutta mitäpä tehdään silloin, kun pelinappulalla on oma näkemys, oma, normista poikkeava tahto. Kumpikaan ei taivu, kumpikin on oikeassa omalla osallaan ja kumpikin väärässä toistensa suhteen. En voi määrätä yhteiskuntaa toimimaan oman tahtoni mukaan, mutta ihmetyttää että, sillä on kuitenkin oikeus sanella millainen minun pitää olla, jotta olisin NORMAALI.

Minä en ole käytokseltäni helppo, en ole ollut sitä koskaan, enkä valitettavasti tule olemaan, mutta olisi mukavaa, kun voisi elää tässä yhteiskunnassa silti ihmisen arvoista elämää, ilman puhutteluun joutumista, valvovan katseen alaisena olemista ja itseni roskaksi tuntemista, vaikken pelin alku jaossa saanutkaan, niitä pakan parhaita kortteja.

~W~

Ja Elämäkin Voittaa.

Minä tiedän olevani yksi niistä "lohdullisten sloukaneiden" viljelijöistä, joiden tarkoitus ei ole ollenkaan niin paha, kun miltä se saattaa erittäinkin ärsyyntyneessä mielentilassa vaikuttaa. 

Tälläinen "Lohdun Sloukaneille" sopimaton jakso on juuri nyt itselläni pahasti jumahtanut päälle. On ollut haastavanpaa. Todella. Ei vaan eilisen ajan, vaan jo ihan hetken pätkää. Kunto on erittäinkin huono, mieliala samoin ja pienetkin vastoinkäymiset, kuten auennut lenkkarin nauha, aiheuttaa todella infernaalisen ahdistuneen olon, nöyrä kumartelu nyt vaan ei sovi minulle. 

Tämmöisessä tilanteessa, viereen tulevat yhdenlaiset vuoden yrittäjät kehoituksineen "Ammu itsesi." Ei kuulosta vain häijyiltä typeryksiltä, vaan he kuulostaa myös typeryksiltä, joilta tekee mieli pyytää ase, jotta voi tehdä useammallekin henkilölle yhtä hyvän mielen kuin itsellänikin on.

Minulle ei sovi "Ulkoilu" terasseilla, eikä myöskään ravintolan tanssilattioilla. Ei enää. Olen vanha ja pidän hiljaisuudesta. Inhoan tungettelevia, kaiken tietäviä ihmisiä, humalaisia höpöttäjiä joilla on huono värinäkö ja angstiset elämän asenteet, asun sellaisen kanssa. Ei, en siis ole alvariinsa humalassa, mutta kyllä minä höpötän paljon, olen verrattaen angstiutunut (tiutiu) ja joo värinäköni on hiton huono, jos vertaa ihmisiin, jotka tietävät paikkakunnan rakennuksista kaiken, tai metsäinsinööreihin.

Minä olen maalta, maalla kävellään Paljon paljain jaloin, kengät on epämukavia ja niistä tulee rakkuloita, ne väsyttää jalkojani, Synnyinkin paljain jaloin, niin miksi, oi miksi tämä rakastamani paljasjalkakävely, saa jotkut ihmiset käyttäytymään, kuin yliriehaantuneen koiran pennun? Jos olen jo hetken kävellyt paljain jaloin, tanssin paljain jaloin, ei hyvä ihminen, maskuliinispuolinen miesihminen, ne ei ole seksikkäät ne jalat, ne on jalat, joissa ei ole sukkia ja jotka on likaiset.

Ja ei, niiden pesuun ei käytetä mieseliön kuolaa, eikä niiden lähellä ole pakko stepata 46 (neljäkutosen) maastokengissä, savulle haistevana ja jotekin oudosti hamsteria esittäen. Jos luulet, että sellainen tekee minuun vaikutuksen: Yllätyt EI tee. 

Tai anteeksi tarkenna, se tekee vaikutuksen kyllä, mutta lähinnä se saa minut hiljaa mielessäni pohtimaan, mitä pillereitä mahdat käyttää, myydäänkö niitä ihan tiskilta, vai saako apteekista ja tekeekö ne sinusta vaarallisen ja mitä tapahtuu, jos lakkaat käyttämästä niitä. Muututko "normaaliksi" mitä se ikinä tarkoittaakaan, vai vielä hullummaksi? Ja oletko karannut, ja mistä mielisairaalasta. Saako karanneiden palautuksesta löytöpalkkion? Onko heitteille jättö, jos nyt vaan hiihdän ulos tilanteesta ja leikin etten nähnyt tuota ihmisen ja hamsterinristeytymää, joka selvästi alkaa saada kramppeja tanssilattialla...

Jep oli todella hauska ilta. Sen kruunasi puolitutun ohikulkiessaan heittämä kommenti "ELÄMÄ VOITTAA!" Siinä vedet silmissä istuessani pohdin vain, että Arvasin tuonkin. Miten muutenkaan, kun minulla on aina ollut niin hemmetin huono tuuri. Kaikkeni olen yrittänyt ja silti se voittaa.

Liikavarpaista kärsien ja hivenen masentumukseen taipuvaisesti

Wiltsu 

Äiti

Äidin kasvot,

alati muuntuvat,

iättömät, ei koskaan,

 kahta samanlaista,

tietä kulje kukaan.

Suuren lapsilauman,

vain yhden kullanmurun oma,

OttoÄiti,

lapsensa toisille antanut,

lapsensa henkimaailmaan kantanut,

hyvästiksi vain kyyneleet vuodattanut,

tai helpotuksen hymyn huulilleen laskenut, 

Äidit henkimaailmassa,

meidän sinne lähettämiämme

lapsia hoitamassa.

Äiti 

Tarinaltaan aina erilainen,

lapselleen aina samanlainen,

vaiheissa kasvun muuntuva

suuri, tai pieni nainen

esimerkkinä,

hyvänä, tai huonona.

Kukaan Äiti samalla

kaavalla ei ole 

arvonimeään

saanut.

Ansainnut vain.

Tullut Suureksi, 

tuntenut itsensä

pieneksi.

Kasvanut kasvattaessaan.

Lasta kenen tahaansa

synnyttämää.

Onnen ja hiukan surunkin täyttämää Päivää Monikasvoisille

Äideille.

~W~

Ikävä pois.

Välillä minä vihaan sinua niin, että tahtoisin käydä asein Sinua vastaan, ottaa kirveen ja pilkkoa sinut tuhannen sirpaleiksi. Pirstoa puusi pensaasi ja kivesi, kantamasi olennot, itseni ensimmäiseksi, tuhkaksi ja tomuksi.

Se viha, jossa vellon, on suurta ja kaiken nielevää. Kuin soidesi petolliset silmäkkeet. Sinä annoit minun, ilossasi ja riemussasi, valita elämäni suunnan. Teot jotka tulen tekemään ja tekemättä jättämään, tämän maailman pinnalla. Ja nyt, täällä missä olen heikko ja voimaton, vain vihassani toisinaan sinuakin vahvenpi, mutta rakkaudessa heikko ja typerän tietämätön, tyhjää tyhjenpi, vuotava, rikki hakattu ruukku.

Ja sinä oletat, että minä edelleen selviän tästä.

Mutta mitäpä kun tahdon luovuttaa? Lopettaa ja heittäytyä jäisille aavoille selälleni. Lakata liikkumasta. Tuijottaa taivaisiin niin kauan, että Pakkasherra tulee ja suutele minut kuoliaaksi. Heittäytyä kevään tulvavesiin ja odottaa, että kehoni vajoaa Veden Jumala syliin. Mitä jos kävelisin synkkiin saloihin Metsänhenkien houkuttelemana, eksyttäisin itseni ulos ihmismaailmasta, ulos tarinasta, joka on päivä päivältä epätodellisenpi, kuin mitkään unet, jotka olen nähnyt.

Mitä jos Viha, kaikkea maailman kauneutta, hellyyttä ja Rakkautta vahvenpana, ottaa ja hirttää minut silmukoihinsa ja mikään, mitä olen ollut. Mikään, mitä olen nyt. Mikään, mitä tulen olemaan, ei elvytä minua, elämään antamiani lupauksia. Kun en minä minullekaan riitä. Miten maailmalle riittäisi murukaan siitä, mihin hukun tässä hetkessä.

Epätoivoon ja vihaan epäonnistumisesta, siitä, miten mihinkään kuulumatomaksi ja joutokarjaakin turhemmaksi elämäni näen.

Sinä Maailmankaikkeus katselet minua, kuin koukussa olevaa matoa, etkä edes särjen lailla louskaise päätäni poikki. Vaikka huutelen koukussani hävyttömyyksiäni sinulle. Sekä tuskaani, että raivoani, sekä Sinua että, sitä minut onkeensa pujottanutta kalastajaa kohtaan, ympärilläni uiville kaloille "tulkaa ja tappakaa syökää ja näykkikää, ei minusta muuhunkaan ole, maan matosesta, kuin kalansyötiksi. Näykkää ja haukkaa, tartu kiduksistasi kiinni ja joudu sinäkin pannulle paistumaan, kissan hampaisiin rouskumaan." 

Tule syödyksi, itse syötyäsi, kun sinä minut, syö maa sinut, ihmisessä, eläimessä.

Äiti Maa, Isä Taivas, Maailman kaikkeus. Suurenpi pahaista matoa,

Vihani vankina minä matona maailmani kiroan, en tullut tänne tyhjäksi ruukuksi, turhalle pantiksi. Pelinappulaksi, jolla ei ole edes itselleen muuta annettavaa, kuin

Kuoleman kaipuu.


~W~

Olen Taivaankutoja

Sain langan ajauksista,

Sinun, Hänen,

Ääneen lausumista unelmista,

rukouksista jokaisen kulkijan.

Kudon säikeen sinisen unelmista,

ilon keltaisen, surun mustan,

raivon punaisen voimakkaan ja

liilan liikutusta.

Kudon, neulon, värkkään 

virkkaan, kitkutan,

Käännän silmukat silmukan perään.

Surut, riemut, tunteet hulluuden,

ajatuksen ajelehtivan jokaisen,

minä taivaalta vyyhteeni kerään.

Siitä sateenkaaren teen.

Muutan muotoa mietteiden,

puikoin, koukuin, kutimin,

Sinun iloksi taivaalle loistamaan,

Kultakattilalle reittiä näyttämään.

~W~

Tontun haiku

Niin kylmä on,

ja lohduton,

tään porras

talovanhuksen,

Kovin

 kaunis on, paikka tää,

mut suuresti kaipaan

jo ystävää. 

Täs yksikseni 

istuksin ja mietin,

 minne lähtisi.

Suunta tuonne,

 vai suunta tänne,

ken ois

mulle ystävä?

Kulje hiljaa, 

silmät auki, 

vaikka harmit

hartioilla.

Tämä tonttunen muutti Wilhelmiinan Kesälään,
lämmiteltyään hetken Luontoemon luona.

Kun näin sulle hymyän,

huoles kaikki karkoitan,

 tuuliin taivaan mahtaviin,

avaruuden syvyyksiin.

Soit ilon tämä eteenpäin,

näin mä löysin ystäväin.

Halauksen lämpimät Kiitokset Pasille ja Arjalle,
sekä Hellqvistin Puutarhatontulle 

ja hänen kaikille kavereille päiväni piristyksestä.

T. Wilhelmiina <3

Itkijänainen.

Nyky yhteiskunnassa itkevä ihminen tuntuu olevan heikkohermoinen, herkkis ja toistaitoinen. Yllättäen minä olen sellainen. Itkijänainen. Itken jännittävissä tilanteissa, itken pois pelkoani ja kadotettuja avaimia. Toisten onnea ja omia pettymyksiäni, omia ilojani ja toisten suruja. Itken lääkärin vastaanotolla, työkkärissä, kelan konttorissa, pankissa ja joskus jopa kaupan kassajonossa, virallisissa tilanteissa. Itken näkyvästi, huomaamattomasti, sisään päin. Huutaen, tai hiljaa kyyneliä valuttaen ja se aiheuttaa hämmennystä. Ihmiset ei tiedä kuinka reagoida. Hämmentävä tieto varmaan sinulle, mutta en minäkään tiedä. 

En tiedä, johtuuko kyyneltulvani, pelosta, ilosta, vai paniikista. Se voi olla kaikkien niiden yhteissumma, mutta sitä ei vaan kykene lopettamaan. Silmien takana noruva kyyneltulva, tuntuu olevan aina valmiina vuotamaan ulos. Silloinkin, kun tunnen itseni iloiseksi, onnelliseksi siitä, että olen. Kun olen selvinnyt jostain surusta ja pohdin sitä jälkeen päin, tilanteen kyynelvuoto alkaa tulla uudelleen esiin. Kun kirjotan tätä, muistan kymmenittäin tilanteita joissa "hävisin" kiistat, tai laulukilpailut, hetket, joissa piti julkisesti puhua vaikeista asioista, vain siksi, että kyynelehdin tilanteen läpi.

Se on noloa ja se tekee elämän ihan tolkuttoman vaikeaksi. Yksi hätäännys ja pursuan kyyneleitä, häkellyn, tai joudun pois tolaltani hermostun ja ahdistun. Joskus juoksen pois hulluista tilanteista, koska en halua alkaa itkemään siinä silmiesi edessä. Ja mitenpä selität kyyneleesi, jos vieressä oleva ei ole edes tajunnut mitään hämminkiä olevan? Saatan saada itkukohtauksen puhelimessa, koettaessani saada tolkkua puhelimen operaattoritilanteessa, puhuessani laskutusongelmista, joiden logiikkaa en ymmärrä.

Pahimmat tilanteet tulee yleensä virastoissa. Nykyään sentään selviän niistä itkulla, raivo ja huuto on iän myötä helpottanut, mutta toisinaan niitäkin tuntemuksia näissä "seinäävasten tilanteissa" tulee. 

Seinäävasten= virallinen ja epävirallinenkin tilanne, jossa koen olevani altavastaajana. Tiedän ja tunnen itseni ja heikkouteni hyvin, mutten voi hallita niitä, koska olen tapaamisessa ihan vain ja ainoastaan kutsuttuna(pakotettuna/ käskettynä). Tapaamisaikana pitäisi voida saada aikaan päätöksia, tai jotakin "näkyvää valmista" (olkoon se vaikka kuinka minun vahvuus alueisiin kuuluvaa valmista) mutta pelko omasta osaamattomuudesta, tai kykenemisestä, juuri tuohon tehtävän suoritukseen NYT, vaan iskee juuri tähän kohtaa. Kylmä hiki, kömpelöt kädet, aika ei riitä, eikä luovuus, taito, eikä ymmärrys, saati verbaliikka.

Se siitä, taas vollotetaan. Onko se paniikkihäiriötä? En usko, en usko sen olevan myöskään masennusta. Selviän jokapäiväisessä elämässäni loistavasti ja tunnen olevani onnellinen, vaikka, kuten kai kenen tahaansa elämässä, toisinaan maailma on vaan synkemmän värinen. Masennuksen kanssa olen tarponut, siihen kokovartalo mustaan huntuun verrattuna, minä olen nyt onneni kukkuloilla kaikin tavoin. 

Minä olen "vain" herkkä, minä kammoan ja pelkään useita tilanteita ja koen usein valtavaa riittämättömyyttä kaikkiin niihin odotuksiin mitä itse itselleni asetan ja mitä koen muiden "asettavan" minulle. Kun en tiedä mitä niille odotuksille pitää tehdä, minä itken, itken syntymääni, elämääni, sitä, etten vieläkään näiden vuosien jälkeen, osaa tehdä muuta kiperän tilanteen tullen, kuin itkeä. Enkä minä siitäkään huolimatta, joka päivä pidä itseäni ja elämääni, turhanpäiväisyytenä.

Se on vaan harmi, että itkevä ihminen on aina heikko, oman itsensä mielestä, itkemättömien mielestä. Jos itket työhaastattelussa, työn saaminen on hiukka siinä ja tuossa, voi käydä kummin vain, mutta henkilökohtaisesti olen onnellisenpi, jos paikka jää saamatta, sillä sen jälkeen ei ole ainakaan pelkoa, että työnantaja epäilisi mielenterveyttäsi koko työsuhteen ajan.

Ennen vanhaan itkijänaiset itki surut pois ja kivut huuhtoivat kyynelillä, mutta mitä tekee nykypäivän itkijänainen?

Hän yrittää selvitä maailman menosta nolostelematta ja tunteitaan näyttämättä, hirveän huonolla menestyksellä. Itkuaan kunnioittamatta, tunteitaan arvostamatta, koska niin vain kuuluu tehdä? Vai mitäpä luulet, sinä tukahdutettu kansa, kuuluuko todella? 

Ilosta, surusta ja muuten vaan itkien
Herkistellen ja Rakkaudella ~W~

Rakasta niin kauan kun sä voit.

Viime vuonna näihin aikoihin, elin elämäni jännittävinpiä aikoja. Suuria suunnitelmia pää täynnä. Olin viimein uskaltautunut ottamaan aikuisen elämäni vaikeimman ja suurinta rohkeutta vaativimman askeleen. Ikäni ja olemattomat seurustelusuhteeni huomioiden, olin päätynyt ratkaisuun, johon moni yksinäinen nainen tuhannesti aiemmin, on päätynyt. Eli Väestoliiton klinikan asiakkaaksi ja  tekemään lapsen yksin.

Ratkaisu oli vaatinut pitkän harkinnan oman pään sisällä, mutta kun se oli tehty ja käytännön ongelmat oli poistettu tulos oli, että olin lähdossä nyt toiseen inseminaatio hoitoon. Jännitys oli suuri mutta luotto onnistumiseen luja.

Muutamien viikkojen kuluttua jännitys alkoi muuttua iloksi ja varmuudeksi siitä, että pieni kullannuppu oli tulossa. Kun kuuli ympärillä olevilta vauva uutisia, niin oisin innosta piukeena halunnut kertoilla omaa uutistani, mutta vielä oli kaikki niin varhaista ja piti muistaa se, ettei kaikki aina suju hyvin. Ei silloinkaan vaikka asiat on edenneet jo pidemmällekin, Vaikka vauva oisi jo valmiskin, voi jokin mennä pieleen. Tämän minä olen joutunut oppimaan rankimman kautta elämässäni, kaikkien asioiden suhteen.

Voi mennä hyvin, mutta voi mennä huolella huonostikin, eikä mikään ole varmenpaa, kuin epävarma. 

Kun on kysymys "varttuneemmasta" (Nätinpi sana vanhasta), ensisynnyttäjästä, tutkimuksia tehdään tiuhenpaan ja tarkenpaan. Ja Väestöliiton kautta tehtävissä hedelmöityksissä tulevaa äitiä/äidiksi haluaavaa, tutkitaan kaikin mahdollisin tavoin. Mahdolliset sairaudet, esim rinta-kohtusyöpä ja kilpirauhassairaudet jne pois suljetaan, mielentila tutkitaan ja muullakin tavoin tulevan äidin ajatuksia kartotetaan hyvin kattavasti. Jo ennen kuin edes päätetään, voiko inseminaatiota yrittää. Jollain tapaa koin, että ihmisenä, joka on koko elämänsä ollut lääketieteellisen suurennuslasin alla, en tätäkään toimenpidettä ilmeiseti ilman lääkärin apua osaa suorittaa. Sarkasmia, tiedän, mutta ajatuksissani pyöri vuosien takaiset ( tavallaa onneksi) epäonnistuneet seurusteluyritykseni. Ihania ihmisiä, vaan ei minua varten kukaan, enkä minä heitä varten.

Raskaustestin tehtyäni ja sen positiiviseksi havaittuani tein kuten siihin saakka joka päivä. Pistin käden napaselle ja sanoin ääneen  "kiva kun olet siellä". Toivotin napaselleni aamulla hyvää huomenta ja illalla hyvää yötä. Jos ei joku yö tullut uni, niin hymisteli keksimiäni hyrinöitä pimeään, vain itse ne kuunnellen.

Kun sitten ensimmäisen kerran Väestöliitolla nousin tutkimuspöydälle ultraa varten ja odotin jännityksellä pienen kuulumisia, lääkärin ilme ei vastannut ollenkaan omaa iloista mieltäni ja kaikki onni odotuksesta, vaihtui hyvin nopeasti peloksi. "Sikiö on, mutta viikkoihin nähden kovin pieni. Tule viikon päästä uudelleen." Muutama päivä ennen uutta tutkimusta, alkoi kivut ja tuntui, että pieni elämän kipinä katosi. Kun myöhemmin Uudessa ultrassa, sikiön sydänäänet oli kadonneet ja minun pieni vauva todettiin kuolleksi.

Minun vauva, oli lääkärille sikiö ja jotta tuo sikiö saadaan pois, "nimipäivälahjakseni" määräsi lääkäri lääkettä ja minä menin kotiin otin lääkkeeni ja yhden kauniin toukokuisen päivän uin turtana verilammikossa. Kaikki hyvin ja se siitä tarinasta. 

Paitsi ettei ole, minä menetin vauvan, ja koetin vähätellä asian kamaluutta itselleni ja ystävilleni ja silti minä olen pian vuoden surrut sitä, mitä menetin. Pienen tytön, tai pojan, minun lihaa ja verta.

Minä kävin vielä kerran syksymmällä uudelleen inseminaatiohoidossa ja alun hyvistä merkeistä huolimatta, sekin tilanne päätyi vessanpönttöön. Ja minä tunsin itseni huonoksi ja mihinkään kelpaamattomaksi. Tunnen edelleen monina päivinä. Olen niin huono, etten kelpaa äidiksi. Niin huono, etten kelpaa mihinkään, niin huono, kun tunnen niin paljon pelkoja, en saa haaveideni elämää, kun ei onnistu mikään. Minä pelkään toisinaan, että hukun siihen pahaan oloon ja turhautumiseen, jota itseni suhteen tunnen. Mutta eniten pelkään, ettei minusta todella koskaan enää ole sanomaan omalle napaselleni, että "kiva kun olet siinä". Aivan kuin vauva olisi voinut olla ainoa rakastettava asia minussa. Itseleenkin täytyy pystyä sanomaan "kiva kun olet siinä". Sen jälkeen kai jaksaisi paremmin rakastaa, jotakin kehonsa ulkopuolistakin.

Minä tulen sinua vastaan useasti hymyillen, toisinaan omiin ajatuksiini vajonneena, mutta kun minä vedän kotini oven kiinni perässäni, täällä vastaanottaa minut kahden kissan täyttämä hiljaisuus. Se ei ole vähän, mutta se on toisinaan ihan liikaa, kun suru puskee sydämen sisältä ulos. Minun elämääni ei enää kuulu perhehaaveet, eikä muutoinkaan suuria suunnitelmia tulevaisuuteen. Väestöliitolla käyntejä en enää jatka, sillä se oli henkisesti hyvin raskas kokemus, kaikkessa kliinisyydessään. Ystävien tuki oli kaikessa korvaamaton apu, mutta heillekään ei kyennyt näyttämään kaikkia heikkouden hetkiään. Vaikka koetin suhtautua asioihin positiivisesti, muistan vain sen menettämisen kivun, joka edelleenkin jäystää tylppänä mieltäni.

Muutama viikko keskenmenoni jälkeen, kaupassa puolituttu, hyvin turhautunut äiti murisi lapsensa käytöksestä ja tuhahti minulle, "haluukko pikkupojan? Saat viedä." Mieli olisi tehnyt sanoa paljon ja rumia. Tarkalleen en muista, mitä sanoin, mutta jälkeen päin mietin, että mitäpä oisi tapahtunut, jos oisin napannut tuon söpön pellavapään kainalooni ja jättänyt tuon ajattelemattoman äidin, siihen kaupan hyllyjen väliin pohtimaan maailman menoa. Lapsi tuskin oisi asiasta traumoitta selvinnyt, näinkö lie selvisi muutoinkaan, äitinsä kovaan ääneen sanomista, ajattelemattomista sanoista, mutta oisiko tuo äiti mahdollisesti miettinyt seuraavia sanojaan tarkemmin?

Onhan se totta, että perhe elämä on joskus hyvin raskasta ja mielialat on hyvin räjähdysherkkiä meillä kaikilla, mutta toivoisin niin kovasti, että  kun olet Lapsen lahjaksi saanut, älä ikinä, ikinä milloinkaan väheksy sen lahjan arvoa. Älä edes väsyneenä "kauppaa" kalleintasi vieraalle napattavaksi, sillä sinä olet hänet luonut ja lahjaksi saanut, hän on sinun. Kun luen uutisista, kuinka jotkut vanhemmat ottaa ja tappaa lapsensa uupumuksensa vuoksi, toiset laittaa juuri syntyneen pakkaseen, hautaa takapihalleen ja toiset tappaa teininsä ja pakastaa. Kuinka Jossakin lapsia siepataan ja hyväksikäytetään. Ja sitten näen, kuinka Monille, lapsia toivovalle, ei moista äitiyden, tai isyyden kunniaa suoda ollenkaan ja toisille tämä lapsi on vain hetken laina, kipinä sisällä, syttyy ja sammuu pois... Taivas kun toisinaan tuntuu että maailma on järjiltään mutta siltiki, Säilytä rakkautesi. Rakasta, kun siihin on tilaisuus. Niin kauan kuin voit.

Tämän tekstin kirjoittaminen on minulle eräänlaista menetyksen käsittelemistä. Mitkään sanat ei riitä kertomaan niistä tunteista, joissa olen ja elän, tämäkin kirjoitus tuntuu uudelleen luettuna tyhjiltä sanoilta.Vuoden aikana mikään rohkaiseviksi tarkoitettu  kommentti ei ollut riittävä, sillä niitä on tullut kuultua yhden, jos toisenlaisia, ja ei, ne ei mikään vie pois tuntemaani kipua. Vaikka kuinka moni muu nainen on kokenut saman ja käynyt läpi vastaavaa, meistä ei kukaan voisi olla toistemme vertaistukena, sillä kokemus on niin yksilöllinen. Saatamme ymmärtää kokemuksiamme, muttemme sen vaikutusta. Ja ystäville ja läheisille voi puhua tietyn määrän, heitä ei voi kuormittaa liikaa, sillä piaan ikäviä aiheita alkaa itsekin vältellä, sillä ei halua pilata toisenkin mielialaa. Ja kyllä, tilanteessa oisi voinut käydä huonomminkin, meille kummallekin, mutta kävi näin. Ja seki sattuu. Yhden matkan polustani kuljin näin, mitään katumatta, kipuakaan kaihtamatta ja sitä sain, nyt tahtoisin jatkaa matkaa.
                           Kiitollisena siitä, että Sain olla äiti ~W~