Asiasta kukkaruukkuun.

Joihinkin asioihin sitä vaan kiintyy. Ja vaikkei kiintyisikään, niin kaiken moista sitä tulee silti, hamstrattua nurkiin kuleskelemaa ja varpaita kolhimaan. (Ihan vissisti, jos jokin on ylimääräinen, se on aina tiellä), tai jos ei olekaan ylimääräinen, ja silti siihin potkit varpaitasi, se yrittää kertoa, että ota minut käyttöön, tässä olen ja odotan, että annat minun olla hyödyksi. Asiat ja tavarat tykkää olla hyödyksi.

Koko sen ajan, jonka olen asunut tässä asunnossa, olen tehnyt niin sanottua vanhasta luopumista. Aikaa on kulunut yli, tai alle 20v ja edelleen, on asioita, joista pitäisi päästää irti, täytyisi luopua ja joita tarvitsisi poistaa. On tavaroita joita pitäisi hankkia, täytyisi löytää ja tarvitsisi oppia käyttämään. Mutta yllättäen tajusin, ettei minun kiintymykseni kohde olekkaan tavaran, tai asioiden hankinta, tai niistä tavaroista ja asioista luopumisen tarve, eikä luopumisen tuska. Olen kiintynyt pitäätäytyytarvitsee-ajatteluun.

Pitäisi, täytyisi ja tarvitsisi asioiden ajattelu, on hirvittävän kuluttavaa ja päätä vaivaavaa. Jos kysyn kunkin pitäisi, taytyisi ja tarvitsisi kommentin jälkeen, miksi? En osaisi vastata tyhjentävästi ja hyvin perustellusti. Pitää, koska monet muutkin tekee niin. Täytyy, koska niin on aina ollut. Tarvitsee, koska... no koska sanon niin. Ei se anna, eikä ota minulta pois, vaikkei niin oisikaan, mutta, jos ei ole, ja sitä ajattelee tarvitsevan, pitävän, tai täytyvän, tulee ahdistavan painostava olo ja ja keskeneräisyyden ja epätäydellisyyden tunne, kun en ole vaikka...

Kautta-aikain ihmisille on jostain ylemmältä taholta (oman pään sisältä ja toisten "arvokkaanpien ihmisten" taholta, annettu opasteita miten, kuuluu, täytyy, pitää ja tarvitsee toimia, jotta oisimme kuin muut. Jotta olisimme YHTEISKUNTAKELPOISIA.) Meillä on tietynlainen kaavakuva elämän kulusta ja siitä, mitä missäkin vaiheessa elämää, Normaalisti, tapahtuisi. Mutta mitäpä, jos Nuori mies onkin sen normaalin tyttöystävän sijasta kiinnostunut poikaystävästä ja Nuori tyttö tahtookin sen poikaystävän sijasta, olla yksin? Tai jos sitä poikaystävää, tai tyttöystävää ei koskaan löydykään ja alkuaskelista alkaen, nuo "normaalit" elon askelkuviot menee pieleen.

Jos opiskelupaikkaa etsiessä havahtuukin siihen, että en tahdo, enkä halua kouluun. En tiedä, mihin haluan töihin. Ammun hakuammunnalla itseni kuuhun ja huomaan, että olenkin matkalla suoraan mustanaukon nieluun. "Tiedän" jo lähtölaskennassa, ettei mikään, mitä teen, ole sitä, miksi minun on tarkoitus tulla, vaan en osaa valita/tehdä toisinkaan, koska kaikkienhan tässä vaiheessa eloaan, oisi oltava koulussa, töissa, talollinen, perheellinen ja velvoitettu monin eri tavoin. Ja niin vain valun virran mukana, avaruuden ajattomuudessa, toisinaan, jopa vihaten joka hetkeä, tuossa elon virrassa. Sillä tämä ei ollutkaan minun elämää. Se on muualta ohjautunutta eloa, hengittämistä ja pakko oloa, mutta ei sitä, mitä minä rakastan ja josta iloitsen.

Ja ns. viikkorutiinit esim. näin aikuisena itsellisenä yksilönä. Yhtenä päivänä tehdään viikkosiivous, toisena päivänä pyykätään, yhtenä leivotaan ja joka päiväinen ruokammekin, olisi kiitollisuutta herättävää, eikä se tule kuin "Manulle illallinen" vaan sen vuoksi on tehtävä hiukan sitä ja tätä. Tietyssa vaiheessa maksetaan laskut, toisessavaiheessa huollatetaan, autot, tietokoneet, puhelimet ja kroppa. Jokaiselle rutiinille on hetkensä ja ne on jossakin ihmis-allakan kätkössä määrätty tehtäväksi tietyssä järjestyksessä, tietyin tavoin ja rutiinein."Normaalille" olennolle nämä ei olisi tuskanhien paikkoja. Nämä kaikki hoidettaisiin päivätyön ja harrasteiden ohessa, samalla, kun normaalilla ihmisellä, oisi vielä perhekin huollettavanaan.

Minä olen silmät selällään seurannut aktiivisenpien ihmisten eloa tuolla sosiaalisessa maailmassa. (väsepöökki) Ja totean vaan, että ei pysty, en edes tahdo. Ole onnellinen, jos päiväsi on niin täynnä kuin on, mutta toivon sydämestäni, ettet moiti minua siitä, että tyydyn vähenpään. Suorastaan minimalistiseen. Asia päivässä tyyppisesti, toisinaan siinäkin on liikaa.

 Olenko täten yksilönä epäonnistunut? Tätä mietin säännöllisen epäsäännöllisesti, vähän siltä sun tältä kantilta. Aina, yrittäessäni sopeutua yhteiskunnan "Normaaleihin käytäntöihin", tunsin olevani kuin hamsteri häkissä ja häkin juoksupyörässä. 

Vuosi sen "Normimaailman" reunalla roikkuen, on ollut mielelleni helpotus, mutta edelleen minä kuulen päässäni, miten minun pitäisi, täytyisi ja tarvitsisi. Olen todellakin masokistisella tavalla, tahtomattani, kiintynyt tähän ajattelutapaan. Ne ei ole enää minun ulkopuoleisen maailman kommentteja, vaan ihan minun sisältä tulevaa epämääräisyyttä. Kun esitän sen saman kysymyksen miksi?, vastausyritelmät ovat nykyään entistä vaisunpia ja sisäinen Vaativaisuuteni huomaa, ettei elämä olekaan niin vahvasti PitäisTäytyisiTarvitsisi-ajatuksien valtaama. En halua olla enää edes "Lukkarin rakkaudella" kiintynyt maailmaan ja sen epämukaviin ja minulle sopimattomiin velvollisuuksiin, joita ihmisten niskoille, kuin huomaamatta kasautuu, joka päivä ja kaikilta tahoilta, enemmän ja enemmän.

Minulla oli tälle päivälle kolme asiaa, joiden koin olevan välttämättömiä saada tehdyksi tänään. Sain tehdyksi yhden ja koin olevani tehnyt isonkin urakan. Olin ylpeä tehdystä ja takaraivolla vanha Vaatija nakutti silti, ettet tehnyt kaikkea mitä piti. Tällä kertaa en vain viitsinyt alkaa kuunnella sitä sen suuremmin korvin, sillä päivä oli mukava. Tapasin mukavia ihmisiä ja tein sellaisia asioita joista tuli hyvä mieli, sekä sen yhden pitäistäytyistarttislistan "työn" joka kuuluu aika monen "Normaalin yksilön" viikon kulkuun, mutta jota itse välttelen viimeiseen asti.

Kävin kaupassa. Tämän päivän työ oli siinä. Sinä saatat nyt hörähtää ja ravistaa päätä ja ihmetellä, että mitäs tuossa nyt oli. Niinpä. Toisen työ, on toisen huvi. Me ollaan aika erilaisia ja hyvä niin. Minä koetan huomena tehdä lisää näitä, pitäistäytyistarttis-juttuja. Ja Olen ylpeä itsestäni, jos saan tehtyä yhdenkin. Sillä aion ehtiä eniten nauttia niistä jutuista, joissa ei sitä pakkopullan makua, ole yhtään. Olen nimittäin melkovarma siitä, että minun elämän tarkoitus on Nyt, olla onnellinen ihan niistä pienistä ja toisinaan ihan hirmu suuristakin iloista. Näistä perhosen keveyksistäkin.

Koska minä voin.

Edesvastuuttomasti  ja suurella sydämellä Wilhelmiina.

Uusi Musta?

Nyt kirjoitan aiheesta joka on TABU. Mutta Taivas me ollaan toisinaan typeriä, me ihmiset. Turhautavan typeriä.

Niin miehet, kuin naisetkin. Me kaivataan ihan tuhannen paljon rakkautta kaikki ja eksytään sen kaipuumme sokkeloihin. Mennään paareihin ja rennon humalaisina, tavataan toinen rennon humalainen vastakappaleemme ja zädäm olemme "löytäneet" täydellisyyden. Hyppäämme sänkyyn ja aamun tullen tuijotammekin kauniin ihmisen sijasta krapulaista ihmistä, krapulaisen ihmisen silmin ja olemme vieläkin syvemmässä murheen tilassa, kuin ennen viihteelle lähtöämme.

Emme laastaroineet itseämme, vaan revimme itsemme entistä enemmän riekaleiksi ja tyhjensimme sen vähäisenkin kertyneen rakkauden eliksiirin pois, antamalla sellaisen ihmisen viedä sen meiltä, jonka tarkoitus nyt lähinnä, oli purkaa paineitaan. Kostamme tuon hyväksikäytön iskemällä seuraavan viattoman sielun ja käytämme häntä välikappaleena sängyssä ja heitämme pois. Napsimme ihmisiä, kuin marjoja mättäältä. Syömme itseämme ja toistemme tunteita. Siksi, ettemme kestä jäädä yön pimeyteen yksin.

Minä olen aina "kehuskellut" itsenäisesti viettämäni ajan pituudesta. Se on virallisesti koko elämän mittainen yksinäisyys/itsenäisyys, mutta tähänkin elämään mahtuu monta askelta, joilla laastaroitiin rikottua sydäntä. Sitä kesti aikansa sitä laastarointia, kunnes huomasin, että nyrjähtäneeseen omakuvaani, ei auta seksillä laastarointi, ei yhden, eikä kahden illan juttuina. Ei missään muodossa, tai no erään viisaan sinkkublogi nikkari Henriikan ajatuksen mukaisesti, mielikuvituspoikaystävä, on kyllä ollut tavattoman hieno idea. Hän (mielikuvituspoikaystävä) pelasti minut hulluudelle/hulluudelta, noin neljän, tai viiden vuoden selibaatin jälkeen.

Selibaatti ei päättynyt, mutta järkikulta melkein säilyi. Ja miksikö kirjoitan tästä aiheesta blogia? No, koska olen pitkään seurannut ystäviäni, tuttaviani ja itseäni tässä ihmissuhteiden suossa ja huomannut meissä epätoivon. Yksinäisyys tappaa, meitä pikkuhiljalleen. Jotkut meistä ei siedä sitä lainkaan ja toiset taas harvinaisen hyvin, noin päälle päin. Pitävät kaikin voimin ja suurella mustasukkaisuudella kiini siitä, ettei kukaan vain tunkeutuisi, sille MINUN tontille. EI sittenkään, vaikka kaipuu toisen läheisyyteen, on tehdä sielusta hullun.

Koska viimeksi tänään, yhden nettilehden otsikko kirkui, ettei ihmiset enää sitoudu. Että he harrastaa seksiä lähes, vain liikunnan vuoksi. Koska jokin aika sitten luin "uutisen", jossa kerrottiin, että jossain maailmalla, on tullut muotiin seksiorgiat tyyliin Venäläinen ruletti. Porukassa on tyyppi jolla on HIV ja kukaan ei tiedä, kellä se on ja tarttuko se, kuinka monelle osallistujalle ja sitten jännitetään tuloksia. WUHUU.. 

No hitto, muikeenpaa liikuntaa ei varmasti oisikaan, kuin mitä hyvä seksi on.  Mutta kuinka kukaan voi ja pystyy seksiin ilman minkäänlaisia hyviä tunteita? Vain jumppana/urheilusuorituksena, tai Venäläisenä rulettina? Oman terveytensä kustannuksella. ONko Pallontallaajat tullut hulluiksi vai mikä hitto teitä/meitä riivaa. Minne on kadonnut seksuaalisen elämän hyvät puolet, se nautinto olla toisen, Rakkaan ihmisen seurassa. Seksissä on kuitenkin, (ainakin minun mielestä,) niin tuhannen paljon tunteita mukana? Siis Pitäisi olla, muutenhan se menee ihan täydellisesti sähellykseksi?

Vai se sähellyskö, siitä tekee sen jumpan? Ladattu ase ohimolla jännityksen? Minä tiedän, että tavattoman moni pahoittaa nyt mielensä, tästä kirjoituksesta, moni lyö kättä yhteen ja huutaa hurraata, mutta kaikille suon omat oikeutensa reakoida, ihanaa että reagoit. Silloin sinä tunnet ja olet elossa.

Sitä minä tarkoitan tuntemisella. Jos me tuntisimme ja ottaisimme tunteet mukaan siihen, että lähellämme on toinen ihminen, meidän kehomme sanoisi meille, miten tuon toisen ihmisen seurassa voi olla. No on totta, että meistä monet vihaa koko maailmaa ja toiset ei tunne mitään, toiset rakastaa koko maailmaa ja näin ollen, myös sen jokaista hengittävää ja olevaa olentoa. Se on hienoa, ihanaa kerrassaan, mutta rakkauden keskellä, ei osaa suojautua, tulet helpommin loukatuksi. Vihan keskellä, et tunne lempeyttä ja sydämen lämpöä, muutat rakkaudenkin hyväksikäytöksi. Täysin tunteettomalle, kaikkien näiden maailman tunteiden käsitteleminen, on aivan kuin ulkomaankielet, helkkarin haasteellisia ymmärtää. 

Ja tunne imurit, nostan tässä kohdin käteni ylös, me imuroimme kaiken. Nekin tunteet, joita se lähellä oleva, ei tunne tunteneensa. Yksinkertaistettuna: Olen halausotteessa, tunnen omat sekavat tunteeni, mielihyvän halauksesta ja hiukan ujon ja hämmentyneen olon, siitä pelkästä halauksesta. Samaan aikaan sen, tuleeko saatu halaus, millä ajatuksella annettuna, onko halaaja siinä mukana, onko halaus vain välttämättömyys, kuinka piaan siitä on irrottauduttava, tunteeko halaaja millaisia tuntemuksia, uskaltaako niitä ottaa vastaan vai ei, useinmiten ei, se tunne kavalkaadi, joka päähäni hyökyy on hyytävä, ja jos siinä on lähettyvilläkään muita ihmisiä, minä arvoin myös sen, kenet halaava ottaisi mieluumin halaukseensa, kuin minut, (Tämä kaikki oli siis "yksinkertaistettuna" ja perustuu tuntemuksiini, eli on silkaa arvailua.)

 Tässä vaiheessa halaus on hyvä lopettaa ja laittaa pakki päälle ja ottaa suunta Eritielle. Nykyään aina, halaus päättyy halaukseen, ei jatku edes suukko asteelle, sillä olen jo diagnosoinut niin halaajan, kuin omat tunteenikin ja todennut, ettei maksa vaivaa. Aika lopullinen ajattelu tapa, eikö? Kuinka usein, oisin ollut väärässä, diaknoosini suhteen?En tiedä. En vaan ota koskaan tuon pidemmälle selvää, oliko se siinä, vai ei. Eikä siitä edemmäs, jatka toinenkaan osapuoli. Hänkin siis sai, mitä minulta tarvitsi, jatkoi matkaansa ja vei halausta pidemmälle jonkun muun. Harmittaako se minua? Joskus, joskus ei, joskus se lähinnä naurattaa. Ja jos kysyt rakastinko minä, niin kyllä, rakastin minä, sitä hetkeä, että joku halasi, piti lähellään ja jakoi hyvää, lenpeää energiaa kanssani, yhden halauksen ajan, ei varastanut minun voimiani, enkä minä hänen.

Mutta se seksi, siitähän minä aiheen aloitin. Sehän on parhaimmillaan yli kaikkien tunteiden menevää nautinnollisuutta ja edelleen, parhaimmillaan sen jälkimainingeilla kelluu, kuin pumpuli pilvissä. Se laittaa hihkumaan Wuhuuta ja nauramaan niin, että raitti raikuu. Hiukka niin kuin ne parhaat aallot järvellä, tai sekopäisimmät hilavitkuttimet Linnanmäellä,  Särkäniemessä, ylipäätään huvipuistoissa. Mutta mie olen sitä mieltä, ettei niitä ihan parhaita kokemuksia saa, jos ei molemmilla ole yhtäläinen mieli, ja yhtäläinen kunnioitus, toisen kehoa kohtaan. Samaa iloa ei tunne silloinkaan, jos itse kunnioittaa omaa kehoaan, mutta toinen ei lainkaan omaansa, eikä sinun kehoa. Ei myöskään silloin, jos itse Ei kunnioita omaa kehoaan. Se ei vain toimi niin. Jotain tärkeää ja olennaista puuttuu.

Keho on temppeli, asunto ja Pyhä piilo, jossa sielumme asuu. Se suojelee meitä, meidän herkkyyttämme ja kauneuttamme sitä korkeinta meitä, joka olemme, jota ei tunnista, kuin meidän kallein ja tärkein ystävämme, tukijamme, rakkautemme. He ymmärtää olla loukkaamatta sitä. Minä suhtaudun kehooni liiankin suojeluhaluisesti. Älä koske, älä loukkaa. Älä Satuta. Minun.

Toiset suhtautuu toisin. Antautuu helpommin, avautuu helpommin, lähestyy helpommin, ottavat myös osumia helpommin. Sekään ei ole väärin, nostan hattua tuolle uskallukselle ja itsensä etsinnälle, mutta älä satuta itseäsi pitämällä itseäsi halpana, tai kostamalla kehosi avulla kärsimääsi paha. Näitä asioita pohdiskeltuani mieleeni tuli "Olisiko entisissä ajoissa sittenkin, jotain hyvää?" Pidimme neitsyyttä, koskemattomuutta, arvossa. Kunnioitimme toistemme koskemattomuutta ja suhtauduimme kehoon arvostuksella. Ainakin näytösluontoisesti, julkisesti. Mutta jossakin keho raiskattiin, nöyryytettiin julkisesti ja tehtiin siitä halpa, naisesta tehtiin halpa, ostotuote, huora, jos hän nautti kosketuksesta. Miehestä MIES, kaikkien seksijumalten korkein kungas.

Yhä vieläkin meidät laijitellaan, sukupuolen mukaan, seksuaalikäyttäytymisen mukaan, ulkonäön mukaan.

Naistenkaataja miehiin ja kevytkenkäisiin naisiin pihtarinaisiin ja laatutietoisiin miehiin. Huoriin ja homoihin, "lesbot saa olla, mutta homot voi painua vittuun" huuteli Tenkanen "humoristisesti" viimeyön Vintturissa. Että se siitä suvaitsevaisuudesta. Mutta seksi, ilman rakkautta, henkensä uhalla? Minusta se on köyhyyttä ja tyhjyyttä. Ja tämän aikakauden mukaan, se on tämän hetken Musta, eli se muotituote, hotti juttu , kuuminta ja upeinta, julkisesti ja salaa kuvattavaa. Mitä laittomanpaa ja järjettömänpää, sen parenpi.

Kiitos, ei edelleenkään muodin oikkuja minulle. Ota ja halaan mielikuvituspoikaystävääni ja odotan, kun mielikuvitukseni muotoilee hälle lihaa luidenpäälle. Ja kun hän on lihaa luita ja verta, halaan häntä ja analysoin, pidänkö, vai pistänkö pihalle. Sillä ilman molemminpuolista rakkautta ja välittämistä, ei mikään tunnu miltään. 

Kiitos ja anteeksi. Pihtaillen, hellyyden puutteessa, toisten heittäytymiskyvyistä kateellisena, mutta yksinkin onnellisena, Wilhelmiina.

Minä Rakastan Sinua.

Yksi helpoimmista ja vaikeimmista lauseista. Ja aivan liian harvoin se tulee sanottua, heille, joita rakastaa. Minä rakastan sinua. Jopa sen kirjoittaminen saa ajattelemaan, että mitä se tarkoittaa? Voiko näin sanoa? 

Äidin kohdalla se tulee niin helposti ajatuksiin, mutta kun koetan sen sanoa ääneen tulee pieni nolostuttava hetki.  Veljelle sen on sanonut, samoin hän minulle, mutta ei se lauseena meiltä kummaltakaan ihan helposti irtoa. Emmehän me koskaan sano tätä ääneen ja se on ihan itsestään selvää, että niin silti on. Vai onko?  Hämäläismiehen sanoin: "Kun se kerran on sanottu, pitääkö tuota alvariinsa toistaa?" 

Veljentyttö viestitteli taannoin ja yhden viestin lopussa luki "Olet rakas." Niin hänkin minulle, mutta olikohan sitä tullut kuinka usein hänelle kerrottua tavalla, tai toisella? Ja varsinkaan tuolla kaikkein selkeimmällä tavoin, eli ääneen lausumalla, tai kirjoittamalla "Olet Rakas."

Vuosia sitten olin lähdössä mummin luota sairaalasta, saattelin hänet ensin huoneeseen ja laitoin peiton päälle, olin jo melkein pois lähdössä, kun piti palata halaamaan ja sanomaan "Tiedäthän, että olet rakas ja tärkeä minulle?" Vastauksena tuli hymyilevä "Jaaha jaaha." Sen jälkeen en mummia tavannutkaan hereillä, vaan syvässä tajuttomuudessa. Viikon päästä hän muutti henkimaailman töihin.

Olin pitkään hiljaisuudessa itseni kanssa ja mietin miten käsitän rakkauden. En juuri muutoin kuin, että ystäviäni ja läheisiäni rakastan, vaikken sitä joka päivä osaisikaan osoittaa ja vakuuttaa. Se on automaattista rakkautta, joka elää ja voi hyvin minun päässäni, vaikken joka päivä olisi sitä vannomassa ja vakuuttamassa. He ovat minulle rakkaita silloinkin, vaikken oisi tavannut heitä vuosiin, pitänyt yhteyttä, yhtä pitkään aikaan. Tietävätkö he sen? Siitä en ole varma.

Kun luin veljentytön viestin lopusta "Olet Rakas." Tuli hyvänmielen tunne ja kyyneleet silmiin ihan vain siksi, että sen lukeminen ja kuuleminen, oli kuin lämmin halaus. Kuin laastari ja äippäsen puhallus pahasti kolhittuihin polviin. Se tuntui mukavammalta kuin mikään pitkiin aikohin. Varmaan siksi että minulle rakkaus on aina ollut harvinainen, arvokas ja piiloon laitettava aarre. Aarre, jota vaalitaan, kuin kukkaa kämmenellä. 

Rakkaus on minulle myös suuri pelon aiheuttaja, sen menettäminen on pahin katastrooffi, jonka koskaan voi kokea. Vaikkei sitä edes menettäisi, se tekee kipeänpää, kuin asfaltille kaatuminen, tai kipeänpää, kuin palovammat. Se on kuin lyönti. Kuin aseen pamahdus. Pelkäät niitä koko lopunikäsi. Kun olet ne kerran kokenut, sen negatiivisimman kautta, ei mikään paranna sitä muistoa ja pelko jää. Pelko uudesta kivusta, pelko rakkauden menettämisestä. Ja epäluottamus sitä kaikkea kohtaan. 

Rakastaminen on jotain, mikä on vaikeanpaa kuin mikään, mitä olen tehnyt. Tiedän rakastavani moniakin ihmisiä omalla tavallani. En osaa ehkä sitä aina sanoin kertoa, mutta opettelen. Halaan, sanon jotain samanlaista kuin "Rakastan sinua" esimerkiksi , "Keitänkö kahvit? Voinko auttaa jotenkin? Onko kaikki hyvin? Mitä kuuluu?" Tai ihan vaan höpötän omiani, kuuntelen ja nauran vahingon iloisesti, kun toinen on koheloinut jotain hassua. Minusta se on sama, kuin sanoisin "Olet pöhkö, kohelo ja ihana, rakastan sinua."

Joitakin rakastan niin paljon, että lähden pois. Ehkä lopullisesti. Tai ainakin niin kauaksi aikaa, että ei enää satu, toivottavasti meihin kumpaankaan. Kuulostaako hullulta, että määrittelen rakkaudeksi senkin? Rakkautta on, olla tulematta lähelle, luopua, päästää irti, koska lähellä oleminen tekee kipeänpää, kuin viereen jääminen. 

Eräs ystäväni sanoi kerran, että "sinun on varmaan helppo päästää irti." Keskustelun aiheena oli silloin kuolema. Kun läheisen aika on siirtyä henkimaailmaan, hän "tarvitsee läheisiltään ja sukulaisiltaan luvan lähteä Kotiin." Se ei ole ehdoton. Onnettomuudet ja äkilliset tilanteet ei anna hyvästien mahdollisuutta. Mutta esim. pitkään sairastaneella ja hänen läheisillään tämä "irti päästäminen ja hyvän kotimatkan toivottamisen tilaisuus" on annettu juuri siksi, ettei henkimaailmaan siirtymiseen muutoin, pystyisi antamaan lupaa. Saamme aikaa hyvästellä.

Ei kenenkään kohdalle toivoisi pois menoa. Kukaan ei ole sellainen, jonka kuolemaan voisi suhtautua kevyesti. Ja huikata vai "hyvää matkaa." Mutta kun olet katsonut silmiin rakasta ihmistä, hänen kertoessaan, "kyllä minä täältä jo kotiin tahtoisin." Kun olet nähnyt syvän viisauden silmissä, jotka ei enää koskaan sen jälkeen katso sinuun, niin että sinut tunnistaisi. Eikö silloin ole suurta rakkautta, antaa hänelle hiljaa mielessä lupa "Saat mennä kotiin, me pärjäämme kyllä."En tiedä miten muuten pitäisi sanoa?

En myöskään tiedä, miten rakastaisin, sanoisin ja puhuttaisin Rakkautta, jossa otetaan toista kädestä kiinni ja kävellään käsi kädessä ihmisten edessä. Rakkaus on niin moninaista. Minusta tuntuu toisinaan, etten ole oppinut, kuin osan rakkaudesta. Enkä tiedä, mikä osa rakkaudesta, on se haastavin osa. Minulle se tuntemattomaksi jäänyt osa on se seurustelu/parisuhde rakkaus. Se maailma, jossa muistan kuulleeni kerran "Minä rakastan sinua" lauseen. Se oli silloin, kun kommentoija oli vailla, jotain ihan muuta, kuin Kahvia ja pullaa. Kun tarjouksesta kieltäytyi, tai vaikka siitä ei oisi kieltäytynyt, tuo Suuri Rakkauden tunnustus suli nopeammin, kuin lumihiutale lämpimällä kädellä. Mutta rakkautta yhtä kaikki. Päästin irti ja jatkoimme matkaa. Ihan eri teitä. Sitä en tiedä, oliko se helppoa.

Silti. Minä Rakastan Sinua.

Ja teitäkin minä rakastan,  Tykkään niin että halkeen

Monimutkaisen haasteellisesti. Ystävänä, läheisenä, veljenä siskona, äitinä, isänä, sukulaisena, tuttavana, vastaantulijana kadulla, rakastajana, rakastajattarena, salaisena, tai julkisesti. Rakastan, koska niin vain on helponpaa, kevyenpää ja parenpi olla. Ja joskus joku voi laittaa minulle viesti "Olet Rakas" Koska niin minä olenkin. Sinäkin olet. Ja niin suunnattoman tärkeä minulle, etten pakota sinua jäämään.

Rakkaudella Wilhemiina.

Päivä kerrallaan.

Eilen 10 vuotta sitten,

istuin Helsingissä lääkärin vastaanotolla kuuntelemassa tutkimustuloksia. Ei ollut hyviä uutisia lääkärillä kerrottavanaan. Hän ei piipputupakan tuoksuisena käynyt opastamaan minua siitä, että kohtaamisia tupakkapaikalla kannattaisi vähentää. Mutta antoi pinon esitteitä siitä, mitä kaikkea aivoverenkiertohäiriö voi aiheuttaa ja kuinka sen aiheuttamia asioita, voisin omalla toiminnallani helpottaa. Minun tilannetta hän täsmensi niin, ettei asialle tehdä mitään, ennemmin, kuin oireisto alkaa olla selkeänpää ja enemmän häiritsevää.

Näistä oireista mie jo jonkin verran tiesin. Itse poteneena ja toisia vierestä seuranneena, olin nähnyt mihin ne pahimmillaan johtaa. Lääkäri kertoi tosiasiat ja vastaanotolta poistuimme molemmat samaa reittiä.  Suoraan tupakkapaikalle. Lääkäri ihasteli kaunista päivää, sytytti piipun ja mie vastasin että ”totta, mukava päivä mennä Korkeasaareen” ja sytytin tupakan. Monta kertaa vielä se päivän aikana.

Seuraavana päivänä, eli tänään 10 vuotta sitten, en enää sytyttänyt, enkä sen jälkeenkään enää. Mutta viimeksi kaksiviikkoa sitten, ”ulkoilutin” ystäväni nikotiinipötkälettä ja kerroin, etten edelleenkään ole niin vahva, että savujakaan voisin ottaa. Ihminen jolla on riippuvaisuus johonkin, on siitä riippuvainen aina, vaikka oisi lopettanut käytön jo 10vuotta sitten. Vieläkin poltan unissani, ja noiden unien pahamaku, maistuu suussa edelleen aamulla. Siihen saakka kunnes muistan, ettei se oikeasti ollut niin. Sitten tulee tilalle ilo ja maistan ihan kaiken muun, paitsi tuhkakupin.

Nostan hattua itselleni siitä, että lopetin. En kaipaa yhtään, sitä tahmean pahan hajuista oloa, pahaa makua suussani, saati kadonnutta maku- haju- ja tuntoaistia. Viikkon savuttomuuden jälkeen nimittäin sekä haju-että makuaisti palasi ja  noin vuosi lopettamisen jälkeen, palasi sormiini takaisin, vuosia aiemmin kadonnut tunto. Verenkierto alkoi ilmeisesti parantua. Joka päivä edelleen tulee eteen asioita, jotka on paremmin nyt, kuin silloin. Ja edelleen, silloin, tällöin, tulee mieleen, että nyt oisi tupakan paikka. Ristiriitaista, eikö? Joku joskus sanoi, ettei riippuvuus tupakasta, ole paha. Olen erimieltä, se on riippuvaisuus ja olla riippuvainen on paha.

 Nostan hattua kaikille teille, jotka myös lopetitte oman riippuvaisuussuhteenne. Ja teille, jotka olette vielä irtipäästöharjoituksissanne. Ei ole helppo lopettaa mitään riippuvaisuutta aiheuttavaa. Mutta mahdollista se on. Vahvan motivaation voimin. Syvältä sisältä tulevalla motivaatiolla.

Ei ole pelkästään tämä yksi 10 vuotta sitten saatu diagnoosi, minkä vuoksi minun tieni nikotiinipötkylöiden kanssa päättyi. Kaikkia silloin päässäni kieputtelemiani syitä, on vaikea sanoin selittää, mutta Toivoin, että esimerkkini savuttomuuteen toimisi myös mallina muille. Tiedän että lopettaminen, ei onnistunut muiden painostuksella, se ei onnistunut minulta myöskään hypnoosilla, eikä nikotiini valmisteilla. Se ei onnistunut häpeän voimin.

Se onnistui, päivä kerrallaan, rautakangen avulla. Helpottui veljentytön suihkuttamalla OFFilla. Muuttui raikkaaksi ilmaksi, jota rakastan. Ja sitä motivaatiota vahvistaa Kattilan väki ja heidän hajuherkät nenänsä, ystävien lapsukaiset ja tupakkapaikkojen luotaantyöntävä haju. Tuhkakuppia en aijo enää pussata, missään muodossa.

Mitä vastaan otan?

Sinne se meni, aivan niin kuin kaikki muutkin samankaltaisuudet. Joulu, pääsiäinen, vappu ja mitä kaikkia niitä on?

Viikkokausia maailma rummuttaa, näitä suunnattomia juhlavuuksia ja ihmiset hosuu ja hulinoi sekopaisinä, ruokien, siivousten ja kaiken maailman kekkerijärjestelyjen kanssa, sokea piste silmiensä edessä. Mitään muuta ei ole, kuin ruoskaa soittava, SE TULEE-ajatus  päässä.

Pakko ehtiä tehdä kaikki, ennen kuin SE tulee!!!!

Ja kun SE viimein tulee, ei kukaan hosunut ja kiireessä maailmaansa raivannut ihmispolo, ehdi nauttia koko ajasta, kun pitää toipua järjestelyjen aiheuttamasta uupumuksesta, ärtymyksestä. Kenties lisätä sitä vielä, hosumalla ja huolehtimalla siitä, mitä unohtui tehdä, mitä tuli tehdyksi liikaa, liian vähän, turhaan, tai mitä ei oisi kannattanut tehdä ollenkaan ja riittääkö kaikki, koko ajaksi, vai pitääkö vielä ottaa ja hosua lisää? 

Tein taas, kuten jo useamman vuoden ajan, näiden "juhlavien" hosumispäivien suhteen. Istuin peffalleni ja totesin, että se tulee ja menee ilman minuakin. En käynyt kaupassa, kuin hakeakseni välttämättömät. En ryysinyt ruuhkaan, kun totesin, ettei paniikkihäiriötä voi vieläkään välttää muutoin, kuin kiertämällä väkijoukko kaukaa.

He jotka sielä ruuhkassa selviytyy, saavat siellä olla ja viettää aikaansa, mutta mie nyt vaan tahdon kulkea väljemmillä vesillä. Istuin Kesälässä ja katselin autoissa ohi kulkevaa sopuli jonoa ja olin helpottunut, kun en ollut siinä jonossa Uljaan kanssa, tuskittelemassa eteenpäin pääsyn hitautta.

Viikon keskivaiheella pohdin, että joitakin aineksia tarvii kyllä olla, jotta ruokaa oisi viikonlopuksi. Kiersin kylän ympäri ja vain kotosen viereisen puodin pihassa, näytti rauhaliselta. Kävin siellä ja sain tarvitsemani, kuljin kassalle ja ulos, ilman ruuhkaa.

Olin kotona aattoillan ja katselin kokot väsepöökin ihmemaasta. Kaikkien keskikesän tulet, oli täynnä tuliolioita ja Feeniks linnun siipisulkia ja roihun lämpö ja kokkotulien tunnelma välittyi kotoseeni, kuin oisin käynyt joka nuotiolla.

Mutta eilen illalla, iski hitu surua kotiin jäämisestä. Ihmisten keskellä olossa, on puolensa. Heidän ollessaan iloisia ja onnellisia se ilo ja onnellisuus tuntuu mukavalta ja tekee myös minulle hyvän olon.

Olin eristänyt itsen kaikilta niiltä negatiivisilta asioilta, joita juhlapyhissä kammoan, mutta tein myös sen saman virheen, kuin joka juhlavuus aiemminkin, eli eristin itseni myös niistä positiivisista, voimaannuttavista kokemuksista, joiden  olemassaolo, on kaikkien juhlien tärkein tarkoitus.

Ei hosuminen, kiire ja täydellisyyden tavoittelu, vaan yhdessä olo ystävien, perheen ja kaikkien rakkaiden kanssa, ilo ja hyvä olo siitä, että ollaan täällä ja tässä hetkessä. Onneksi siinä hetkessä, kun tuntui eniten pimeältä, tuli yksi ystävä luuria myöden, äippä kotiovesta ja muutama ystävä väsepöökin viestien avulla ja lisää rakkaita tekstivestein, sytyttelemään valoja itsesäälini pimentoihin.

Ei juhla juhlana ole riesa, se on ilo ja yhdessä oloa niiden kanssa, jotka tahtoo meille kaikkea hyvää. Me voimme kieltäytyä kauniisti, tai töykeästikin niistä juhlien paskamaisuuksista, ruuhkassa pyörimisestä, kauppa kiireistä, siivouksista ja kaiken maailman paakelssejen teosta, jos se ei meistä tunnu luontevalta. Mutta kieltäydynkö ilon ottamisesta vastaan?

Kyllä, tälläkin kertaa tein niin. En siksi, etteikö ilon aiheita, oisi ollut tarjolla. Oli kyllä, useammallakin hopea vadilla. 

Kieltäydyin vanhasta tottumuksesta. Siksi, että olen niin tottunut siihen, että jos haluan iloa, kaatuu saavillinen sakoja syliin, sen yhden hilpeyden hymyn kaupanpäälisinä.

 Siksi pyydänkin anteeksi, sekä itseltäni, että teiltä. Anteeksi etten osannut, uskaltanut, vielä, iloita seurastanne. Kiitos, kun pyysitte mukaan. Kiitos, kun ilahdutitte minua tänäkin juhlavuutena. Ja kiitos, kun sytytitte valot silloin, kun näytti pimeimmältä. 

Minä vietin juhlavuuden itsekseni. Hiukan allapäin, mutta omasta tahdostani yksin. Uskoisin, että tälläkin kertaa, minä opin taas jotain uutta. 

Iloa on lupa kieltäytyä ottamasta vastaa, ilon voi rakentaa itse, sellaiseksi, kuin haluaa. Yksin ollessa, sen voi hukata ja pyyhkiä pois elämästään kokonaan. Samoin jotkut ihmiset voi siivota sen pois, myös sinun elämästä. Mutta toiset ihmiset, eläimet ja vaikka taivaan tuuli, voi tuoda sitä luoksesi, sekä ovista, että ikkunoista, kunhan vain avaat ne apposen auki. Ilon saa ottaa vastaan, sellaisenaan, ilman, että se maksaa mitään. Koska se vain on. Tarkoitettu meille, yhdeksi elämän osaksi, juhlilla, tai ilman. 

Iloa ja elämän ihanuuksia, koko kesän jatkolle,

 toivottaa Wilhelmiina

Luonnonkansan turinoita: Hilirimpsis ja Roopertti Rupsu.

No niinhän sitä, asuu hassua kansaa pilvin pivein meidän maassa, massut pömpöllä, pää pilvissä, pieninä ja isoina.

Hilirimpsis on hitupikkuinen, melko pelokas ja hiukan eksyksissä kievarimme kätköissä, silloin tällöin, Hiiiiiiiiuuuuuu tulee jopa imuroiduksi Eletro Elmerin kitaan, mutta kipuaa ketterästi pois kyydistä ja pyytää uutta kieputusta, On sillä tavalla erikoinen, että toisin, kuin villakissat ja ja pölykoirat, hän peloistaan huolimatta, hakeutuu pelottavuuksiin.

Siinä missä villakissat ja pölykoirat hiipii sängyn alle Elmerin käynnistyessä, Hilirimpsis tulee ääni pelosta väristen keskilattialle ja sanoo "minä eka, minä eka, jotta siiitäkin pelosta päästään." Kadehdittavan rohkea pelon pömmiäinen.

Tämmöisen yhden pelonkarkotusryntäyksen jälkiseuraamuksissa, me tapasmme Roopertti Rupsun, rutukasan kodinonnen ja kaikkinaisen rohkeuden multihuipentuman.

Rutukasa = Kertymä, johon on laitettu korvaamattomia, minävointarvitanäitäkymmenenvuodenpäästä-tavaroita varhaislapsuudestani, eli kauemman, kuin kymmenen vuoden päästä, mutta joita en ole koskaan tarvinut, mutten voinut myöskään heittää pois, Koska minävoin... ja sitärataa.

Asiaan, Pelonkarkoitusryntäyksen tarkoituksena, oli tällä erää kadottaa Hilirimpsiksen kammo korkeita paikkoja kohtaan ja missäpä muualla se parhaiten onnistuisi kadottaa, kuin vaatehuoneessani, jossa on eräskin rutukasa. Myös korkealla hitupikkuisten mittapuulla mitattuna. Yhden tämmöisen rutukasan, koetin sillä erää saada kadotettua. Tärärää, Ryminää, ylimmän hyllyn koko täyteaineistot rikkinäisinen jumppapalloineen, hyttysharsoineen ja hilavitkuttimineen, tulla runnoutui alas järkyttävällä kolinalla. Kaiken tämän perästä, tuli sotahuutoa huutavana, rautatanko kädessään  lapsuuden lastenohjelmien Rosvo-Ruudolfin näköinen äijä. (Jos et arvannut, Saanko esitellä, hän on Roopertti Rupsu.)

Klong ja klang ensiosuma napsahti otsaani ja toinen olkapäälle ja riprap pitkin kehoa.  "Senkin hapsenkaakkiainen! Mikä peijakkaan RymyEetu sinä olet? Kotini kimppuun käyt, kuin yleinen syyttäjä? Mitä, mitä ja vielä kerran mitä? Selityksiä! Olen sentää tupani herra ja hidalko!"

-En minä, kimppuun. Siivoan ja järjestelen kotiani, siis minun kotiani, tämä rutukasa on siis osa kotiani. Mutta ilmeisen asuttu, ymmärsinkö oikein?

Pikisten silmien tuimaa tuijotusta ja sitten hidastettu filmi pääsee vaiheeseen, jossa Rosvo-Ruudolfin-näköisen leuka, lopsahtaa auki. Hän tuijottaa vuoroin minua vuoroin hiuksissani temuavaa Hilirimpsistä. "Ihminen? Sinäkö hitupikkuinen, seurustelet ihmisen kanssa?"

Hilirimpsis kaivautuu syvemmälle vähäiseen kuontalooni kutittelemaan, sanomatta sanaakaan. -Niin Hilirimpsis on ystäväni. 

Taas tuimaa tuijotusta tällä kertaa suoraan minuun. "Sinäkö kuulet minua? Ja näet minut?" -Jep, ikäväkseni myös tunsin, erittäin kivuliaasti, kiitos. Hilirimpsis pelkää sinua ja kyllä, minä hiukan myös. Teistä harva tulee kinppuun. Mutta kotosen puolustus tarkoitus on ymmärrettävää, mutta niin minäkin asun täällä ja olen tosiaan siivoamassa.(Se on tämmöisessä Luonnonkansan kievarissa, melko vaikeaa, kun kaikkialla asuu jo joku.)

"Siivoaminen on mahdottoman pelottavaa, sillä tavalla hiuksia nostattavasti." kuului hiusteni seasta. Hetken päästä tunsin, kun hiukseni nousivat pystyyn. Hilirimpsiksellä on hassu tapa "näytellä" minulla kertomuksiaan. Useinmiten pelkojen hiuksianostattavuus on hänestä se hauskin esimerkki ja nimenomaan minun hiuksilla, kun niitä on vain tikan töyhtön verran päälaella. Hiustupsun ollessa sininen hän hauskuutti kievarin asiakkaita kihartamalla niitä, kuin oisin saanut sähköiskun säikähdyksestä. Vaikkakin pelokas, tuo hitupikkuinen olento, oli omalaatuisen huumorin mestari. Ja tämä lienee syy, että

ystävyys Roopertti Rupsuun, syntyi siltä säikähdykseltä.

En ole ihan varma kestääkö minun hermoni heidän ystävyyden, sillä Roopert on nyt Ylimmäinen Pelkojenkarkottaja Apulainen. Hän toimittaa tehtävää hyvin tunnollisesti ja säikyttelee pelottelee ja kauhistuttaa niin minut, kun muutkin kievarin asiakkaat. Siinä sivussa sätkyjä saa myös Kattilan väki. Niin totaalisesti saamme pelkokokemuksia, että välillä olemme silkkaa tutisevaa tärinää. 

Mutta Hilirimpsis nauttii, hän nyppii ihoani kylmistyksille ja valuttaa jäähileitä niskaani kertoessaan, miltä kulloinenkin lento, tai melkein kärpäsen mukana syödyksi tulo tuntui. Tälläisien kertomusten jälkeen toisinaan vaikuttaa, että myös Kattilan väki on valjastettu pelonkarkoitus puuhiin. Ja ne osallistuu myös innokkaasti erinäköisin hepulein ja hipslaakein. Mutta mikäs, pääasia, että väki viihtyy. Ja pelot tulee tutummiksi.

Pelostellen ja väristelen ~Kievarin Wilhelmiina~

Luonnonkansan turinoita: Tarinamaan tyttö.

Minä tulin Tarinamaasta,

tuulen tieltä tupsahdin,

tähtien keskeltä tuikkimasta

ihmisen polulle putosin.

Minä tulin tunturin tuulella,

meren aallolla ratsastin,

istuin linnun siivellä 

ja valkeella peuralla matkustin.

Olin pieni, 

kuin pinjan siemen,

mutta pikkuriikkistä suurenpi.

Aluksi yksin tullut en.

Lähti matkaan meitä muitakin.

Eksynyt heistä en tarkoituksella.

Matkan mutkissa siinä toisessa, tai ensimmäisen viimeisessä,

putosin hups vaan, 

Lumpeen kukalle kellumaan.

Niin katosi tuttava jokainen.

Ehkä kyytiin porojen,

tai puhkukukkahöttöjen

vietäväksi, 

tiedä en.

Me tultiin Tarinamaasta,

tuulten taruja kertomaan.

 Mutta missä, koska 

kuka saa,

kuulla meidän tarinaa.

Jokainen pikkuinen jyvänen,

on osa meidä kertomuksen.

Kun kokoon palat ne kaikki saa,

on koossa heimomme historia.

Minä tulin vieraasta maasta,

 auringon säteillä tanssahdin.

En tunne polkuja,

tämän maan,

 olen vieras, kuten he toisetkin.

Vihellän tuuleen kutsuni,

sadun osan, 

tai puuttuvan nuottin.

Ehkä pienikin 

suuria tehdä voi,

pala kerrallaan,

löydymme vielä.

~W~

Luonnonkansan turinoita. Rakkaus. Osa 2 Jalon yllätys.

Kunnes äitienpäivänä, kokosimme äippäni kanssa tuolla Kesälän laajennusosassa "taloa." Sivusilmällä näin, kun Jalo kulki pihan poikki valkohiuksisen naisvierailijamme kanssa. Hän esitteli Ladylle tiluksia. Suuni loksahti auki, mutten millään ehtinyt kaikkeen mukaan, kun Kantolaan alkoi saapua väkeä. Niin ihmisrakkaitamme, kuin luonnonkansaa. Kekkerit? Tupaantulijaiset ja harjakaiset, jestas sentään, miten tätä tilannetta seuraa niin, että ennättän kaiken huomioida?

~*~

Tuohon jäätiin. Ja kuulkaapa mitä sitten tapahtui. Olen melkeen tuohduksissa, sillä pitkän aikaa tässä välissä luonnonkansa piti minut pimennossa, nyt ihan ymmärrettävistä syistä.

Jalo katosi tykkänään pitkäksi ajaksi, tulla touhotti kiireellä toisinaan talon läpi ja jätti minut yksin laittamaan Kesälän kukkaloistoonsa. Oli vain Tytin kautta laittanut viestiä että "Kyllä sinä osaat. Laitat sitä mitä tykkäät ja mikä on mielestäsi nättiä." "Entäs Jalo, Jalohan haluaa aina katsoa järjestyksen? Enhän minä mitään osaa laittaa, jos ei hän ole neuvomassa." Tähän ei kukaan vastannut mitään ja niinpä tyydyin kohtalooni.

Siivosin ja laitoin, ja hankin ne kukkasetkin melkein omin päin. Jalo tuli kyydissä Puutarhalle ja hävisi siellä Valkohiuksisen Ladyn mukaan. Kun koetin jatkaa kasvimaata, siihen tuli aina hämmentäviä esteitä. Jalo sanoi, että tarvittiin rauhaa ja hiljaisuutta, ettei nyt sopinut työskennellä Kantolassa. Selvä ei Kantolaan. No hyttysiähän siellä oisikin ollut.

Rakentelin siis Wilhelmiinan Kesälää. Kukkien istutus kävi hitaasti ja kaikki muut touhu samoin ja kokoajan ilmassa leijui käsittämättömän jännittynyt tuntu. Kunnes eilen 6.6 alkoi valtava tohina kaikkialla. Ensimmäinen huiskis haiski oli Jalo, joka aamulla ennen auringon nousua tuli makuuhuoneeseeni ja kertoi, että nyt tarvitaan kirjuria. "Selvä. Mitä kirjataan?"

"Saanko esitellä Jasmike Jalon Sydän. Vaimoni ja Kasvienvartia kumppanini, Yrttien ja Ryytimaiden vartijan. Puutarhatontun Ylimmäinen kasvimaidenvalvoja. Siis Luonnonkansasta tietenkin. Olemme olleet kumppaneina jo vuosikymmeniä ja häätkin vietimme kansamme tavoin taannoin, niistä ei sen kummenpaa, mutta meille on tänään tullut poika. Kyösti Jasmiken ja Jalon Sydän. Ja jos se vaan kirjurille passaa, kasvattaisimme hänestä Kantolan tulevan tiluksien vartijan? "

Arvatkaapa passaako? Silmätkyynelissä katsoin Kasvienvartijan perhettä ja tunsin suurta onnea. On kunnia kuulua tähän perheeseen. Suurinta rakkautta mitä voi olla.

~*~