No niinhän sitä, asuu hassua kansaa pilvin pivein meidän maassa, massut pömpöllä, pää pilvissä, pieninä ja isoina.
Hilirimpsis on hitupikkuinen, melko pelokas ja hiukan eksyksissä kievarimme kätköissä, silloin tällöin, Hiiiiiiiiuuuuuu tulee jopa imuroiduksi Eletro Elmerin kitaan, mutta kipuaa ketterästi pois kyydistä ja pyytää uutta kieputusta, On sillä tavalla erikoinen, että toisin, kuin villakissat ja ja pölykoirat, hän peloistaan huolimatta, hakeutuu pelottavuuksiin.
Siinä missä villakissat ja pölykoirat hiipii sängyn alle Elmerin käynnistyessä, Hilirimpsis tulee ääni pelosta väristen keskilattialle ja sanoo "minä eka, minä eka, jotta siiitäkin pelosta päästään." Kadehdittavan rohkea pelon pömmiäinen.
Tämmöisen yhden pelonkarkotusryntäyksen jälkiseuraamuksissa, me tapasmme Roopertti Rupsun, rutukasan kodinonnen ja kaikkinaisen rohkeuden multihuipentuman.
Rutukasa = Kertymä, johon on laitettu korvaamattomia, minävointarvitanäitäkymmenenvuodenpäästä-tavaroita varhaislapsuudestani, eli kauemman, kuin kymmenen vuoden päästä, mutta joita en ole koskaan tarvinut, mutten voinut myöskään heittää pois, Koska minävoin... ja sitärataa.
Asiaan, Pelonkarkoitusryntäyksen tarkoituksena, oli tällä erää kadottaa Hilirimpsiksen kammo korkeita paikkoja kohtaan ja missäpä muualla se parhaiten onnistuisi kadottaa, kuin vaatehuoneessani, jossa on eräskin rutukasa. Myös korkealla hitupikkuisten mittapuulla mitattuna. Yhden tämmöisen rutukasan, koetin sillä erää saada kadotettua. Tärärää, Ryminää, ylimmän hyllyn koko täyteaineistot rikkinäisinen jumppapalloineen, hyttysharsoineen ja hilavitkuttimineen, tulla runnoutui alas järkyttävällä kolinalla. Kaiken tämän perästä, tuli sotahuutoa huutavana, rautatanko kädessään lapsuuden lastenohjelmien Rosvo-Ruudolfin näköinen äijä. (Jos et arvannut, Saanko esitellä, hän on Roopertti Rupsu.)
Klong ja klang ensiosuma napsahti otsaani ja toinen olkapäälle ja riprap pitkin kehoa. "Senkin hapsenkaakkiainen! Mikä peijakkaan RymyEetu sinä olet? Kotini kimppuun käyt, kuin yleinen syyttäjä? Mitä, mitä ja vielä kerran mitä? Selityksiä! Olen sentää tupani herra ja hidalko!"
-En minä, kimppuun. Siivoan ja järjestelen kotiani, siis minun kotiani, tämä rutukasa on siis osa kotiani. Mutta ilmeisen asuttu, ymmärsinkö oikein?
Pikisten silmien tuimaa tuijotusta ja sitten hidastettu filmi pääsee vaiheeseen, jossa Rosvo-Ruudolfin-näköisen leuka, lopsahtaa auki. Hän tuijottaa vuoroin minua vuoroin hiuksissani temuavaa Hilirimpsistä. "Ihminen? Sinäkö hitupikkuinen, seurustelet ihmisen kanssa?"
Hilirimpsis kaivautuu syvemmälle vähäiseen kuontalooni kutittelemaan, sanomatta sanaakaan. -Niin Hilirimpsis on ystäväni.
Taas tuimaa tuijotusta tällä kertaa suoraan minuun. "Sinäkö kuulet minua? Ja näet minut?" -Jep, ikäväkseni myös tunsin, erittäin kivuliaasti, kiitos. Hilirimpsis pelkää sinua ja kyllä, minä hiukan myös. Teistä harva tulee kinppuun. Mutta kotosen puolustus tarkoitus on ymmärrettävää, mutta niin minäkin asun täällä ja olen tosiaan siivoamassa.(Se on tämmöisessä Luonnonkansan kievarissa, melko vaikeaa, kun kaikkialla asuu jo joku.)
"Siivoaminen on mahdottoman pelottavaa, sillä tavalla hiuksia nostattavasti." kuului hiusteni seasta. Hetken päästä tunsin, kun hiukseni nousivat pystyyn. Hilirimpsiksellä on hassu tapa "näytellä" minulla kertomuksiaan. Useinmiten pelkojen hiuksianostattavuus on hänestä se hauskin esimerkki ja nimenomaan minun hiuksilla, kun niitä on vain tikan töyhtön verran päälaella. Hiustupsun ollessa sininen hän hauskuutti kievarin asiakkaita kihartamalla niitä, kuin oisin saanut sähköiskun säikähdyksestä. Vaikkakin pelokas, tuo hitupikkuinen olento, oli omalaatuisen huumorin mestari. Ja tämä lienee syy, että
ystävyys Roopertti Rupsuun, syntyi siltä säikähdykseltä.
En ole ihan varma kestääkö minun hermoni heidän ystävyyden, sillä Roopert on nyt Ylimmäinen Pelkojenkarkottaja Apulainen. Hän toimittaa tehtävää hyvin tunnollisesti ja säikyttelee pelottelee ja kauhistuttaa niin minut, kun muutkin kievarin asiakkaat. Siinä sivussa sätkyjä saa myös Kattilan väki. Niin totaalisesti saamme pelkokokemuksia, että välillä olemme silkkaa tutisevaa tärinää.
Mutta Hilirimpsis nauttii, hän nyppii ihoani kylmistyksille ja valuttaa jäähileitä niskaani kertoessaan, miltä kulloinenkin lento, tai melkein kärpäsen mukana syödyksi tulo tuntui. Tälläisien kertomusten jälkeen toisinaan vaikuttaa, että myös Kattilan väki on valjastettu pelonkarkoitus puuhiin. Ja ne osallistuu myös innokkaasti erinäköisin hepulein ja hipslaakein. Mutta mikäs, pääasia, että väki viihtyy. Ja pelot tulee tutummiksi.
Pelostellen ja väristelen ~Kievarin Wilhelmiina~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti