Luonnonkansan turinoita: Asioissa eteenpäin (Osa 1)

~*~

Eilen kertomastani jokunen aika myöhemmin, Tytti oli aloittanut työnsä Isomummilla. Kantolassa toimi jo kievari ja melko vilkas sellainen. Juuso oli matkalla ensimmäisen oppimestarinsa luo, yllättäen hän oli taas pulassa. Matkalla hän oli hukannut osoitteensa ja sinkoili nyt tupien välillä eksyneenä ja lähes kyynelten partaalla. Oli meneillään jo ties monesko ovi, jota hän tempoi kotoaan lähdettyä, eikä edelleenkään muistanut oikeaa osoitetta. Ajatuksissa pyöri hiukan sitä ja tätä, muttei osoitetta, ei edes opettajan nimeä.

Seuraavasta ovesta nykäistessään, hän tupsahti suoraan Tytin syliin, kaataen sekä Tytin, että hänen kantamansa maitohinkin, pitkin tuvan lattioita. ”Sinä kuriton taas!” Tytin topakuuden tuntevat tirskahti hiljaa vieressäni. Heistä piittaamatta, Tytti kertoi tarttuneensa Juusoa korvasta ja laittaneensa "pojan siivoamaan lattiat ja lopulta koko tuvan." (Juuson tekemä siisti työjälki, teki häneen taas kerran  vaikutuksen.)

Kun tupa oli siisti, Tytti vilkaisi Juusoa alkoi hymyillä.

Juuson partahaivenista roikkui pölyvillakoira, se koetti pelastautua Juuson nenäliinalta. Hätääntyneenä se heilautti itsensä suoraan Juuson nokkaan ja aiheutti valtavan aivastusryöpyn, joka sinkautti otuksen lattialle ja vavahdutti astiakaapin sisältöä.

Juuso näytti hämmentyneeltä ja hiukan äkäiseltäkin.”Kaikkea sitä, pitäisi eteenpäin päästä ja tässä sitä jumitaan, taas tuon saman Likkalapsen komenneltavana. Nättihän tuo on, mutta miten tuolle hirmulle sanotan vastaan?” 

Jupina tavoitti Tytin korvat ja aikaan sai heleän ja varsin tarttuvan kikatuksen. Ensin ihan tavallisen ja sitten, jostain sisältä saakka korviin kantautuvan naurunkikatuksen. Eikä sille kikatukselle ja naurulle tullut loppua, ennen kuin kumpikin Tonttu istui tasapyllyllään lattialla ja pyyhkivät kikatuksen kyyneliään, suuriin nenäliinoihinsa.

~*~

Luonnonkansan turinoita. Suuri pelastusoperaatio (osa 3)

~*~

Karhu rauhottui kuin taikaiskusta, nuolaisi Tyttiä poskesta ja löntysti pesäänsä, Luontoäiti korjasi pesän lämpimäksi ja oli kuin kelkka ei koskaan oisi pesään osunutkaan. 

Juuso tuijotti tilannetta pöllähtäneenä, kelkka vierellään. Olipas se huh, olipas se aika lähellä. Hän katseli housun punttiaan, joka oli riekaleina ja takkia, josta toinen hia puuttui kokonaan. Kyllä rakas tonttuemonen taas kiitteleisi.

~*~

Tytti mulkaisi Juusoa alta kulmiensa ja kehoitti mukaansa, tonttupoika seurasi kiltisti. He tulivat Joulumuorin käsityöhuoneesen ja hetken Tytti kaiveli laatikoita ja löysi neulan ja lankaa. Antoi ne Juusolle ja lisäsi kehoituksen,”Teekin siistiä jälkeä, ettei äitisi tarvitse kauhistua.” Sitten hän poistui olettaen, että Poika Tonttu osaisi neuloa. Edelleen pöllähtäneenä Juuso tarttui neulaan ja aloitti vaatteiden korjauksen, tietämättä lainkaan miten moinen pitäisi tehdä. Joulumuori ja Luontoäiti kurkisteli tilannetta ikkunasta, ”Selvä nyt löysi Juuso vahvenpansa, tai ainakin korvansa. Autammeko hiukan, että jälki olisi toivottua?” Rouvat nikkasivat toisilleen silmää ja puhalsivat puuterirasioihinsa.

”leväytä lehtikasa,

korjautyötä opettavaa

otsikkoa näytä.”

Lehtikasa kaatui suoraan Juuson nokan eteen ja hätkäytti pojan uudelleen pieneen paniikkiin. "Tuokin vielä, siivottava se on ennen kuin se Likka tulee taas komentamaan." Pinon päälimmäisestä lehdestä, oli auennut sivu ”Näin korjaat repaleiset vaatteet.” Tuota minä tarvitsen, tuumi Juuso, niputti loput lehdet paikoilleen, luki artikkelin ja teki niin siistiä jälkeä, kuin oisi ikänsä ommellut. Sitten hän etsi Tytin käsiinsä ja näytti tuloksen. ”No välttäähän tuo. Mutta jatkossa jätä karhu rauhaan.” Hölmistyneenä Juuso lupasi, mutisten kuitenkin,"Oli siinäkin nyt kehu hyvästä ompelusta." Mutta tosiaan, karhua Juuso ei enää häirinnyt. Taisi jopa käydä viemässä sille hunajapurkin joululahjaksi ja anteeksi pyynnöksi. Mutinoille Tytti hymyili toisesta suupielestään ja piti ajatuksensa salassa.

Hmm, eihän tuo tarina vielä selitä, tuota kaikkea ystävyyttä, eikä vallankaan näitä samanlaisia sydänmukeja. Eikä sitä, että pituudestaan ylpeä Tytti, istuu tänäkin iltana, ikkunalaudalla kukkaruukkulautasella ja kihertelee mukavia, glögimuki kädessään ja Juuso vierellään. Ihan pieneksi muuntuneena molemmat. Ei riitaa, eikä toruja, vaan kikatusta. Jätittekös kertomatta jotain?

~*~

Luonnonkansan turinoita: Suuri pelastusoperaatio. (Osa 2)

~*~

Jouluisinhan se Luonnonkansa tutustuu usein uusiin ystäviin. Samoin juhannuksena ja juhlapyhinä tuon tuostakin. Tytin ja Juuson tapaaminen ajoittuu aikaan ennen joulua. Ja ennen Tytin tuloa Kantolaan. Tytti oli Joulumuorin kotitaloustonttukoululla opissa viimeisiä aikoja ja jouluna hänen olisi tarkoitus saada todistus.(Meidän ihmisten keskuudessa Tyttiä oisi voinut sanoa pikkuvanhaksi, tai kaiken tietäväksi. Hän on semmoinen jo lapsesta saakka, hyvin terävä ja tietäväinen. Hyvä ominaisuus haaveilevan ihmisen kotitontulle) Juuson perhe oli muuttanut vast'ikää Kittilään ja Juuso oli ehtinyt jo tulla kuuluisaksi ”pakoretkistään”. Milloin hän pakeni kärttyisiä poroja ja milloin kipakkaa kirjastotonttua, toisinaan taas Luontoäitiä joka, vaikkakin on kuuluisa leppoisuudestaan ja sydämellisyydestään, on suuttuessaan myrskytuultakin pelottavanpi. 

Eräällä pakoretkellään, hän oli enemmän kuin pulassa. Sillä erää Juuso ei itse ihmeellistä kyllä, ollut tarkoituksellaan sortunut konnan töihin, mutta olipa osunut mäkeä laskiessaan, kelkkoineen talviunillaan olleen karhun pesään. Tuon räiskeen ja rähinän keskelle, osuivat opintomatkalla olleet Joulumuori, Luontoäiti, sekä viimeisen opintokauden oppitonttut, joiden joukossa oli myös Tytti.

Tytti katseli hetken tilannetta, ojensi pitkän kätensä keskelle lumi pyörrettä ja veti Juuson ulos nujakasta. Karhu pyöri vielä hetken ympyrää, ennenkuin huomasi rökitettävän kadonneen. Tytti katseli karhua hetken ja huomasi pitkän oksankarahkan sen kankussa, tarttui siihin ja nykäisi nopeasti irti, karhu urisi kivusta ja koetti käydä Tyttiin tassuiksi, samalla hetkellä sekä Tytti, Luontoäiti, että Joulumuori nappasivat taskustaan pienen puuterirasian ja puhalsivat siihen. Kimaltavan puuteripölyn laskeutuessa karhun turkille, he mutisivat.

"Äkäpiikki pois jo on,

älä ole rauhaton,

Loppuu turha murina,

ärrimurrin nurina.

 Menehän jo Nukkumaan

joulun juhlaan herää,

Nallen iloa kerää.”

~*~

Luonnonkansan turinoita: Suuri pelastusoperaatio.(Osa1)

~*~

Kun Juuso ilmestyi meille mielestäni ensikertaa, oli selviö, että tontut löytävät toisensa. (Siis en nyt tarkoita, että minä ja Juuso, vaikka melkoiseksi Tontuksi minuakin ihmiset usein sanoo. [saa sanoa, otan sen kohteliaisuudesta, sillä minusta tontut on ihania] )

Mutta siis toisensa löytävinä tonttuina, ajattelin kyllä Tyttiä ja Juusoa.

Erehdyin luulemaan, että hekin kohtasivat tuolloin ensikertaa, siksi olinkin ihmeissäni tuosta salamarakkaudesta, joka heidän välillään kipinöi.Kun en omin korvin ole kuullut, tuota rakkauden aiheuttamaa sydämenkikatusta, (lähinnä se minulla on ollut itkua ja hammasten kiristystä), suhtaudun rakkauteen, kuin ”peikkolapsi Harakan muniin” HillaMaijan sanoja käyttäen. Tämä siis tarkoitti kai, että joko varomattomasti, tai huolettomasti. Kukaan rakastava Harakka-äiti ei laske enenpää peikkoa, kuin peikkolastakaan pesälleen, koska eihän heidän lapsipoloiset, siitä tohinasta selviä ehjänä.

~*~

Tytti otti asiakseen hiukan selvittää minulle hänen ja Juuson ensikohtaamisia. Niin kuin jo tiesinkin, Tytti oli aiemmin Kantolan kotitonttuna. Hän sai ensimmäisen pestinsä isomummini huushollerskaksi, noin 80 vuotta sitten, melkein heti kotitaloustonttukoulusta valmistumisensa jälkeen. Ensityökseen hän oli perustanut Kantolaan kievarin luonnonkansalle. Se toimi kuten tonttukateuden aikaiset kievarit useimmiten, ihmisten tietämättä. 

Juuso oli tuohon aikaan ihan poikanen ja vielä omien vanhenpiensa valvonnassa ja Luontoäidin opissa. Kaiken vapaa-aikansa hän vietti kullankaivajien tuvissa, ympäri lappia ja joillakin alueilla etelän eräkämpilläkin. Vauhdikas poika kun oli, ei hänen mukanaan pysynyt, aina itse Luontoäitikään ja saati Säidenhaltija ja hän on sentään nopea. Juuso keksi kaiken laadun petkuhuiputuksia ja konunelkeitä, milloin kenellekin varomattomalle kulkijalle. Juuson alkukoti on Turunlinnassa, mutta koko perheen muutettua työtehtävien mukana ympäri maita, oppi Juuso niin sanotuksi, koko kansan tontuksi. Parhaiten hän oppiaikoinaan viihtyi Kullankaivajien matkassa, se lie osaltaan selitti, mistä Juuso oli haalinut kultaköynnöksen korvaansa ja sormusmäärän, jota säilytti aina kaulallaan olevassa nahkaisessa pussissa.

~*~

Joka joulu, koko Luonnonkansa, kerääntyi Joulupukin tupaan viettämään juhlaansa. Joulupukin tupa, on kuin ihmisten Rooma, kaikkiin ihmistupiin luodut henkimaailmanovet, vie sinne Joulupukin suureen tupaan.. Luonnonkansa voi näin huomaamatta ja häiriöittä kulkea tuon matkan ja Joulupukin tupa pysyy maailmalta salassa. Ja jos olet ihmetellyt, miten Joulupukki toimittaa lahjat yhdessä yössä, niin kas tässähän se jippo on. Luonnonkansan salaiset ovet. Luonnonkansan aika on aava, kuin avaruus... AUH!.. mitä ihmettä? Ai, Miksis heittelet minua noilla kulkuspalloilla Juuso? "Keskity."

Ai niin, no kertokaahan kuinka tapasitte, arvaan jo että se liittyi Joulupukin tupaan ja siellä järjestettävään juhlaan?

~*~

Luonnonkansan turinoita: Rakkaus on sydämen kikatusta.

~*~

Olen usein tämän turina-jakson aikana miettinyt sitä, osaanko kirjoittaa oikein sen, mitä vierailtani kuulen. Tunnistanko kuka luonnonhenki on paikalla ja näenkö? Sillä eihän heitä nähdä, kuten ihmisiä edessämme, tai esineitä ympärillämme. Enkä kuulekaan heitä samoin, kuten opettajaa pulpettinsa takana, eikä edes kuten radio-ohjelmaa.

Hehän ovat hiljaisuutta ja rauhaa ja toisinaan hei hulinaa. Energian jatkuvaa virtaa.

He tulevat tunteena huoneeseen ja näyttävät mielelleni kuvia. Eri ihmiset, näkevät eri tavoin, samoin kun kuulevatkin. Minähän olen ihmiskorviltani ”kovakorva” Korvat täynnä kohinaa, josta on toisinaan vaikea erottaa puhutut sanat. Kuka puhuu? Kenelle ja miksi? Siksi useimmiten keskustelussa kuuluu ”Mitä? Puhuitko minulle? En kuule.” Silmäni on samankaltaiset, näen kyllä, mutta on hankala rekisteröidä yhtäaikaisesti, sekä pään sisäinen, että ulkoinen kuva.

Siksi usein toivonkin, että näkisin luonnon henget kuten ihmisetkin. Kun näen heidät tunteina ja sanoina, on usein vaikea hahmottaa tunnetta, jos sitä ei ole ennen tuntenut. Ja heidän sanansa ovat hyvin vanhoja, hiukan erikoisia, mutta oi hauskoja kyllä. Kun aistii heidät niin toisin, kuin koko muun maailman, on helppo epäillä itseään, vaikka aistit oisikin ihan oikeassa.

Toisaalta eihän ”ihmisten- tai aikuistenoikeasti” ole yhtään varmemmin totta, kuin ”henkimaailman oikeastikaan.” Vai onko hirven tulon ennakointi tielle totta, vain silloin, kun näet sen jo tuulilasillasi, eikä siten, että vaistoat jotain olevan tulossa ja näin ollen hiljennät katsellen, kuinka se hirvi hiukan myöhemmin, kulkee komeana edestäsi ja jatkaa matkaansa tien yli metsän siimekseen? Vaiston ansiosta, te kaikki jatkatte matkaanne terveenä ja ehjinä. 

Meidän ihmisten eniten käyttämät aistit on usein niin hitaat, että se hitaus voi viedä hengen joltakin.  Henkimaailman käyttämä seitsemäs ja kahdeksas aisti, on meillä ihmisillä ollut hyvin vähällä käytöllä. Ja ihmistunteita olen käyttänyt niin vähän, että Luonnonhenkien tunneskaalaa on toisinaan haasteellista ymmärtää.

Vaikein ymmärrettävä asia on ollut Rakkaus, sen tunnistamaan oppiminen oli hämmentävää. Luonnonkansan rakkaus, on kuin perhosen lepatusta sydämessä. Ensimmäisen kerran tuntiessani sen, sekoitin tunteen Ihmiskehon rytmihäiriöihin, sillä toisinaan Luonnonkansankin tekee kipeää rakastaa. Tunteeseen liittyy onneksi myös lämmön ja turvallisuuden tunne, joten rakkaus on helponpaa ja mukavanpaa huomata.

”Kun huoneeseen astuu jo tuttu, usein kutsuttu ystävä, tulee ensin lämpö ja turvallisuuden viltti ympärille, sitten sydän alkaa kikattaa.” Näin kuvaili Tytti tunnetta, joka minulle tuli aina, kun joku ystävistäni astui kotiini. Ystävä saattaa olla Luonnonkansaa, tai ihmisystävä. Tytin sanoin ”Rakkaus on sydämen kikatusta, kun joskus rakastut korviasi myöden, alat myös itse kuulla sen.”

Jaa-a Sitä odotellessa. Tytti tuntuu tietävän mistä puhuu.

~*~

Luonnonkansan turinoita. Osa 21 Konsertissa.

~*~

Yhtenä kauniina elokuun päivänä, oli Sipeliustalolla konsertti. Tiedossa oli urkujen pauhua, hiukan rokinpaa klassista musiikkia ja Harrikoita. Nautin ajatuksesta lähteä ihan sponttaanisti konserttii.

En tiennyt varmuudella onko lippujakaan, mutta esitin kotini ystäville kutsun lähteä mukaan retkelle. Liikkelle lähtiessäni Uljas-Pirssini tuntui varsin täyteen ahdetulta, pysähdyin vielä Kantolan kulmalla ja sieltäkin tulvi autoon matkalaisia.

Olin aavistellut, että näin saattaa tapahtua, mutta tilanne oli silti hyvin hymyilyttävä.(Luonnonkansa rakastaa musiikkia ja näytelmiä. Siksipä heitä tapaakin usein esimerkiksi kesäteattereissa ja ulkoilmatapahtumissa.) Ulospäin tyhjältä näyttävä Uljas-Pirssi, tuntui olevan suurenpi, kuin ennen ja samalla myös ääriään myöden täynnä hyrinää ja hilpeyttä.

Konserttipaikalle päästyämme parkkipaikka löytyi vaivatta ja lipunmyynnissä iloisen näköinen tyttö myi lipun toivottaen hauskaa iltaa. Lippunmyyjän antaessa lippuani, näin useita tuulen vipatuksia lipulistassa, kun ystäväni ostivat omat ”haamulippunsa” saliin mennessään. Muistathan, että heidän maailmassa tarvitsee vain sen esineen, asian, tai ruuan eetterin, tai tuoksun, siis sen aineettoman osan. 

Saliin päästyämme he ”hajaantuivat” kuka minnekin. Istuutuivat salissa tyhjille paikoille, jotkut kiipesivät lehtereille ja niiden kaiteille, heiluttivat jalkojaan ja sipisivät jännitystä. Myös urkuparvelle eksyi väkeä. Konsertti aiheutti kuohuntaa ihmismaailmassa, koska esitys oli hyvin erikoinen. Moottoripyöriä ja hui kauhistus puolipukeisia ihmisiä. Ja me ihmiset olemme toisinaan, niin tavattoman mukautumiskyvyttömiä, jos jokin ei mene ”normaali mielikuvan mukaan”, me pahoittamme mielemme.

Minun seuralaisia tälläinen möksähtely riemastutti yhtälailla, kuin esitys näyttämöllä. He olivat onnensa kukkuloilla kuunnellessaan esityksiä. Ja tartuttivat saman ilon ja onnen minuun.  Itselleni riemastuttavin hetki oli, kun orkesterin kanssa samalle estraadille nousi vuorenpeikko tanssimaan ja soittamaan ilmakitaraa, sähkökitarasooloa soittavan muusikon kanssa. Heidän eleet ja jopa ilmeet oli lähestulkoon samat ja oi sitä soitannan riemua. Täydellistä. Keijut ja Metsänneidot tanssivät penkkirivien välissä ja lehtereillä ja kaikki me nauttimme esityksestä.

Mitäkö opin? Älä mökötä. Elämä on ihanaa.

~*~

Luonnonkansan turinoita. Osa 20 HillaMaija

Kävimme jokin aika sitten, Turvalan Rouvan  ja uuden tuttavuuden kanssa keskustelua silmänräpäyksissä. Tämä jouluisan oloinen hahmo esittäytyi ensin ystävälleni. Nyppi Turvalan tuvassa kukkasista roskia ja oli tohukas. Jouluisen oloinen ja karunkaunis tonttu, jolla oli "näppy nenän päässä". Samaan aikaan, kun hän teki mainittua toisaalla, tonttu-rouva istui onnellisen tyytyväisenä, tuoksuva glögimuki käsissään, minun viereisellä tuolilla ja kertoi olevansa Kukkatonttu HillaMaija. Hän halusi minun kirjoittavan teille puolestaan kirjeen.

~*~

"Hei ystävät.
Työni on hoitaa huonekasveja, kodinhenkeä ja lemmikkejänne. Rakastan hyvää ruokaa ja koruja. 

(Yksi näistä koruista oli se nenän päällä ollut näppy, joka tarkemmalla katsomisella, osoittautui pienen pieneksi kärpäsieneksi, joka toimitti korunvirkaa tontun jalomuotoisella nokalla. Sain luvan tarkentaa tätä kohtaa)

 Olen pienesti pyylevä, muuntuvainen tonttu. 

Muuntuvainen tarkoittaa siis olentoa, joka voi muuttaa kokoaan. Jotkut muuntuvaiset voivat muuttaa myös ulkonäköään, tai väriään, kuten kameleontti. Tämä on erittäin tärkeä taito esimerkiksi joulupukin tarkkailijatontuille, jollainen minäkin olin nuorenpana ja joskus nykyäänkin, jos tarkailijoita on vaikkapa sairaina, meidän alueella. 

Kyllä, myös luonnonkansa sairastelee, heidän sairaudet, ovat useimiten heijastumia ympäristöstä. Jos luonto kärsii, sen kansa kärsii myös. Jos pohjavesialueet kärsii, menettää Luonnonkansa voimiaan hoitaessaan vesistöjä ja sen asujaimistoa. Jos metsä kärsii, Luonnonkansa kärsii samoin, sillä he hoitaa niin metsää, kuin sen muita olevaisia ja eläväisiä, elämistä linnustoon ja matelijoihin, kasveihin, puihin ja pensaisiin. Kun ihminen ja ihmisten koneet, tuhoaa luontoa, ilmaa ja vesistöjä, hän tuhoaa tietämättään ja ajattelemattaan, myös Luonnonkansaa.

Meidän luonnonhenkien tehtävänä, on aina ollut, hoitaa eläväisiä kaikkialla. Niin täällä teidän kotonanne, teitä, lemmikkejänne, huonekasvejanne ja huoneenhenkeä. Maatiloilla lisäksi karjaa, pihapiiriä ja peltoja. Metsissä olevia puita, kasveja ja eläimiä. Työ on loputon. Ennen teimme ihmisten kanssa töitä rinta rinnan, ystävinä. Kulkijat ja talojen asukit muistivat meitä pienin lahjoin ja kauniin ajatuksin. Nyt Te olette, tavallaan ymmärrettävästikin, unohtaneet Luonnonkansankin, muun kiireenne keskellä. Te voitte huonosti ja niin myös me uuvumme.

Siksi, jos saan pyytää, esittäisin näin kirjurin kautta vakavan toiveen: Pyytäkää Luonnonhengille voimia ja uskokaa meihin.Yksin emme kukaan jaksa kaikkea hoitaa. 

Oisi suuri apu Luonnonkansalle, jos metsien, vesistöjen, hakkuupaikkojen, tehdasalueen ohi matkatessanne,  tai vaikka tätä kirjettä lukiessanne kuiskaisitte hiljaa. Tai vaikka huutaisitte, minkä kurkusta ääntä lähtee: ”Luonnonkansalle voimia.” Tuolla lauseella on ihmeitä tekevä voima. Kuulisimme silloin, että arvostatte työtämme, ettekä ole unohtaneet meitä. Me emme unohda Teitä ja kiitämme avusta. Ensimmäisenä tuomme hymyn suupieliinne.

Kaikkea hyvää Teille ja kiitos kun kuulitte pyyntömme.

Suurella rakkaudella HillaMaija."
~*~

Luonnonkansan turinoita: Taivaanvalkeitten saunahyminä

~*~

Kiitos Löylynhengelle.

Kiitos Saunan Rengille.

Kiitos Kiukahan Kiville.

Kiitos Lämmittäjälle.

Kiitos Saunatontulle.

Kiitos löylyistä lempehistä,

lauteiden hempeydestä,

Vedestä pehmeän puhdistavasta,

Koivusta tuoksuvasta,

Katajasta parantavasta.

Kiitos lämmöstä sulattavasta,

Kiitos puuhtaan tuoksuvasta,

Olemuksesta raukesta,

Löylynhengen uudistamasta.

Kiitos kehon ketteröittäjästä.

Kiitos mielen muikeudesta,

Lämmöstä luun ytimessä.

Nauti itsekin Taijasta,

Saunan TerveysMagiasta,

Tervetullut on

Luonnonkansa,

Lauteitteni lämmöille,

Löylyjen lempeiden hellimäksi.

Seuraksenin supisemaan,

löylylauluja laulamaan.

~*~ 

Luonnonkansan turinoita. Papan Saunatonttu. ( osa 2)

~*~

Pappa kertoi, että jouluna ja juhannuksena, Saunatonttu laittoi kiukaalle, jotain aivan erikoisen hyviä tuoksuja ja teki löylyvedestä pehmeää kuin sametti, tai kuin linnunmaitoa, koska silloin Luonnonkansa sai astua saunaan peseytymään. Juhlapyhinä ihmiset olivat höveleimmillään ja toivottivat heidätkin tervetulleiksi löylyihin. 

Luonnonkansa ei häiritse ihmisiä kutsumatta. Tosin he varoittavat kyllä meitä etiäisillä. Ja hassuilla tuntemuksilla ja teolla, he muistuttavat meitä olemassa olostaan. Useimmiten tulkitsemme ne vilunväreiksi, tai laukkaavaksi mielikuvitukseksi, huolimattomasti laitetuiksi tavaroiksi, jotka sen vuoksi putoaa. 

Luonnossa He rapistelevat ja pudottavat lunta oksilta ja viheltävät suhistellen kaislikossa, mutta useimmiten ihminen tulkitsee ne ”ihmisellisesti”eli oravan hyppelyksi oksalla ja linnun liverrykseksi ja kalan pompuksi kaislikossa. Tosiasiassa, siellä missä on eläimiä, siellä on myös Luonnonkansaa, tontusia, deevoja, menninkäisiä. Vuorenpeikoista keijukaisiin, enkeleistä ja salamantereihin.

Papan Saunatonttua en nähnyt sen jälkeen, mutta muutamalta sen jälkeen kohtaamaltani Saunaselta kuulin, että kun tuo papan ja myöhemmin minun kotoväkeni sauna, jäi pitkiksi ajoiksi käyttämättömäksi, muutti Saunatonttu Korvatunturille Joulupukin löylymestariksi. Sielä sitä onkin hällä tonttupoikineen, löylytettävänään ympärivuoden.

~* ~

Tuohon Joulun ja Juhannuksen kylpykutsuun olen itse tehnyt muutoksen. Kotosessani on yhteissauna ja aina välillä saan ystävältäni saunavuoron "lainaksi". Yhteissaunan Saunatonttu ja Löylynhenki nauttii seurasta ja olen kutsunut Luonnonkansan toisinaan löylyihin kanssani. He ovat kovia löylynlyömiä ja minä taas vain lämmitän luuni ja ytimeni. Näin heille jää koko lauteet käytettäväksi siksi ajaksi, kun saunavuoroa kestää. 

Ja turhaa puhetta, ettei Luolapeikot ja vuorenpeikot tykkäisi saunoa. Moista löylytystä ei ihan tavan kuolevainen kestäisi.

Pohjoisessa tapaamani Löylynhenki ja tuon mahtavan puusaunan Saunatonttu, antoivat minulle löylyhyminän ja sitä tuntuu hymistelevän nämäkin hyväkkäät samalla, kun Löylynhenki sihahtelee kiukaalleen kipakoitaan, mutta se onkin toisen päivän hyminä ja turina.

~*~

Luonnonkansan turinoita: Papan Saunatonttu (osa 1)

~*~

Kun Juuso ensiesittäytymisensä jälkeen lähti omiin töihinsä, jätti hän jälkeensä listan kohtaamistani perheenjäsenistämme, kuten hän heidät uudelleen esitteli. Hauskaa tilanteessa oli se, etten ollut muutoinkaan unohtanut heistä ketään. Jokainen tapaaminen, oli jättänyt minuun jälkensä. Perhoset lepattamaan sisälleni, hymyrypyt silmäkulmiini, halun kurkistaa selkäni taa, kuka rapistelee siellä takana.

Minulla oli satumainen lapsuusikä, monessa mielessä. Mielikuvitukseni ja Luonnonhenget, pelastivat minut monelta surulta ja synkältä hetkeltä. Synkkiin hetkiin ei tosin kuuluneet hetket mummilassa.

Tämä kohtaaminen vie minut talviselle navetan pihalle. Oli kirpeä pakkasilta ja tähtikirkasta. Pappa ja isi olivat navetalla lehmiä ruokkimassa ja minä tarkkailin piippalakien vilahtelua liiterin ja riihen kulmilla. Revontulet juoksi kuun ja tähtien ohi taivaalla. Oli joulukuu ja Aatto tulossa ihan piaan. Kuusivuotiaan elämän jännitävinpiä aikoja. 

Olin juuri vienyt Joulupukin kirjeen, papan liiteriin halkopinon väliin, (toisen kirjeen olin jättänyt koto-Harjulan leikkimökkiin, varmuuden varalta.) Kulman takaa vilahtanut piippalaki enteili, että posti oli lähtenyt. Nenääni nipisteli ja jalat töppösissä, olisi tahtonut juosta perään, tekemään tuttavuutta. Mutta postitonttua ei saa häiritä. He ovat kiireisiä juuri nyt.

Mietin menisinkö navettaan, papan ja isin seuraksi, vai koettaisinko etsiä vielä jotain jännittävää. Navetan päädyssä on karjakeittiö, eli Ränni, sekä sauna ja pukuhuone. Sauna on vielä niinpäin hassusti, että pukuhuone on saunan ”takana”. Tiesin, että jokaisessa saunassa on oma Saunatonttunsa ja kotisaunan Tonttu asui lauteiden alla, silloin, kun itse löylyttelimme. Häntä ei koskaan nähnyt, mutta hän teki löylyistä aina pehmoiset ja koivuntuoksuiset. 

Harjulan saunatonttua ajatellen, kurkistin pukuhuoneen ikkunaan. Ja säikähdin vallan kiljaisuun asti. Ikkunasta kurkisti valkopartainen ja punaposkinen tonttu, hiilenmustissa vaatteissa. Kiljaisuni hiljeni, vaan katsetta en tuosta hahmosta saanut irti. Katselimme toisiamme jonkin aikaa ja harmittelin säikähtymystäni. 

Juuri kun huudon hälyttämät pappa ja isi paukkasivat pihalle, tonttu hymyili ja katosi. Illalla papan sylissä supatin kokemukseni papalle. Ja hän valaisi asiaa hiukan paremmin. Olin mitä ilmeisimmin tavannut heidän saunatontun. Tuo hiilenharmaa puku on hänen työasunsa ja hän on ilmeisesti varustellu saunaa joululöylyjä varten,

mutta siitä lisää huomenna.

~*~

 Ps.Tarinan kertonut valitsee kuvat, ne ei välttämättä liity tekstiin vaan kertojan lempipaikkoihin, kenties jopa joihinkin taikoihin joilla hän tuo muistoja mieleemme.