Oppitunnilla

Ja taas minulla on sama kirja kädessä.  

Sama elokuva dvd katsottavana. 

Joko se on kymmenes kerta, vai ollaanko jo useammassa kymmenessä? Puolessa välissä kirjaa, on pidettävä tauko, sillä tulee kumma olo? Iskee valtava jännitys ja hermostus. Tulee pakottava tarve laittaa kirja käsistä, ettei se loppuisi liian piaan, tai että tulisi joku, joka kirjoittaisi seuraavan luvun uusiksi. Minä muistan miten tässä käy.

Puolituntia ennen elokuvan loppua, on pakko laittaa se tauolle ja mennä tekemään jotain muuta, sillä muistan loppuratkaisun. Joko rakastan sitä yli kaiken, tai vihaan sitä, koska se jättää koko tarinan leijumaan ilmaan, enkä voi olla varma, kuoleeko rakastamani näyttelijä, tai näyttelijätär? Viis siitä, että jatko-osa on tehty ja siinä kerrotaan kuinka tarinassa käy. Viis siitä, että olen jo nähnyt senkin. Se osa vaatii taas uuden, pilkotun, etukäteen tiedetyn, elokuvakokemuksen.

Tuskan, jossa tiedän, että se hahmo, josta olen alkanut pitää, kuolee tuskallisesti, ja se roisto, jolta itse tahtoisin vääntää niskat nurin, elää edelleen. Muuttuu toki seuraavassa osassa inhimilliseksi ja hyväksi ihmiseksi, mutta nyt hän tappaa...

Ja minä luen ja katselen elokuvia, kituen siksi, että tiedän mitä tapahtuu, tai en tiedä mitä tapahtuu. Mutta kirjailia/ohjaaja on tehnyt elostani hetkeksi, euforiaa, tai lähes helvettiä. Ja vain siksi, että tunnun astuvan koko tunne järjestelmälläni, koko olemuksellani, siihen maailmaan, jonka he ovat luoneet.

Kiusallinen tunnelma. Kirja on kesken ja filmi odottaa, että katsoisin sen loppuun. Ja minun täytyy kerätä voimia, että kykenen kestämään tunnemylläkän, jonka tuo kokemus tuo tullessaan. Kirjan luettuani menen ja etsin käsiini sen jatko-osan. Kirjailijan kaikki muut teokset. Elokuvan aihepiirissä olevat muut elokuvat. Kenties sen jatko-osat. Näyttelijöiden muut työt.

Kaikista ei löydy samaa tunteenpaloa, eikä uusi kirja, tai elokuva, täytä tunnejärjestelmääni niin täydellisesti, kun joku tietty. Mutta sopii "Etäsuhteeksi", hetken hengähdystauoksi tähän väliin, kun koetan toipua lempikirjan, lempisarjan, tai lempielokuvieni aiheuttamista tuntemuksistani.

Hymyilyttääkö? Minua ei ihan vielä, tajusin nimittäin juuri, etten uskalla tunteakaan ihan kaikkia tunteita, mitä meille on annettu. Ne pitää pilkkoa pienenpiin paloihin, jotta ne on siedettävää kokea, siedettävää menettää, siedettävää muistaa ja kokea ihan yksin. Vain kirjan, tai elokuvan avulla. Jatkan elokuvan katsomista. Otan kirjan ja palaan sen maailmaan. Ennen kuin uppoan niihin taas täydellisesti, Olen helpottunut, ettei kaikkea, tarvitse kokea elävässä elämässä.

~W~