Olipa kerran hetki,
jolloin me,
vain kasvoimme aikuisiksi,
lakkasimme uskomasta
satuhin.
Ymmärsimme,
ettei tule prinssiä,
joka suutelisi
meidät hereille
loppumattomasta painajaisestamme.
Ei tule puunhakkaajaa,
joka pelastaa Punahilkan,
tai 7 pientä kiliä
suden vatsasta.
Emme pudottele kenkiämme,
matkan varrelle haaveillen,
että kyllä se prinssi
tulee ja etsii.
Minut ja minun soppelin tassuni,
tehden samalla, hienoimmista
hienoimman kenkäparini
kokonaiseksi jälleen.
Lakkaamme
tulemasta kotiin
ennen puoltayötä,
sen pelossa, että vaunumme
muuntuisi kurpitsaksi.
Tullen kotiimme ennen puolta yötä,
vain ja ainoastaan siitä syystä,
että elämä väsyttää,
enemmä, kuin lapsuudessa
kuullut tarinat.
Sen pituinen se.
~W~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti