Alku aina hankalaa...

Niin se on, että aina oppii uutta.

Niin kuin esimerkiksi, että on olemassa mm.tanssilavaetiketti, sen olen tiennyt jo muutaman vuoden, 

mutta että latuetikettikin. 

Itsestään selväähän se on, ettei siellä ladulla sovi 

tamppaamaan alkaa, jos lykkimälläkin eteen päin pääsee ja 

suuntiakin on hyvä rajata, vaan ilman kylttejä, ei kyllä

kukaan unpivieraalla maalla hihittelevä, osaa oikeaan 

suuntaa mennä. 

Tälläisessä tilanteessa, olisi hyvä saada neuvoja

asiantuntijoilta.

Neuvonta tapoja on monia, tänään törmäsin niistä kahteen.

Ensimmäinen tapa: julma mulkaisu, ja 

epäselvää epäselvenpi mutina

"JUputinmukutinväämutirämukutinmutinuti 

jumpsiskiertomutisuuntamu!!!!" 

Ärinän jälkee opas katosi, kuin pieru 

Saharan erämaahan.

Tästä opastuksesta opin siis sen että suunta oletettavasti on väärä  ja että se on häiriöksi. Käännyin ympäri kuin se eräskin ämpäri ja palasin hiukan hätääntyneenä alkupisteeseen, etsien ladun reunalta merkkejä kiertosuunnasta. Kas yllätystä ei löydy.

Vaan löytyy rauhakseen hiihtelevä, ystävällisen oloinen Rouva, jolta uskaltaudun kysymään oppia. "Minäpä lähden näyttämään." Rouva, joka esitteli nimensäkin, mutta jonka harmikseni mielestäni monien muiden nimien tavoin hukkasin, jutteli mukavia ja kertoili olevansa mökkiläisiä. Rouva neuvoi ihan koko hiihtolenkin, ja huikkasi heipat, kun oltiin kierros kierretty.

Tämän jälkeen uskalsin kertää Ohrasaaren vielä uudestaankin, oikein kahdesti. Olin ensikertaa hiihtolatujen aikaan ko paikassa ja heti meni pieleen. Toivottavasti hiihtolomalaiset ja vieraspaikkakuntalaiset osaa hiihtoetiketin ja latujen reittimerkintöjen lukemisen paremmin kuin mie, tai sitten eräs ärrinpurrin jurpun suksija, saa vielä moneen herran kertaan slaagin, joutuessaan neuvojaksi.

Mutta noin muuten, oli loistava hiihtokeli ja vaikka kadotinkin Kummin suojelusenkelini matkan varrelle, löysin mukavia ja avuliaita ihmisenkeleitä, ja loppuviimeksi vielä hyvän mielenikin takaisin.

Ärisijälle lähetän monta mukavaa ajatusta. Minullakin on ollut tuhannen huonoja päiviä. Useinkin, eikä silloin ole helppoa olla kohtelias kelleekään. Ei edes rakkaimmille ystävilleen, saati sitten umpivieraille vastavirran kulkijalle ja väärän ladun tamppaajille. Pahoittelen aiheuttamaani harmitusta, kiitokset noin suunnilleen, oikeaan suuntaan opastuksesta.

Lenkki seuralaiselleni lähetän myös paljon kauniita ajatuksia, ihanaa, että umpivieraalle voi olla myös ystävällinen ja avulias. Sekin on melko haasteellista näinä aikoina. Mutta kaikin tavoin aitoja ihmisiä tuli kohdattua tänään. Ja mäet, pysyin pystyssä ne mäet. Siitä olen kiitollinen.

~Wastawirran Witsu~

Luonnonkansan turinoita: Lumi Hiutaleen rakkaus

Niin kaunis on talvinen hetki,

Syvän sininen,

valkoisin pieluksin,

peitto, kuin Enkelin siipi.

Olen hetken täällä,

sulan pois,

uni kaunis,vai 

yössäsi olin.

Jos pitäisin kiinni,

halaisin lujaa,

sun rakkautes lämmössä,

soluni sulaa.

En kiinni voi pitää

tunteesta tästä,

kun hehku sen

käy mulle

kuolemasta.

Miksi siis tulin mä 

maahan tähän,

kun lämpöä siedän turhan vähän?

Ne uutiset, tarinat,

kylmät ja kovat,

puoleensako vetivät?

Kylmät sydämet monet,

kaltaiseni, 

Sen tunteenko teki?

Luulin, nyt

paikkani löysin.

Tääkö olla vois

talven taikaa?

Ikuisen pakkasen, kylmän

maan routaisen,

lumen pysyvän.

Tää onko

Valtakunnan Talven viimojen?

Ei kylmyys sydämen,

 ole talven kauneutta,

Ei kovuus ihmisen,

Hiutaleiden rakkautta.

Ei hohtavia kristalleja

koskemattoimalla hangella.

Hymys lämpöä,

rakastaa voin.

Vaikka se sulattaa minut pois.

Vaan ennen kun menen,

hymyile vielä,

ja sydämes surut,
viereeni jätä,
ne pois vien kun liukenen täältä.

~W~ 

Luonnonkansan turinoita. Jahvetti Jalokasvu, enkeli Aarnisydän

Pitkään oli tyystin tarina hiljaisuus Kievarissa. Pientä rapsetta ja kopsetta. Joku toisinaan kävi rumpua paukauttamassa ja ilmoittamassa että täällä ollaan, ei unohdettu, ei. Lepuuta vaan korviasi Kirjuri, kyllä ne tarinat malttaa odottaa.

Monta mukavaa lenkkiä ja montaa hyvää hiljaista hetkeä, olemme viettäneet Kievarin kävijöiden kanssa. Jokaisella tuntui olevan ikuisuus aikaa seuraavalle kertomukselle. Haettiin sanoja, Juuso kävi muutamasti muistuttamassa hakusessa olevasta muistikirjasta pohjoisen vuosilta. En ole edelleenkään löytänyt, toisaalta en ole kovin ahkerasti etsinytkään. Kirjassa oleva tarina oli mielestäni hiukan surullinen. Se kuulema pitää etsiä juuri siksi, jotta se uudelleen elettäisiin. Huh sentään.

Vaan tänään kotoseeni astui iso kumarainen karnaukko. Hän kulki koristeellisen puusauvan kanssa ja kumarsi kohteliaasti, "Jahvetti Jalokasvu. Sulkeudun suosioosi arvon Kirjuri. Olet ollut meille avuksi kirjoittaessasi meistä." Hän istui sohvalle, niin että kansi narahti ja sanoi muitta mutkitta, ”Näin sinut eilen. Katselit kartanon puistossa Aarnisydäntä, puiden Pyhää enkeliä.” Hänkö oli Aarnisydän? Tavattoman kaunis enkeli. Mykistävä. Ehtikö hän pois, ennen kuin koko kanto kaadettiin? Oisin tahtonut kaivertaa hänet ulos siitä puusta.

"Ei hän puussa ollut, puun sisällä ja ulkona, kunnes puuta ei enää ollut, vain muisto. Aarnisydän on vanhojen metsien ja puistojen hoitaja, kuten minäkin. Aarnisydän kiitti huomiostasi, harvoin hän näyttäytyy ihmisille. Kun hän huomasi, että teki sinuun vaikutuksen, hiukan kuin tahtomattaan, hän toivoi, että voisin vieraillessani täällä, hiukan selventää näkyäsi. Hänen tehtävänsä oli siis auttaa puun väkeä, ja puuta itseään, sopeutumaan uuteen muotoonsa. Puu oli jo kaatunut, mutta puun eetterikeho ei. Myöskää puun asukit, eivät olleet vielä sisäistäneet, ettei puuta enää fyysisesti ole, näin ollen siis Aarnisydän saattoi puun siihen seuraavaan ulottuvuuteen. Auttoi sopeutumaan muutokseen. Tiedäthän, ettei energia koskaan katoa? Sen muoto kuitenkin muuttuu, fyysinen puu, tulee kaiverretuksi, tai poltetuksi, muokatuksi uuteen muotoon. Ja se eetteripuu jatkaa siellä, missä sitä tarvitaan, uudessa muodossaan.” Tarkoitat siis sitä lämmintä puun hehkua? ”Sitä.”

(Olette varmaan kokeilleet puun kylkeä? Halanneet ajatuksissanne jotakin koivua, pihlajaa, kuusta, tai mäntyä. Mukavasti halaukseen sopivaa puuta. Se on lämmin, sen lämpö tuntuu jo ennen, kuin hipaisetkaan puun runkoa. Kun kuljet koivikossa, tunnet sen saman lämmön. Havumetsän siimeksessä samoin. Ja ihmistä lähellä ollessasi, väistät vaistomaisesti joitakin jo kauenpaa ja toiset ihmiset ”otat lämpimään halaukseen” jo metrien päästä. Se ”ensikosketus” on eetterikeho, noin 10cm päässä puun rungosta, kasvin korresta, eläimen, tai ihmisen kehosta. Riippuen herkkyydestämme, voimme saada ensikosketuksemme myös eläväisten aurasta, joka ulottuu paljon kauemmas kehosta, sen saattaa myös nähdä värillisenä, ihmisestä riippuen. Elollisilla olennoilla on monta ”kerrosta”, kaikista kerroksitamme emme useinkaan ole edes tietoisia.)

Entä Aarnisydän? Mihin hän katosi? Koko kanto oli kaadettu, koituiko siitä vahinkoa?”Ei, puun tie tässä muodossa, oli läpikäyty. Ja vaikka sormesi syyhysivätki kaivertamaan puusta esiin enkeliä, ei hän siellä enää ollut, hän jatkoi seuraavan avuntarvitsijan luo. Ja ennen kuin kysyt, kyllä te kohtaatte vielä. Ja se sinun puu on tulossa vasta, se, josta kaiverrat esiin jotain meistä.”

Entä sinä Jahvetti Jalokasvu, palaatko vielä? "Jo vain, Vastahan me teimme pintanaarmun asiaani."

Voi  ihanuutta! Luonnonkansa turisee kanssani edelleen.

~W~

Pitäisi paketissaan.

Pitäisi tehdä...

Paino sanalla pitäisi.

Kaikki sen jälkeen sanottu, alkaa automaattisesti tuntua vastenmieliseltä. Pitäisi. Täytyisi. Olisi pakko. No pakko on vain syntyä ja kuolla, kaikki siinä välillä on melko vapaaehtoista. Ihmiselle kun on annettu se vapaa tahto. 

Miksi silti tuntuu, että pitää, täytyy ja on pakko, (aina toisinaan) tehdä jotai, mitä ei juuri nyt tahtoisi, haluaisi, tai viihtityttäisi yhtään tehdä? Minä tiedän, tämä on ikuisuus kysymys ja kysyn tätä hiljaa mielessäni, ääneen mutisten, mustaa valkoiselle raapien, alvariinsa ja tämän tästä, säännöllisen epäsäännöllisin väliajoin.

Saanko vastauksia?Noup.Tuleeko tilanne paremmaksi pohtimisesta? Noup. Tyhjeneekö paine päästä? Noup? Miksi sitten? No jaa, Miksi ei? Miksi vastaasi tulee aina joku joka, mielestään tietää asiat paremmin, kuin sinä? Miksi joka porukassa, on aina joku, joka ei ole kanssasi samaa mieltä? Miksi aina ja kaikkialla tulee vastaan neuvoja, jotka ovat päinvastaisia omaan elämänkatsomukseesi nähden? Miksi tunnetaan syyllisyyttä, kun teemmekin oman tahtomme mukaan, emmekä kuten koko valtaväestö, on aina ennen toiminut?

Siksi kun... Odota... Juu en tiedä, muuta kuin että: tehdesänin niin kuin teen, olen enemmän sopusoinnussa itseni kanssa, kuin odotaessani aivottomana käskyjä joltain muulta. Jos käsky oisikin ristiriidassa oman ajatusmaailmani suhteen? Voisinko toimia vastoin ajatuksiani? Minähän elän omaa, enkä kenenkään toisen elämää. Voisinko olla onnellinen toisen käskystä?

Olen viikon Lukenut. Ei mitään, mitä professorit arvostaisi. Tämän kirjojen sarjan  tapahtumat,  täyttävät toisinaan pääni niin, että on vaikea erottaa, milloin olen kansien välissä ja milloin niiden ulkopuolella.  Olen käynyt ulkona, vain hakeakseni postit ja käydäkseni naapurissa kylässä. Kotini on mukavan rauhallinen. Joskus olen kuulevinani, kuinka makuuhuoneen ikkunan alla, joku viisas käy keskustelua "vähenpiarvoisensa" kanssa siitä, kuinka kuuluisi elää. Onko se todellista, en ole varma.

Siitä huolimatta, minä välttelen toistaiseksi viisaanpieni neuvoja, sillä pahoitteluni, niistä tulee vihaiseksi, tai ainakin hyvin vastahankaiseksi. Mielestäni, on muitakin tapoja elää, kuin paketoimalla itsensä siihin laatikkoon, joka on se pienin mahdollinen, ihmistä itseäänkin pienenpi.

Minä olen nyt tässä, yhden asunnon kokoisessa laatikossa. Odotin hetkeä, jolloin keksin itse, mikä on parasta minulle. Keksin, että se on juuri tämä tässä, olla rauhassa. Nyt. 

Seuraaviin tehtäviin ryhtyminen, on pohdinnassa, mutta ei vaadi tekoja juuri nyt. Tekemään ryhtymiseen, voi vierähtää kotva, tai sitten tekemisen oivallus, iskee hyvinkin piaan. Minä toivon, että siinä vaiheessa, en pakota itseäni muottiin, jossa on ahdasta, epämukavaa, tai kivuliasta olla.

Toivon, että silloin pitäisi, täytyisi, tai olisi pakko, olisi omassa paketissaan.  Ja minun kaikkea tekemääni, ympäröisi tekemisen ilo ja olemisen onni. Kuten eloani nyt, tässä kotini kokoisessa paketissa. Lukeminen on laajentanut sen monen maailman kokoiseksi. 

Se tuntuu kerrassaan sopivalta.

~W~

Paskaa.

Kun joskus vaan ärsyttää kaikki.

Tekee mieli ruikuttaa ja valittaa ja moittia,

muttei tehdä mitään, mikä voisi pelastaa päivän. Saada hymyn huulille, tai räkänaurun ryöpsähtämään yli, mutruun väännetystä turpavärkistä.  

Joskus vaan ketuttaa kaikki.

tekee mieli sanoa kilometrin verran rumia sanoja ja todeta joka uutisesta "paskaa". Olla teini, jonka angstit on oikeutettuja ja maailmanraivo hyväksyttävää, vaikkei se tietäisikään miksi ja mitä kohtaan, sitä raivoaan tuntee.

Joskus sitä vaan on ja juputtaa.

Peilistä katsoo myrtynyt ja tikkuuntunut ämmä, tai ukko jääräpää. Perse on iso ja pohkeet paksut ja silmien alla jonkun vieraan miehen kauppakassit. Näyttää pahalta, ei lainkaan rakastettavalta, tuntuu pahalta, ei lainkaan rakastavalta.

Voi kuinka joskus, vaan vihaa itseään. Peilikuvaansa ja ulkoista, sekä sisäistä itseään.

 Joskus vain kaikki on "paskaa".

Uutisantia myöten, kaikki samaa, sinä tyrkit sitä näkyvilleni ja minä jatkan sitä, tyrkkien sekaan omaa paskaani.

Juputin, mukutin, mökötin, kökötin, mäiskis.

Viddu. Kaikki on PASKAA. Läjä sitä itteään, kasvattaa niityllä heinänkorsia ja kukkasia, tulee perhonen, hemiläinen ja amppari kukista mettä keräämään. Ja me mökötämme. Ai niin, se oli kesällä, nyt on talvi ja ulkona loskapaska valuu pitkin tietä ja kiillottaa luistinradan tien päälle.

Keitä vettä ja laita teepussin seuraksi lusikallinen hunajaa, pyylevän pörisevä piriäinen, teki sen siitä yhden kesän paskasta. Se on makeaa ja hyvää. Jos asiaa ajattelee sillain karkeimman kautta, alkaa naurattaa koko paska.

Sillai tällai konusti ajatellen, ei se ny niin pahasti oo.

 ~W~

Minkä värinen on onni?

Hangen narina

pakkasessa.

Yksin olemisen keskellä

ääneen naurettu vitsi,

jota kukaan muu ei ymmärrä.

Pimein musta,

ja helein heinän vihreys,

säteilevimmän siniset silmät,

unessa saatu suukko.

Hetki ennen heräämistä,

kauneimmasta unesta.

Luistimille nostettu 

lapsi, aikuisen kehossa.

Minkä värinen 

olen tänään?

Olen onnellinen.

Se on väri,

jota en pukisi päälleni,

koska ajattelen,

 ettei se sovi minulle.

Mutta kerran kokeiltuani,

 en tahtoisi enää pukeutua muuhun.

Väri,

 jonka haluaisit maalata,

mutta yrityksistä huolimatta,

 et saa vangittua

siveltimeesi.

Se on väri,

jonka näet sielussasi toisin,

 kuin minkään muun värin.

Ja kun se tartuu sinua helmoistasi,

luulet, että se on tahra,

 joka pitää pestä pois.

Sen värinen on onni?

 Arkisin väri,

jonka säteilevät kauniit sävyt,

jää usein tajuamatta.

~W~

Rakkaudella.

Tänään lenkillä,

 pohdin hivenen haikeana, 

että meillä ehkä juuri tänään

 oisi vietetty 1v synttäreitä. 

Jos maailma oisi toisin.

Mutta koska ei, niin taivaassa 

on tänään isonpi pieni enkeli.

 Toivottavasti hän on iloinen

nauraa onnesta ja voi hyvin.

 Sillä minä voin hyvin.

 En ole surullinenkaan,

 kuin ihan hiukan,

 sillä tavalla äidillisen kiitollisena. 

Olipa mukava kun kävit.

Kun ympärilläni vielä satoi 

lumihiutaleita,

 kuin enkelten höyheniä,

olin varma, että kävelimme 

rinnakkain, kaikkia 

ihmeitä ihaillen.

Mietin, että hänen täytyy

olla riemuissaan.

Lumesta täällä,

Taivaassa jostain muusta.

Luulen, että hän leikki tyynysotaa

muiden ystäviensä kanssa.

Juhlan kunniaksi,

hajotti suurimman höyhentyynynsä.

Lähetti minulle hitaasti

leijuvat hiutaleet,

viestinä kotoa.

Onko kauniinpaa kuin

 vasta satanut lumi?

Se on pehmeä halaus.

Suunnattoman paljon

 rakkautta sinne 

missä olet.

Kiitos viestistä.

~W~

Luonnonkansan turinoita: Asioissa eteenpäin. (Osa 4)

Itsestäänselvyyksiä

~*~

Juhlissa Juuso tapasi uuden Mestarinsa ja opettajansa Huubert Näreistöniemen Lemmenjoen seuduilta. Hänet oli valittu Juuson oppimestariksi ihan tietyistä syystä. Muistatte Juuson ihailevan suhtautumisen kullankaivajiin?

Huubert on taiteilijaluonne, joka ei oikein viihtynyt yhdessä paikassa kauaa ja näin ollen kulki taiteilijoiden ja kullanetsijäin matkassa, tuvalta toiselle. Samalla, kun teki luonnonvestoksia keloista ja kiviröykkiöistä. Hän myös teki korutaidetta ja opetti sitäkin. Hän oli usean taiteilijan tuvan ja kullankaivajan lepopaikan tupatonttu ja melkein kaikkien vaskoolinkantajien kodinhenki. Eipä siis Juuso, ihan vääriä reittejä ollut kulkenutkaan. Melkein oli ollut siellä missä pitikin, vain muutaman Nyt-hetken myöhässä.

Jokunen ihmisvuosi myöhemmin...

Juuson Oppivuodet kului sutjakasti. Muutamaa tohelointia lukuun ottamatta, Juuso oppi kuten aina, kaiken ihan hetkessä. (Ellei sitten sattunut olemaan, jotain tärkeänpää mielessä.)

Oli tulossa Joulu. Juuso ja Huubert Näreistöniemi oli matkalla Korvatunturille. Juuso oli päättötodistusta vaille valmis Kotitonttu. Se ojennettaisiin hänelle illalla Joulupukin suuressa tuvassa, virallisessa todistustenjakotilaisuudessa. Samana iltana, hän tapaisi myös Tytin. Se hermostutti yllättäen Juusoa enemmän, kuin mokoma valmistumistodistus.

Juuso Ja Huubert astuivat ovesta ja huiskis, tupsahtivat suoraan Kantolan tupaan. Yllättäen, tuiskis, suoraan Tytin syliin. Sen verran ketteryyttä ja nopeutta oli Juuso oppinut, että puuromaito ja tyttö pelastuivat maahan kaatumiselta. Mutta moiteryöpyltä yllätyshyökkäyksestä, ei pelastanut mikään. Huvittuneena Juuso kuunteli, niin Huubertin, kuin Tytin moitteet.

”Nuo ovet! Kun vielä oppisin ettei niitä huijata. Jos ajatus on jossain muualla, kuin minne on menossa, niin ajatuksen luonahan sitä silloin olen. Heti kun ovesta astun, niin se vaan on. Onneksi se toimii myös niin, että kun ajatus on Juuson luona, Tytti on Juuson luona, heti oven avattuaan. Tietää noin suunnilleen, olevansa tykätty vieras." Myhäili Juuso, ryöpytys nimittäin oli lähes poikkeuksetta samanlainen.

”On se onni, että olemme olemme kaikki menossa seuraavalla avauksella Korvatunturille, muuten tällä matkalla menisi taas kauan.” Tuumi Huubertti. Hän muisteli turhautuneen huvittuneena Juuson etsintäkoetta, muutaman ajan takaa. Oli tarkoitus, että hän menee edeltä, kolmen kullankaivajan valtaukselle. Juuson piti etsiä hänet ja tulla perässä, samaan paikkaan.

No ensin Juuso meni Kantolaan, sieltä hän tuli Kaivaja-Kustaalle, Huubert lähti Vaskooli-Villen luo. Juuso humpsahti ensin Kantolaan ja tuli sitten perässä. Opaali-Ollille mennessään Huubert oli pyytänyt Tytti mukansa, jotta koe tuli suoritetuksi. Hän kun halusi testata kunpi mahtoi olla syy Juuson poukkoiluun, Kantolan tupa vai Tytti. Arvasitte varmaan?

 Toisinaan Huubert jo luopui toivosta kulkea ovien kautta ilman välikäyntejä ja yhden päivän myöhästymisen jälkeen, laittoi Juuson hetkeksi kulkemaan jalan kullankaivajien kanssa. Niin kuin se oisi mitään auttanut? Tytti, niin tomera kun olikin, sinkoili ovista samallalailla. "Ei ihme, että sydän kikattaa, kun se rakastaa." Tuumi Huubert 

Palauttaen ajatuksensa takaisin Kantolan tupaan, hän ravisti päätään nuorelleparille, naurun kurtut naamallaan.

Juuso oli juuri tehnyt sormuspussistaan kaksi ja ojensi toista Tytille. Ikäänkuin he muka koruvalaa tarvisivat, Itsestään  selvään asiaan. Ihmisten kotkotuksia, mutta kaunis ajatus silti. Seikkailu on alkanut, Huubert tunsi sen parranpujokeessaan. Ties vaikka kuinka läheltä, sitä pääsisin seuraamaan, hykerteli Huubert mielissään.

~*~

Pee ja Ässä.

Halituips ja pusmuiskis. Rakkauden täyttämää joulua teille kaikille, toivottaa Luonnonkansa ja Kattilan väki. 

Kiitos, että kuljitte mukana.

Turinat ei jää täähän, mutta henkäisemme jonkin hetken,

julistaen kaikelle valtakunnalle joulurauhan ilolla ja valolla.

( Myös kirjurille.)

Luonnonkansan turinoita: Asioissa eteenpäin. (Osa 3)

Kuten huomaatte, kun Tytti laittaa tuulemaan, silloin tapahtuu. Asioilla on hänen mielesään järjestys ja kun se on oikea, on helppo tehdä mitä täytyy. Juuso oli syönyt ja pöytä siistitty, ennen kuin isomummon kissa, ehti lautaseltaan kermansa latkia. Tytin suunnitelmat eteni vakaan rauhallisesti eteenpäin. Sinkoillessaan ovien välillä, Juuso oli täydellisesti kadottanut ajantajunsa. Nyt, antaessaan katseensa kiertää tupaa, hän tajusi, että talon ihmisillä on tulossa joulu. ”Puoli vuotta. Minä olen reissannut, yksin puolikkaan vuotta? Ohho?” ”No seuraava reissua et tee yksin ja tiedät varmaan minne ollaan menossa?”

~*~

Joulu on Luonnonkansallekin tärkeää aikaa, tosin heillä, on jouluaika jaettu tasaisesti, ihan koko vuoden ajalle. Ihmisten jouluna, keskitalvella, he kokoontuvat juhlimaan, sitä, että Kaamos alkaa hiljalleen väistyä valon tieltä ja herätellä nukkuvaa maailmaa.

Tulin joskus kesällä marjamättäällä istuessani, sellaisen jouluisen tunnelman valtaan, että oli pakko hetki laulaa Petteri-Punakuonoa. Ihmiskansa väittää, että kesällä joululaulujen laulusta, tulee vesisadetta, mutta tosiasiassa se on Luonnonkansan ilonitkua. Tämän kertoi Kaarnalan Herra siinä mättäällä.

”Kun keskellä kesää, muistat hetken lapsuutesi joulusta, olet kohdannut kansamme joulunhengen, joka siinä rakentaa jotain jouluntaialla. Tämä tunnelma on merkki siitä, ettet olekaan ihan immuuni Luonnonkansan värähtelylle. Kun he huomaavat, että olit tunnelmassa mukana, he nauravat, kunnes itkevät silkasta ilosta. Ollaan sillä tavalla hassuja vähän kaikki.” 

 ”Wilhelmiina?” mmm... Mitä sanoit Tytti? ”Jatkanko taas?” Hmm?..Niin tätä toista turinaa?

Jo tietenkin jatkat, anteeksi ajatus harhaili...

~*~

Minne te siis olitte menossa?

”No Korvatunturille tietty. Joulupukin tupaan, ja minä näen rakkaan emoseni.” Juuso hypähtelee tuolillaan tiut innosta helkkyen. 

Tytti otti Juusoa oikein kädestä kiinni (ettei tämä eksyisi matkalla) ja yhdessä astuivat ovesta. Tuulen suhina kuului hetken heidän korvissaan, sitten hups tups, tiun helinällä ja seuraavaksi he astuivat suoraan Juhlatupaan. ”Joulun aikaan täällä kokoontuu kaikki, kyllä me täältä yksi mestaritonttukin esiin kaivetaan.” sanoi Tytti ja piteli Juusoa edelleen kädestä. (Ei tuosta huolimattomasta tiedä, vaikka vilinässä uudelleen eksyisi.)

On hankala olla myrtynyt, nuori tonttumies, moisen toimintatarmon hyöriessä ympärillä. Tytti suki Juuson parran, nyki ja oikoi tonttupuvun rutut suoriksi ja säpikkäiden pinnan siistiksi, tiun sointuvaksi hiippalakissa ja koetti vielä pestä korvantaukset ja kaivaa hammasväleistä ruisleivän murut, mutta ne sentään Juuso koki tekevänsä hyvin itsekin. Hän suki vielä varmuuden vuoksi hiuksiaankin hiukan siistimmäksi ja niin Juuso oli valmiina astumaan Joulupukin toimistoon. Tai ainakin melkein. ”Tulisitkos sinä minun kanssa?” Hän kysyi Tytiltä. ”En muista kaikkea tapahtuneita ja oisi hyvä, kun olisi ajatus mukana..”

Kutsu hyväksytty ja rinta rinnan he astuivat toimistoon. Joulupukki ja Muori oli hymyilevinä vastassa. ”Hei teille.” virkkoi Tytti ja hyppäsi halaamaan heitä. Juuso katseli hämmentyneenä halauksen iloa. ”Niin Joulupukki ja Muori ovat minun oppimestarit ja rakkaat ystäväni. Ja Muori toimi myös opettajanani, kotitaloustonttukoulussa.” 

Tytti esitteli Juuson ja hänen asiansa. Kun selon teko oli tehty, otti Muori Tyttiä käsikynkästä ja he lähtivät keittiön puolelle, Juuso jäi Joulupukin kanssa selvittämään ongelmaansa. Luontoäiti kutsuttiin paikalle ja hänen kirjoistaan katsottiin uudelleen opintosuunnitelma. Joulupukin leppoisuudessa, Juuso löysi taas hyvän tuulensa ja hyrisi iloa siitä, että oli törmännyt Tyttiin. Siinä vasta tuulenpyörre hänen mieleensä.

~*~

Luonnonkansan turinoita: Asioissa eteenpäin. (Osa 2)

~*~

Pölyvillakoira oli pelastautunut tuvan sohvan alle, turvalliseen koloonsa.”Juuso, Oppipoika matkalla mestarinsa hutkittavaksi. Ei viime kerralla sinun hutkittavana ollessa, tullutkaan esittäydyttyä.” Juuso ojensi kätensä kohteliaaseen tervehdykseen.

"Tytti, nykyään Kantolan Kotitonttu ja järjestyksen pitäjä. Mikäpä oppipojan on tänne heittänyt? Meidän oppiinko olet tulossa, vai onko suuremmastakin koulutuksesta kyse?"

"Kotitonttuoppilaaksihan minä, mutta paikan piti olla jossain Lempeänjoen suunnalla. Hukkasin osoitteen lähtötohinoissa ja nyt ei ole mitään tietoa minne mennä.” Tytti maiskautti paheksuvasti suutaan. ”järjestys ja tarkkuus, tavarat tavaroiden paikalla, niin niiden kuuluu olla. Hutiloinnista menee hermot.” Juuso näytti nololta ja surulliselta. Oli kova paikka lähteä alku Kotosestaan, jo sillon aikoinaan Turunlinnan turvallisten muurien sisältä. Saati nyt, kun ensikertaa matkustaa, oikein luvan kanssa, pois kotoaan.

Tietämättä lainkaan, koska sen oman rakkaan tonttuemosen näkee seuraavasti. Jouluna tietenkin, mutta näin pahasti eksynyt hän ei ole ollut, sitten ensimmäisen karkumatkansa. Ilman Luontoäitiä, hän ei vieläkään olisi päässyt pois linnan tyrmästä, johon tuli silloin eksyneeksi.

”Ensimmäinen yksin tehty matka ja tarkoituksena löytää mestari, en muista osoitetta, en oppimestarin nimeä en mitään.” Juuso käänsi säärensä monen moneen ristiin, kuten hällä tapana oli, kun joku asia laittoi pohtimaan vakavia, tahi mukavia. Siinä monella mutkalla ollen, hän pohti maailman hetkellistä synkkyyttä, huultaan purren ja parpaitaan tuijotellen. Tytti seurasi Juuson ilmeilyä ja hymyili. ”Vekkuli otus. No ruokaa ja sitten vasta ajattelua!” Huis hais ja pöytä oli katettu. Ja Juusolla nokkansa alla mitä maittavimmin tuoksuva soppakulho.

~*~