Mikä siinä kestää?

Istuin juuri 30min vatkuloimassa. Tulos oli rapiat 12km, silti tuntui, etten saa mitään aikaiseksi. Reilut 3kk olen nyt sairastellut talvellisen liukastumisen ansiosta, eikä polvi ole hyvä, muutoin kuin vakuutusyhtiön lääkärin mielestä. Kuntoutuu kyllä ihan asianmukaisesti leikanneen kirugin mielestä, mutta hänen mielestä tarvitsee myös vielä jonkin verran aikaa, toipumista ja kuntoutusta, ennen kuin kestää rasitusta.
Niin kauan kuin muistan, maailmassa on aina ollut mielipiteitä ja mielipiteitä. Toiset vastaa omiani, toiset viheltää kaukaa ohi.

Minulla kasvaa stressi sitä mukaa, mitä lähemmäs ajatuskin töihin paluusta tulee. Pelottaa, osaanko enää yhtään mitään. Pelottaa mitä, jos käpälä ei sittenkään kestä. Jos ei tule asiakkaita enää, tai jos niitä tulee, enkä edelleenkään osaa oikein rakennella päivärytmiä itselleni sopivaksi? Joinakin hetkinä kaipaan töihin ja joinakin en. Ja ihan kuten ennenkin sairaslomieni aikana, minulla on tuntemuksistani huono omatunto, kun en ole töissä, kun en tee ja tuota, tänä aikana "mitään", kun sairastan. Pikkujuttujahan ne on nuo kuntouttamisohjeiden noudattamiset. "Valitan vaan" ja olen kipeä, vaikkei toiset samassa tilanteessa olevat narise yhtään, vaan repivät itsensä ylös tuhkasta, kuin Feeniksilinnut ja menee heti viikon päästä vakavasta vammasta, töihin ja tuottamaan mannaa maailmankaikkeudelle. Mikäs minussa on vikana, kun paraneminen kestää ja kestää? No siis, tosiasiahan on, että usein tuo riittämättömyys on päänsisäisyyksiä. Nalkuttava Elämän-navilaattori pään sisällä kertoo mitä oletusarvot on, yleensä moittii ja ruoskii. Mutta noin yleismaailmallisesti: mie vaan kysyn (kuin Pätkä aikoinaan) Mitä kaikkea sairaslomalaisen sairaslomallaan pitäisi aikaan saada? Onko esim. kotoa poistuminen kielletty? Sosiaalinen kanssakäyminen? Iloisuus? Ärtyminen? Pitääkö saada huusholli siivottua katosta lattiaan, ikkunat pestyksi,verhot vaihdettua? Lenkkeiltyä ja kuntoiltua? Käytyä kaupassa, laitettua, joka päivä viidentähden kurmeeateriat? Itselleen ja mahdolliselle perheelle, tai heille jotka tulee ja auttaa, niissä asioissa, jota et kykene, jostain käsittämättömästä syystä, itse tekemään? Käytyä töissä ja tehdä muutaman muunkin työt? Pitääkö saada maailma rakennettua valmiiksi?

Mitä jos ei huvita, ei pysty, tai halua? Jos kunto alkaa jo olla sellainen, että voi mennä ulos ja nauttia kauniista ilmasta, linnunlaulusta. Tahtoo mennä rannalle ja olla möllöttää? Saako niin tehdä? Riittääkö, että tekee toipumisensa/kuntoutumisensa eteen kaiken sen, mitä tehtävissä on? Minusta kun sen pitäisi riittää, silti teen itse itselleni nyt sitä samaa ruoskintaa, jota vuosia sitten teki työyhteisö, kun sairastuin.

Pitäisi ja täytyisi olla heti terve, heti kunnossa, heti valmis tekemään ja tuottamaan maallista mannaa maailmankaikkeudelle, koska se nyt sattui olemaan "vaan yksi pikku liukastuminen", mikä tähän kuntoon sai. Olen reilut 3kk kuunnellut eri näkökulmia eri ihmisiltä, eri vammatilanteissa eri sairaslomasyistä ja eri toipuma ajoista, myös saman kaltaisesta vammasta toipuma nopeudesta ja siitä, miten kukakin on toiminut, kulloisessakin tilanteessa. Ja minä häpeän sitä, miten hidas minä olen, miten huonosti minä saan potkituksi itseni liikkeelle ja kuinka minä en tee riittävästi, siihen nähden kuin muut.Kehtaan kuitenkin kulkea ulkona ja olla rannalla käydä kaupassa ja kaikkea hävytön. Tänä tautisena aikana! Pysyisin kotona ja jumppaisin, tai menisin töihin, tuottamaton tolo. Ei auta mitään, että oma lääkäri sanoo, että kuntoutuminen on tapahtunut juuri siinä tahdissa, kun pitääkin. Vakuuttusyhtiön lääkärin mielestä minun pitäisi olla terve, itse asiassa vakuutusyhiön lääkärin mielestä, mie olen jo terve. Harmi vaan, että jalasta puuttuu muutamia oleellisia asioita, kuten esim. voima, kiertoliikkeet ja kunnolliset liikeradat... Naapurin kumminkaiman kaksoisiskonkin, irti poikki katkennut polvi, parani päivässä ja nyt sillä on siivet Akilesjänteissä ja se lentää. Tämä ei ole ensimmäinen pitkä sairaslomani. Eikä ensimmäinen kerta, kun tunnen sairaslomastani ja sairastumisestani syyllisyytä. Mutta tämä on nyt ensimmäinen kerta, kun tosiaan tiedostan tehneeni kaiken ohjeiden mukaan ja siinä tahdissa kuin pitääkin. Tiedostan myös, että niin tein aiemminkin, mutta kuuntelin naapurinkumminkaimojen vertailuja ja sitä, miten toiset vaan pystyy lentämään kuuhun ja takaisin, jopa pää kainalossa. No heistä huolimatta, kukin toipuu tahdillaan, menkööt ne kumminkaimat omaansa, vaikka sinne kuuhun. Josko koettaisi olla potematta enää huonoa omaatuntoa lisärangaistuksena siitä, että kroppa on kolhuilla. Aurinkoista kevättä ~W~

ÄitiKupla

Yhdessä suuressa saippuakuplassa,

koko kirjo tunteita.
Kipu,

ilo 

suru,

rakkaus,

pelko,

menettämisen tuska,

Usko, 

toivo,

kiitollisuus,

onni,

lämpö,

 kylmyys

Raivo,

riemu,

kaikki voitava

voima,

voimattomuus.

Villipeto

ja kehräävä
kissa.

Yksi Suuri saippuakupla, 

sisällään kauneimmista kaunein ruusu

piikkeineen ja puisevine varsineen

Ei ikinä yksiselitteinen.

Jokainen äiti,

Jokaisen äidin lapsi,

erilainen kupla.

Toiset tuuli kuljettaa ehjinä kauas,

toiset kuplat puhkeaa

ensimetreillään.

Räiskähtää 

tähdiksi taivaalle,

tekee paikkansa sydämeen.

Silti se kupla oli ja eli,
 teki tehtävänsä ja meni.
Lensi sinne, missä kuplan 

kulku on kevyttä ja hyvää.

ÄitiKupla
Tunteita täynnä,
tulee ,         menee,

rakastaa  omaansa,

vaikka   kauas

 leijuisit

~W~

Ihana Suomi-luonne.

Minä sitten tykkään Suomalaisten käyttäytymisestä. Ainakin siitä käytöksestä miten me/he käyttäydymme netin ulkopuolella. Missä ajettiin autolla, pyöräiltiin,käveltiin pisteestä A pisteeseen B, käytiin kaupassa ja jonotettiin kassalle, hiljaa ja mykkinä ja ihan vissisti vähintään viiden metrin hajuraolla, katse maata kohti suunnattuna, jottei häirittäisiin ketään. Tutuille jurosti nyökättiin ja kohteliaasti sanotaan päivää. Ei kosketella. Normi Suomalaisen toimintaa. En pidä sitä pahana, pikemminkin tutun turvallisena. Eri murrealueesta ja luoteenpiirteistä riippuen, puheliaanpia, tai vähemmän puheliaita ihmisiä kun olemme muutoinkin.

Mie pidän sitä harvinaisesta sosiaalisestakin Suomiluonteesta. Ihmiset ympärilläni ovat mukavia. Iloisia ja puheliaitakin, välillä halaavat ja nauravat, kuten miekin ja toisinaan taas ottavat etäisyyttä, kun ovat omissa ajatuksissaan enemmän. Niin teen itsekin. Kohteliaita ja ihania ihmisiä. Ihmiset ovat olleet minua kohtaan aina varsin ihania. Aivan sama mistä he ovat kotoisin. Ja minä kohtelen heitä, kuten he minua.

Nyt kun olen ollut jo reilun kk "kotiarestissa" ja sairaslomalla, ainoa pysyvä seuralaiseni on Kattilan väki, kirjat ja tämä tietokone, siellä paikallisuutiset, fäcepöökki ja nettihönpänpömppä. Ihanan rentouttavaa yleensä. Vaan voi miten surullista, juuri nyt, kun monet muutkin teistä on "kotikaranteenissa" ja tämä samainen yhteinen nettiyhteytemme on yksi vähäinen, mutta laaja ikkunamme maailmalle, suoltaakin se sivuiltaan coronaviruksen kiusaamien ja karanteeniin joutuneitten kiukun puuskia siitä, kuinka joku pahasti sanoi ja loukkasi.

Ollaan hengissä, meillä on kerrankin aikaa itsellemme ja läheisillemme, kotona oloon, lukemiseen ja vaikka elokuvien katsomiseen, jota ainakin mie, kaipasin tiiviinpien työrupeamien keskellä kovasti. Eikö silloin asiat ole ihan mukavalla tavalla? Tuo bittitaivaan solvaustapa ei ole ainostaan nyt koronaviruksen tuomaa, vaan vallalla jo aiemminkin. Netistä lukemieni puuskahdusten perusteella, väki käy hiekkalaatikkosotaa netissä, kuka mistäkin nokkiinsa ottaneena.

En toki suosittele, että tullessasi loukatuksi, nöyränä kääntäisit  toisenkin poskesi seuraavalle turpaan vedolle, mutta ei  hyvältä näytä sekään, että netin avoimilla bittibaanoilla useimiten monen ensi reaktio kaikkeen on rattiraivo, eli hyökkäys. ITUN IDOLIITTI MITÄSÄSANOIT???MITÄVITUILETMUL1E!!! TOLO!!!!!!!
(ja todellakin kirjoitusvirheet kuuluu asiaan.)

Missäpä on ihana Suomalaisuutemme, kohteliaisuutemme ja hiljaisen hillitty juroutemme nyt?
Meistä on tullut räyhänhenkiä ja öykkäreitä, helposti provosoivia ja provosoituvia, laumasekopäitä, jotka huutelee "nurkan takaa piilosta" hävyttömyyksiä toisillemme. KOTISOHVALTA, auton ratista, tai lenkkipoluta. -Oi kun tuli nassakan vittumainen ajatus mieleeni tuosta, kunnasta, hallituksesta, Suomen valtiosta, kadun tallaajasta, lenkkeilijästä, yskivästä kaupassa kävijästä, eripaikkakuntalaisesta, ulkomaalaisesta...jne jaanpa sen someen, että muutkin voi siitä pahastua. Bing!!! Ja kyllä me pojat pahastuttiinkin. Olinpa reipas. Tulipa hyvä ja nasakka mieli kaikille, vai mitä? 

Ei muuten tullut.

Meillä on kaikilla hankalat ajat nyt. Mutta eikö olekin hienoa, että aurinko paistaa ja linnut laulaa, niiden ääni kuuluu jo sisälle saakka. Suomessa ja kaikkialla muualla mailmassa, on valtavan taitavia ihmisiä pistetty kotisohvalle etätöihin ja tämän netinkin käyttäjäksi. 

Sairaanhoitajilta ja lähihoitajilta vaaditaan eturiviin menoa, viruksen suhteen ja eläkelläisiltä kielletään kaupassa käynti ja ulkona liikkuminen. Mie olen yhdessä arestiin laitettujen kanssa saikulla, kykenemättä liikkumaan ja pidän istutoa koneella, luen negatiivisuutta sivuilta ja suollan sen jälkeen, omia pohdintojani bittitaivaalle. Koen olevani vastuussa siitä, laitanko linjoille mielenpiristystä, vai aiheutanko lisämielipahaa. Mieluummin olisin nyt kuitenkin se piristäjä. Hilpeyden ylläpitäjä.

Ja tykkään muutoinkin, kaikin tavoin enemmän siitä, että ihmiset on ihmisille hyviä. Ei susia, eikä petoja, koska me ei sellaisina olla, oikeiden susien ja petojen veroisia. Ihmispedoista tulee vain typeriä, häijyjä ja idoliittejä, koulukiusaajia netissä. Ei lainkaan sellaisia, millaisina meidät suomalaiset yleensä enimmäksen tunnetaan. Juroja, mutta kohteliaita ja toisista välittäviä.

Tehdään hyviä päätöksiä ja pysytään rauhallisina. Jätetään ilkeilyt sikseen, niillä kun ei kukaan aikaansaa mitään hyvää. Ja kyllä me selvitään. Meidän Papat ja mummot, äidit ja isät, pärjäsi silloin, kun taivaalta tuli pommeja ja sotilaat ampui kuulia. Koitetaan me pärjät viruksia ja omaa vihamielisyyttämme vastaan.

Aina yksi hyvä ajatus kerrallaan taistelussa edeten.

Ihanaa Kevättä teille, tehkää itsenne ja toistenne elosta hyvä ja ilon täyttämä.

~Ystävyydellä Wilhelmiina~

Pysäkillä

Tässä me istumme,
pysäkillä,

vuoroamme odottamassa.

Jokainen omalla tavallaan

 odotusajan hyödyntäen.

Taivastellen taivaan rantaa,

selaten älykön uutisvirtaa.

Sylissä sukankudin,

 rohkaistuen uusiin tuttavuuksiin

odotellessa. 

Välillä lentoasemalla,

toisinaan juna-asemalla.

Mistä lie kenenkin matka jatkuu?

Kuinka kauan odottelemme?

Joskus samalle päivälle, 

ajalle, asemalle,
 kyytiin nousevista tulee

ruuhka.

Toisina hetkinä

matkaat yksin.

Mikä ikinä

onkaan tapasi kulkea

 eteenpäin.

Hetki pysäkillä, 

se on osa,

Hyvää matkaa.

~W~

Just hyvä noin.

Olen, ihan varmasti olen kertonut, että mie rakastan murteita ja sorahtavia ärriä ja vissssssslaavia ässiä. Ja usemmiten mie vielä imuroin ne itseeni ja puhetapaani nopeammin, kuin puhekamunen ehtii sanoa Vesihiisisihisisihississäjosuskaltaisisinnemennä. Vuorokausi Tampereella, koulutuksessa, jossa on väestö valunut paikalle, sekä vastavirtaan, että alamäkeen. Kuulupi Suomeja, Savolaisittain, sekä pispalankielellä vääntäen. Kuulkaa murut, rakkaat kotosysmäläiset, mie puhun kohta kaikea muuta, kun kotosen konusti.

Ei, mie en osaa yhtisten enenpää latinan lätinää, edelleenkään, mutta mie tiesin jo, mistä löytyy piriformis. Nolo juttu, jos siihen lykkää neulan, se neula on päin persettä. Semmostakin voi käydä ja kaikista epäilyksistäni huolimatta, mie olen taas yhden koulupäivän viisaanpi. Ja mie tykkään tästä kaupungista, mie osasin opastaa jopa toista "turistia" pisteestä A, pisteeseen mikälie, noin suunnilleen eksymäti. Juu, se oli hiukka, kuin sokea oisi opastanut rampaa, mutta mie oon takaisin hotellilla. Kanssakulkijakin tietääkseni on omallaan, sillä en ole vielä toistaiseksi saanut paheksuvaa viestintää, että miten täältä pääsee pois?

Mutta siis se tärkein pointti. Ihanat ihmiset on kyllä ihania puhui ne sitten mitä kansainvälistä kieltä hyväänsä, hitaasti, tai helkutin nopealla tahdilla ja vientäen miten kimurantisti hyväänsä. Niitten kanssa ei tarvi tulkkia, vaikka ne höpöttäis kuinka outoja ja niille on hyvä puhua yhden jos toisenmoisia asioita, kun ne osaa ottaa ne, niin paljon keveesti, että ois, kun nakkais Obelixille hiidenkivensä. Ja sen jälkeen on olo, kun ois ollu suolihuuhtelussa, tai niinku dry needling kurssilla. Selvästi humalainen ja rokotettu kramofooninneulalla. Juttelee ihan vieraille ja käyttäytyy hassusti, itselleenkin vieraasti. Ja siltikin tuntee olevansa kuin kotonaan. Jopa omassa kropassaan, vaikka äsken ei.

Suurkiitos, Superkiitos. Ihan kaikille ja kaikesta. Joitakin vuosia sitten, kaikkien tämän päivän rytmiryhmäläisten tapaaminen, oisi saanut minut kokovartalolukkoon ja pakenemaan Tammerkoskeen, mutta juuri tässä ajassa te olette kerrassaan oikeassa paikassa opettamassa, miten huippuhyviä tyyppejä on omituiset, itsensä kaltaiset ja juur Sinun ja Minunlaiset ihmiset.

Kun oikeesti niin se vaan on. Sie ja mie ollaan juur täydelliset ja juur parhaat Sie ja Mie. Just hyvä noin.

~W~

Kun minä kuolen

Kun minä kuolen,

minä menen mukaan tuulen,

ja jos itkevän sinun kuulen 

tulen kummittelemaan.

Sanon lujasti ja vakaasti

Töttöröö!

Kalisutan olemattomuushanpaita

 ja pudotan jäitä niskaasi,

jos itket.

Tai kutitan kainalostasi,

kikatan itse niin,

 että nauruni sinuun tarttuisi.

Sillä, kun minä kuolen,

otan takaisin kaiken

mitä elossa menetin,

kyvyn tuulessa juosta

ja pilvenä lentää,

Olla rohkea silloin kun

pelkää.

Kun minä kuolen,

en minä kumpuun jää,

minun sieluni liikkuu 

ja vapaana lentää.

Älä tee alttaria,

kivelle kukkia kanna,

ne veteen heitä

 ja aaltojen viedä anna,

kun ilosta hihkut

Hirnun vieressäs kyllä.

Tämän elämän 

korrektisti kuljen,

liki kuten kulkea kuuluu.

Liki.

Mutta, kun minä kuolen,

riemuiten hyvästi sano,

riehu, kuin hullu

ja jos itket, itke ilosta,

 sillä samalla nuotiolla,

 minä tanssin ja riemusta huudan.

Vapaa kuin tuuli

vauhdista nautin

kaiken teen,

 mitä elossa kadotin.

~W~

Miljoonan palan palapeli.

Eräs ystäväinen pohdiskeli kuluneen vuosikymmenensä tapahtumia ja lukiessa hänen tapahtumiaan, alkoi hengästyttää ja tuli hetkellisesti olo, että voi hitsi, taas yksi vuosikymmen, niin etten mitään saanut aikaan.
Aloin jo kirjottaa tuota toivotonta ajatustani vastaukseksi hänen pohdintojen jatkoksi. Sitten päässä sanoi joku, *STOP ! Ootappas ja ajatteleppas uusiksi!* Tässä sen uudelleen ajattelun tulos.
Tuota listaa lukiessa, tulee hengästynyt olo. Mutta, jos noin vuosikymmenenä ajattelee omaa elämäänsä, niin kyllä siihenkin jotain mahtui. Tein ja lähetin tähtiä taivaalle. Sanoin hyvästit lapsihaaveille. Opettelin uuden ammatin. Perustin yhden naisen yrityksen. Kaipa siinä sivussa, tuli rakenneltua eheänpi ihminenkin itsensä sisälle. Se on ihan saavutus sekin. Minulle se riittää. Ensi vuosikymmen, voi siis rauhassa yllättää mukavuuksillaan, sillä, kun ei vielä tarvinut liittyä itse tähtien joukkoon, voi jokaisen uuden päivän ajatella silkkana voittona

Tuo kommenttikin tuntui riittämättömältä pohdinnalta, joten oli pakko alkaa jalostaa tätä ajatusta ja sitä mitä kaikkea omaan, taakse jäävään vuosikymmeneeni mahtui. Mitä kokonaiseen ihmisikään mahtui? Jollain tapaa tuntui, että viimeisen vuosikymmenen olen korjannut ja parannellut, edellisten vuosikymmenten tekemiä haavoja. Niin lyhyt on ihmisen muisti, että ihan kaikkea tuskin saan tähän listattua, mutta yritetään. Aloitetaan tärkeimmästä. 

 Tappelin pitkään terveyteni kanssa. Niin mielenterveyteni, kuin fyysisen terveyteni kanssa. Masennus, uupumus, kilpirauhasvaivat, jatkuva päänsärky, stressi, homepölykeuhko, muut allergiat, paniikkihäiriöt, polvi, nilkka vammat, murtuneita varpaita ja selkävammoja, tiltit, sanoinko jo uupumus ja masennus, aivoverenkiertohäiriö, vatsahaava, refluksioireet, oheistuotteena ylipaino ja nivelkivut. ...Silkkaa helvettiä ja samaan aikaan todellista tappelua, tulla hyväksytyksi vaikka sairastaakin. Ja kyllä, verrattuna toisiin pääsin varmaankin vähällä. En silti vertaile, nämä oli minulle ihan riittävä taakka, en tahdo enenpää tätä lajia.

Ja kaiken keskellä Minusta tuli Minä. Hankala ja mihinkään sopimaton ihminen, joka alkoi pistää kampoihin, entistä enemmän, aina ja kaikkialla. Entistä palavammin. Välillä kovaäänisesti ja toisinaan hiljaa hammasta purren. Vetäytyi, kun siihen oli tarve ja alkoi näkyä, kun piti sitä parenpana. Ja tiedän hyvin, että se varmasti kävi kanssatallaajien hermoille. En pyytele anteeksi, tekin kävitte toisinaan minun hermoille, joten, kaikella rakkaudella, olemme tasoissa.
 Minun sisällä syttyi valot. Päivämäärää en enää muista, mutta sen muistan, että erään kauniina päivänä minä aloin haluta ihan eri asioita kun ennen. Samoja kuitenkin, kuin joskus, jossakin toisessa ajassa. Sisällä alkoi tapahtua paranua. Silloinkin, kun kaikki meni pieleen, huomasin, ettei niin pieleen, kuin joskus aiemmin. Minun nimeni löytyi, minun ääneni löytyi, minun perheeni löytyi, jokainen omalla tavallaan, mutta monta asiaa jouduin hyvästelemään, samalla kun löytyi uusia asioita. Hyvästelemään joutuu aina, jos ei hyvästellä, ei tunne jälleen näkemisen riemua. Se kuuluu samaan kategoriaan erään ystäväni viisauden kanssa."Ilman lähtemistä, ei tunne palaamisen riemua."

Jos 2010 olisi joku ennustanut miten seuraavat 10v sujuu olisin luultavasti epäillyt kommentoijaa seonneeksi, jos oisin uskonut häntä, olisin luovuttanut kokonaan. Mutta en uskonut, enkä luovuttanut. Tein käsitöitä, huomasin olevani ihan osaava ihminen, kokosin palapeliä nimeltä Wilhelmiina. Luultavasti miljoonan palan palapeli, ei vieläkään edes likipitäin valmis, mutta se liikkuu nauraa ja iloitsee jo. Sen sisällä on hyvä olla ja pohtia syvällisiä.

Se kelpaa yllättävän moneen asiaan, eikä sen arvostus ole enää kiinni siitä, onko se pukeutunut ajanhengen mukaisesti, tai onko sen pankkitilillä rahaa. Se on pudottanut ympäriltään suhteellisen monta panssarikerrosta ja sen sydän on parsittu kokoon.

 Kun se ei sopinut normaaliin laatikkoon, se teki itselleen sopivamman boksin ja alkoi omaksi itsekseen. Nyt Sillä on ammatti ja työ ja työpaikka ja ihan oikeita ja ansaittuja vapaapäiviä. Sellaisina päivinä se vetää peiton päälleen ja lukee kirjoja, nukkuu, syö ja hemmottelee itseään, sisäistä lastaan ja uskomattoman lapsekasta aikuista itsessään. Se on liikaa monille ihmisille ja ihan liian vähän toisille ihmisille. Itselleenkin toisinaan, mutta se on oppinut, että ei pidä vaatia liikaa. Ja koska joillekin ihmisille se on hyvä just näin. Se haluaa olla sitä jatkossakin.

Ja samalla kun se muistaa, että näin on hyvä, se muistaa, että jos tekee liikaa ja yrittää liikaa, se palapeli hajoaa, ja se hajoaminen tämmöisessä ihmiskehossa tekee yllättävän kipeää, ja sen kokoon kursimiseen menee likipitäen koko elämä. On mukavanpaa elää ehjänä, vaikka saumat harsittuna, kuin koko molla riekaleina.
Ja jos sen oppi yhdessä vuosikymmenessä, niin miten paljon sitä voikaan oppia seuraavassa?

Rakkaudellista ja Riehuvan Roihuavaa ensimmäistä 20-lukua tähän vuosituhanteen, Nauttikaa rakennustöistä ja tehkä hyvä ihminen.

Virnuillen
~Wilhelmiina~

 

Kaunista ja hyvää.

Hiljaa astelee,

Joulu, polkua pitkin,

tietä mutkaista kulkee,

tekee työtä,

kaiken yötä, jotta

perille ehtisi,

Askelin kiireettömin kulkee kuitenkin,

Joulu Rauha,

hiljainen henkäys,

hämärän rajalla.

Viis veissaa, onko lunta,

pakkasta,

tahi tähtein kirkkautta.

Viis veisaa,
onko nurkat nuohottu,
lahjat paketoitu,
ruoka kaupasta kannettu,

vaivalla väännetty,

jouluista laatikkoa,

vai pyttipannua pinaattivellillä.

Viis veisaa ihmisen kiireestä,

touhun tohinasta Joulu.

Se tulee kun on tullakseen,

kulkee aikansa,

on paikalla kun ehtii.

Aina ajallaan.

Perille saapuessaan,

se täyttää kuitenkin

jokaisen sydämen,

tunteeseen hyvään.

Jo tuli Joulu,

tuli rauha.

Toivotti

kaikkea hyvää.

Onnen mielelle ja sielulle.

Viis siitä, vaikken juoksisi kuin muut,

viis siitä, ettei kiehu sappi,

eikä maksa, laatikoita varten,

ei peity paperein paketit,

ei lennä mieleni, kuin raketit,

en sinkoile avaruuteen asti,

kun "sekin unohdin!!!!".

Vietän joulun minunlaisen,

kiireettömän, laiskanlaisen,

en hamstraa, vatkaa,

vaivaa, käännä.

En siivoo, huhki,

maata käännä,

vaan viltin niskaan viskaan,

käyn joulustani nauttimaan.

Tee kuten Joulusi paras on,

nauti ja ole huoleton,

sydän kun tuntee,

Onni on tässä,

Ollaan tärkeimmän ytimessä.

Ihanaista joulun taikaa Kaikille

T: Wilhelmiina ja Kattilan väki, sekä MiWin Möyhimö.

Pakahduttavaa.

Tänään on ollut hyvä päivä. Joitakin vuosia sitten, tämmöinen hyvä päivä, oli niin harvinainen, ettei sitä uskaltanut edes ääneen sanoa kokeneensa, kun yleensä, "kehun" jälkeen, "satoi kaakkaa niskaan" Saavikaupalla, viikkoja, jopa kuukausia.

Tänään on ollut hyvä päivä, todella monista syistä. Eikä vähiten siksi, että Äippä ihanainen paistoi lettuja, ihania pitsireunaisia, oikeassa voissa, oikealla valurautapannulla. Eikä siksi, että asiakkaat oli mukavia ja naapuri jutteli ja kertoi terveisiä, harvoin nähdyltä ystävältä. Päivä oli hyvä, ihan kaikista näistä syistä ja vielä monesta muustakin. Minusta oli ihana olla tässä päivässä. Käydä läpi sen surutkin, iloista puhumattakaan. Oli mukava nähdä ohimenevät ja olla jäämättä kiireisen kuljettajan auton alle. Oli mukava ilahduttaa ihmisiä ja arvostaa käden taitoja. Oli kiva saada tehtyä ruokaa, joka ei palanut pohjaan, vaan oli maukasta ja sopivan kypsää. Oli sydäntä lämmittävää, istua tuolissa hipsuttamassa Kattilan väen korvia ja kuunnella kehräystä. Oli mukava, kun oli työpäivä, kun oli työ, kun ne työt tuli tehdyksi ja saatoin palata kotiini ja vain huokasta hiljaa. Oli mukava murista hetki tyytymättömyyttä, kun kaikki ei sujunut, kun samalla huomasin että asiat sujui kuitenkin, vaikkakin eri tavoin, kun suunnittelin. Oli hymyilyttävää marmattaa kivusta jalassa ja huomata ettei kipu ollut niin paha, etten liikkua voisi. Oli mukava huomata, että minulla on oikeus rutista tyytymättömyyttä, kun siihen on aihetta ja olla kiitollinen, kun kaikki on hyvin ja nauttia onnestaan, toisinaan sellaisissakin tilanteissa, kun se onni on kirpun kokoinen, mutta ainoa valo pimeässä.

On lupa olla. Hyvässä päivässä. Minun rakkaat on tässä, ajatuksina mielessä, vaikkei aina läsnä olisikaan. Mutta tänään vaan tuntui, että olen valtavan kiitollinen ihan koko päivästä. Siitä, että olitte kukin siellä, missä nyt ikinä päiväänne vietittekään. Ja että itse olin tässä missä olin. Se oli tärkeää, kaikilla meillä oli oma tärkeä hetkemme, vaikuttajina ja vaikuttujina. Osaisinpa selittää sen paremmin. Mutta toivon vain, että nautit elämästäsi. Sen mauista, tuoksuista, näkemistäsi paikoista, siitä että elät, että voit halata tärkeää ihmistä ja kiusotella, hassutella ihmisten kanssa, paijata lemmikkiäsi, tutustua uusiin asioihin, ihmisiin. Sanoa kiitos, siitä että sain olla oma itseni teidän kanssa. Maailma on välillä yht'aikaa surullinen ja iloinen, pakahduttava kerrassaan ja kun se on semmoinen, ei mitkään sanat riitä tuomaan julki sitä yht'äkkistä täydellisyyttä, millainen elämä on hyvänä päivän. Tänään se on juuri semmoinen. Pakahduttava. Itkettävän naurattava ja onnellisen masentava. Venykööt hetket riittävän pitkiksi ymmärtää elämä. Olla kiitollinen ja nähdä rumassa kaunis. Rakastaa, vaikkei yhtään tietäisi miten. ~W~

Lupa mennä

Hiljaa hiipien,

aika tullut on.

Hiljaa aivan, käyt valohon.

Niin pitkän tien

kuljit,

kivut kintereillä,

huoli sydäntäsi kiersi,

ylös, alas aallot

mukanaan sua vei.

Vei sanat, 

vei voimat,

elo helpolla

päästänyt sua ei.

Nyt hiljaa kuiskaan,
Hyvää matkaa, ovi auki on. 

Jos tahdot, mene vaan.

Kotiin, Valon tietä kulkemaan

Iloon astu,
salli taakkas
mennä menojaan,

työt tehty on, 

 rauha sinulle jo annetaan.

~W~