Luonnonkansan turinoita: Voiko Kirjurit kadota? Osa V

Jalo seisoi Kantolan tienristeyksessä ja odotti. Tiukan päättäväinen ilme kasvoillaan ja Jalomaista jääräpäisyyttä koko olemuksessa. "Nyt en kyllä jää kyydistä. Viikkoja minä olen vaaninut ja vakoillut, mutta kertaakaan en ole saanut kutsua mukaan. Nyt minä lähden vaikkei kutsuttaisikaan."

Hetken päästä mutkasta ilmestyy auto, Jalo tunnistaa sen Uljaaksi jolla taanoin jopa lennettiin, kun Tulenkulta piti viedä takaisin kotiin. Viimeaikoina on tosin käynyt useammin niin että Uljas kiitää pysähtymättä ohi, kirjuri ratissaan. Mutta hämmentävää kyllä nyt se pysähtyy ihan Jalon eteen, kirjuri hyppää kyydistä ja avaa konepellin ja touhuaa hetken, lisäillen sitä sun tätä. Juuson ja Tytin iloiset kasvot kurkkii auton ikkunoista, "Hyppää sisään hyvä mies äläkä töllistele. Tytti sai kirjurin muistamaan, että öljyä piti lisätä, ei me tässä kauaa olla." Selvä, kutsu saatu, joten kyyti on käytettävissä.

Kirjuri sai asiansa toimitettua ja Uljas matkustajineen lähti liikkeelle. "Huomaatteko hänessä mitään outoa?" Kysyi Jalo muilta. "Joo, ollaan oltu hiukan huolissamme, sillä hän näyttää pelkäävän. Siksi me aamulla päätimmekin lähteä mukaan, vaikkei kutsua tulisikaan, mutta jotain meikäläistä hänessä vielä on, sillä ovella lähtiessään, hän silitti Kattilan väkeä ja kysyi, lähdettekö avuksi? Ei ehkä suora kutsu meille, mutta nyt ei ole varaa nirsoilla kutsujen suhteen. Apuun mennään, kun pyydetään."

~kirjuri~

Luonnonkansan turinoita: Voiko Kirjurit kadota? Osa IV

4.12.2018 Nykyhetki...

Kirjuri, Kirjuri, Kirjuriiiiiiiiiiiiii heräääää... Hmmm, mitä...? Hereillä, oi älä hypi naaman päällä Juuso,  ei kun Tytti, ei kun... Hei hei kuulkaas nyt kaikki, palako täällä, vai mikä hoppu tässä on? Koko Kievarin kävijä kaartti nököttää, kuka mitenkäkin päin makuuhuoneessa  ja Juuso,Tytti,Poksu, Hilirimpsis ja Roopertti Rupsu, Hyppivät vuoroin vatsallani, pääni päällä ja tyynyiltä sängylle.

"Kunnet herää senkin rontti!" Mitä ihmettä minä nyt olen taas tehnyt? Väsyttää, nukuttaa, on vielä yö, kello on vasta kaksi."Teitkö oven? Lähetitkö Poksun postin mukana?"Tein oven ja lähetinkin sen ja Poksun postin mukana, samassa pakkauksessa, Tein siis kaikki. Mikä hätä tässä nyt?
"Mikähätätässänyt kysyy hän!" Tytti kuulosti kiihtyneeltä, Liki samalta, kuin silloin kun olin polttaa Hiirolan Siirin saappaan.

"Näetkös sinä meidät ja kuuletkos nyt?" Näen kyllä ja kuulenkin, kun noin metelöitte. "No hyvä, sitten tiedetään, että olet oikeasti meidän Kirjuri ja tässä hetkessä. No, katsoppas nyt oikein tarkkaan ja mieti, kenen meistä EI kuuluisi juuri nyt olla tässä, vaan ihan toisaalla? " Tuijotin hetken koko komppanjaa ja sitten tajusin...Poksu? Miten sinä siinä? Missä on hiippalakkisi? Tapahtuiko paketille jotain?

"Eii, mutta ai kuinka jännittävää se oli. Ei edes tulomatka Joulupukin postikonttorilta tänne, ollut niin jännittävä, Ensin mentiin Kuor-mautossa, sitten Pakuttiautossa, junassa ja lenkoneessa... ja sitten klopsahdettiin luukusta perille ja kirjettä avattiiin ja Huuuuiiii mie säikähin ja katosin." "Etkö laittanut pakettiin käsiteltävä varoen kirjettä, kuten käskin?"kysyi Tytti Laitoin, kuoren sisälle kuten käskit...Tytti puhahti "paketinko sisälle minä sen käskin laittamaan?" Hmmm en ole ihan varma, oli niin paljon kaikkea... Mutta eih-n sitä tosiaan näe jos... voihan Kurttu...!Anteeksi, enhän minä taas ajatellut.. Haluatkos uudelle reissulle Poksu..? 

Poksun posket punehtui innosta. Taitaa olla niin, että lähdemme kerran vielä postittamaan kirjettä, koko Turina-poppoon kanssa. Meillä on Poksu Postitonttu postitettavana.

Ps. Kaima-Tytti. Tytti Hompsantuu-Tomeralta terveisiä ja pahoittelut Kirjurin puolesta, Ovesi, ei vielä toimi koska, Poksu ei kyennyt sitä taikomaan, teemme parhaamme, jotta se toimisi piaan, Kirjuri Unohti Taas Kerran Jotain Oleellista..Hmpf... (Minähän pyysin jo anteeksi Tytti) Muista koputta siihen oveen kerran, tai kaksi.

Luonnon kansan turinoita:Voiko Kirjurit kadota? Osa III

Tuntuuko teistä koskaan, että ihmiset on hiukan hulluja? Kysyi Tytti, Kievarin kulkijoilta. Oli kulunut jo tovi tuosta Poksu Postitontun ja kirjeen tulosta. Kirjuri katosi ajoittain ja tuli taas paikalle hajamielisenpänä kuin ikinä. Hän huokaili ja hohaili ja luki, Kievariin alkoi tulla tavallista useammin ihmisiä ja joka kerta kirjuri laittoi ihmiset pötköttämään pöydälle ja alkoi leipoa.

Juuso oli varma että Kirjuri opiskelee leipuriksi. Hän on vaan vieläkin niin Räpelökokki, ettei ymmärrä, että taikina täytyy tehdä ihan muista aineksista, kuin ihmislihasta. Onkohan hänestä tulossa joku ihmis-suurpeto? Hassua, jos niin kävisi koska hän on aina ollut niin kiltti, Juuso pohdiskeli.

Herra Kaarnala hymyili partaansa ja katseli kirjuria ilosesti, jaa-a Ei taida tulla suurpetoa, mutta Möyhijä hänestä tulee. Luonnonkansassakin on heitä. Pitkä koulutus, eräs möyhijä on opskellut koko 600vuoden pituisen aikuiselämänsä ja kertoi, ettei vieläkään koe olevansa valmis. Aina meillä, hänen möyhennettävillään, on jokin uusi vaiva, joka hänen täytyy tutkia ja miettiä, miten sitä  helpotetaan.

Tytti nirpisti pisamaista nenäänsä ja kysyi kauhistuneesti. Opiskeleeko Kirjurikin nyt ikuisesti, eikä enää huomaa meitä ikinä? Poksu kertoi, että hänkin haluaisi tarinasa kirjattavaksi, ja hän toivoi, että kirjuri oisi voinut auttaa häntä toteuttamaan haaveensa tutustua ihmispostiin perinpohjin....

~kirjuri~

Luonnonkansan turinoita: Voiko Kirjurit kadota? Osa II

Kuulitko Tytti? Postilaatikko rapsahti, koettaako Kattilaväki karata luukusta maailmalle? kysyi Tervas-Entti eräänä päivänä. Kesken rauhallisen rupattelun, eteisessä räpsyi ja kolisi koko Kievarin väki pyrähi katsomaan mikä moisen louskutuksen piti.

Pieni tonttu räpsytteli luukkua ja koetti vuoroin vetää ja vuoroin työntää, suurta valkeaa kirjekuorta luukusta sisään. "Asuuko täällä joku, joka odottaa kirjettä? Tai edes postitonttua?" "Minä odotan. Oi Poksu ystäväni, viimeinkin sinä olet täällä." Kiljahti Tytti ja juoksi vauhdilla eteiseen auttamaan ystävänsä luukusta sisälle."Hei kaikki.Tämä on ystäväni Poksu, Joulupukin postikonttorilta. Hän on ollut siellä töissä, jonkun vuosisadan jo. Ilmoitteli taannoin tulevansa joulukuussa käymään, onhan siitä toki jokunen joulukuu jo mennyt, mutta parenpi nyt, kuin ei tällöinkään. Tervetuloa Satulan Kievariin."

Syntyi hilpeä hälinä ja kaikki esittäytyivä toisilleen, Tytti kävi nykimässä kirjuria korvasta ja heitti viimein ciliä kirjurin teemukkiin, jotta oisi jotain huomiota saanut, mutta hetken yskittyään tämä vajosi vajosi taas vihkoihinsa.

Kun Poksu alkoi puhua kirjeestä, tuli kirjuriinkin liikettä. "Mikä kirje mistä? Näyttäkäähän." Hetken aikaa näytti kirjuri entiseltään ja kaikki ryntäsi innoissaan hänen luo juttelemaan ja kyselemään koska laitettaisiin seuraava turina bittitaivaalle? "Anteeksi en ehdi juuri nyt, on hiukan töitä ja asioita." "Lukisitko kirjeesi ääneen, niin mekin tietäisimme mistä on kysymys." Pyysi vierailulle sattunut HillaMaija. Kirjuri kurkisti HillaMaijaa ja hetken hän näytti siltä, ettei olisi tajunnut pyyntöä. "Ai niin tämä kirje, hetkinen ja kotva...Tervetuloa opiskelemaan... Minä pääsin kouluun" kirjurin ääni oli sekä tyrmistynyt, että ilahtunut, hetkellisesti näytti jopa siltä, että hän pyörtyy, tai alkaa itkeä pelosta..

Kaikki liike vierailijoiden taholta päättyi ja kirjuri kiirehti puhelimeen ja aloitti selostuksensa..

Ymmärsittekös jotakin? supatti Juuso Rrömppäinen ja muut ravisti päätään, Jalon tuima ilmeiset kasvot näytti siltä että kohta hän laittaa tuulemaan, jos ei joku jo vihdoin selitä jotakin..

~kirjuri~

Luonnonkansan turinoita: Voiko Kirjurit Kadota? Osa I

Oletteko te nähneet Kirjuria? kysyi Juuso päivänä muutamana Kievarin väeltä. Kaikki osoittivat hiukan hämillään sohvan nurkkaan ja Juusolla lopsahti suu auki.

Nurkassa nökötti sinisen vihertävän hiustupsunsa kanssa, haaltunut ihmisen olevainen. Nenä kiinni kirjassa ja mutisi omituisia. Jotain litinän lätiää se kai oli, tai semmoisen tämmöstä, niin ainakin joku väitti kuulleensa sanottavan.
"Mitä hän tekee?" Kysyi Juuso epäileväisenä. "Mikä häntä vaivaa?" 

" -Hän on nyt enemmän ihminen, kuin meitä. Ei kuule, eikä nää. Silloin heistä, kirjureista tulee meille etäisiä. Melkein kuin ennenkin, mutta he kadottavat meidän näkyvistään ja unohtava kirjaavansa meidän tarinoitamme. Ennen pitkää he kadottavat voimansa ja muuttuvat kokonaan ihmisiksi. Niin on monille meidän kirjureistamme käynyt. Ihmismaailman kiireet, tekevät heistä luonnontaikuudelle sokeita ja kuuroja." Näin kertoi Herra Kaarnalan  huolestuneen näköisille Kievarin kulkijoille.

Alkoi yleinen hälinä ja hölinä. "Mitä me voidaan tehdä? Kuinka hänet saadaan takaisin meidän maailmaan?" Ei kirjuri saa kadota, hän lupasi minulle, ettei katoa, kiljaisi Tytti ja totesi, että asialle on välittömästi tehtävä jotain. "Herätetään hänen! Muu ei auta."

"Minä koetin jo, hän tuli Kesälään laittamaan kynttilöitä ja karjaisin hänen takanaan kuin jätti ainakin, eikä kirjuri eväänsä heilauttanut. Ei reaktiota! ja tiedätte minun karjaisut" mörähti Jalo apeana.
"Otetaan käyttöön järeämmät keinot." ässähti Suttu Suonkulkija. "Hyvällä suunnitelmalla ne suurimmat marjamättäätkin pölistellään."

~kirjuri~

Marraskuun mustaa

Taas yksi kummallisuuksien kuukausi. Miten Yksi ja sama kuukausi voi olla samaan aikaan julmetun pitäkä ja käsittämättömän lyhyt. Mennä hitaasti ja venyä käsittämättömän pitkäpiimäiseksi ja ahdistavaksi.

Tässä kuussa ajetut kilometritkin tuntui perilleviemättömiltä ja osa kilometreistä, lyhyemmiltä kuin ikinä. Yksi päivä tuntui joiltakin hetkiltä loppumattomalta ja toiselta hetkeltä humpsahtavan hups vaan pois. Ja yöt, jos kuukauden aikana oli yksi yö, jona nukuin kunnolla, niin hyvä. Loput pyörin ja pähkäilin ja mietin, että kylläpä taas aamulla väsyttää. Ja niin väsytti.

Kun satoi vettä oli pimeää pimeänpää ja marras söi valot ja kun tuli pakkasta niin viima ja kylmyys liukui suoraan luuytimeen ja jäädytti sielua myöden. Ei ihme, että vanha viisu varoittaa talvirakastumisen pakastavan sydämen. Mie olen aina talvea rakastanut ja tässä sen näkee miten kylmällä sydämellä minut on varustettu. Tämän kuun aikana olen kokenut olevani varsinainen Mörkö.

Mutta Tämän kuukauden aikana on ollut niin paljon tapahtumia, että meinaa mennä pää siitäkin pyörälle. Jonkun kerran olen polkenut jalkaa ja pohtinut, että kuka hullu käski ihan joka juttuun mukaan lähteä, mutta tämä nyt vaan meni näin. Yrittäjä yrittää ja toivoo ettei tyri tää..

MiWin Möyhimö teki eilen toistaiseksi viimeisen hieronnan kotikotosessani ja tänään kanniskelen hierontapöydät ja kikkeet Uljakseen ja hurautan ne Uuteen tilaansa, joka joulukuun on testikäytössä. Joulukuussa kertoilen, sekä Möyhimön kuulumisia, että Luonnonkansan turinoita, joten koettakaahan sietää blokitulvaa jos semmoista ehtii syntyä. (tämä sillä varauksella, että tosiaan ehdin kuunnella kaikki turisijoiden turinat, täällä on pidety melkoista murinaa Kadonneelle Kirjurille.)

Luonnonkansan turinoita.

Eilen innostuin siivoamaan kesän pois Wilhelmiinan Kesälästä. Teimme töitä yhdessä Jalon kanssa. Emme olleetkaan toviin puuhailleet yhdessä ja riemu oli kyllä suuri, saada siistiä aikaan. Toki tintit piti tänään puhuttelua ikkunoita koputellen, että minnekkäs veit kaikki talventörröttimet ja kuihtuneet kasvit, vielä niissä oisi ollut syötävää meille.

No roskat meni roskiin ja Kesälä tuli siistimmäksi. Ja aamulla Jalo kömpi kanssani aamukahville turisemaan." -Vielä voitaisi siivota, laittaa valotkin jo. Marraskuu ja kaikkea."
-Niin niitä valoja kaipaisin minäkin, mutta on se ikkuna remontti tulossa, niitten takia pitää siirtää valot pois kuitenkin, niin josko ootettaisi vielä?
"Mutta kun se yhdessä tekeminen oli niin kivaa. Ei olla paljoa tehty yhdessä nykyisin..."

Istuin hiljaa ja hörppäsin kahvia harmaasta kupista, Siitä neljännestä, tai viidennestä lempikuppi-vaihtoehdosta. Pölönen särkyi jotenkin ja mandalasta katkesi lopulta korva, vara pölö oli liian pieni ja Turtsi liian kevyt. Kivoja kuppeja, mutta turinatuokiolla pitää omissa käsissä olla jotain todelliselta tuntuvaa, kun ympärillä oli niin satumaisia ja hämmentäväisiä tilanteita.

Nyt melkein hyppäsin tuonne harmaaseen kuppiin piiloon nolouden puuskassani. Jalo oli eilen ensin melkein kyörännyt minut pois Kesälästä. Kun kysyin syytä tähän, hän hölmistyi ja kysyi taas kuten joskus vuosia sitten että ”Kuuletkos sinä minua? Ja minä vastasin Kuulen kyllä, kiitos. Mitäs minä olen oikein tehnyt väärin?  Ja Jalo kertoi. Pitkään ja hartaasti. Voi olla, että tämän turinan kertomisessa menee koko Joulukuu, kunhan saan sen ensin kirjattua kansiin.

~Kirjuri~

Harmaan osa.

Harmaa villatakki, villasukat, villahousut, Harmaa kupillinen lämmintä teetä. Pehmeän harmaa viltti. Kattilan väki ja itse viltin kätköön fiilistelemään.

Ei kaikki, mikä on harmaata, ole synkkyyttä, osa siitä on Lepovaloa. ~W~

Hyvää Matkaa.

Siellä jossain kotona, tähtitomuna, me kerran päätettiin, kuinka elomme eläisimme ja miten sen sitten aikanaan päättäisimme ja päätimme täysissä valovoimissamme, että elomme kestäisimme ja tiemme kohtauttaisimme, kanssa toisten tomusten, kukin tavallamme.

Kestetty on ja kohdattu on ja toisinaan on jouduttu hyvästelemään kukin tavallamme kanssakulkijoitamme, niin kauneudella, kuin rujoillakin tavoilla. Vaikka kuolemantapa, on aina kunkin tomuna tekemänsä valinta, ei täällä ollessaan juuri kukaan meistä kykene sitä lupaustaan muistamaan. Varsinkaan, kun se kuolema järkyttää ja rytinällä ottaa omansa.

Ja harvoin meistä kukaan täältä, jälkeenjäävien mielestä on juuri sopivaan aikaan pois lähtenyt. Kaipuu jää aina. Ja mieliharmi siitä ettei tullut sanotuksi ja kerrotuksi kuinka tärkeää kohtaaminen juuri sinun kanssa oli. Jäi sanomatta "Kiitos, kun välitit." Tai "anteeksi etten tiennyt," kerrottua että "muutit elämäni", "autoit jaksamaan vaikeuksissa." Pyydettyä anteeksi liian vähän ja jäi antamatta anteeksi aina liian paljon.

Kuluneen kahden viikon aikana olen kuullut useammistakin yllätyksenä tulleista henkimaailmaan siirtymistä. Kaikki niistä on liikuttaneet sisälläni palasia sinne ja tänne. Otan osaa teidän murheisiinne, jotka olitte heitä lähinpänä. Muistakaa, ettei he kuitenkaan ole kuin harson takana, pois näkyvistä, mutta vieressä kulkemassa aina kuitenkin.

Mutta yhden viestin kirjoitan suoraan henkimaailmaan.
Kiitos Pekka Asikainen, että olit ja kuljit nuorten ihmisten tukena juuri silloin, kun minä kompastelin heidän joukossa. Kiitos, että välitit ja puutuit tilanteisiin, joissa olin altavastaajana. Kiitos, ettet pitänyt minua liian tyhmänä ja mihinkään sopimattomana, vaikka itsekin olin jo uskoni menettää. Kiitos, että olit Luokanvalvoja, Rehtori ja Opettaja, jolla oli hyvä sydän, ystävällinen luonne ja riittävästi auktoriteettiä huutamatta kehoittaa "Älkää nyt pojat kiroilko noin saatanan paljon, kun se on niin helvetin rumaa!" ja saada porukka vielä tottelemaankin. Toivon voivani joitakin oppejasi muistaa ihan tähtitomuksi asti, vaikken mikään matematiikan nero, tai fysiikkatietäjä ollutkaan. Toivon kuitenkin osaavani olla hyvä ja ystävällinen ihminen, sitä oppiahan sinäkin ympärillesi levitit.

Ihaillen ja kunnioittaen, toivotan hyvää matkaa,

t:oppilas viime vuosituhannelta.

~W~

Kiitos ei oo kirosana.

Tuija Haltijaemon kaunistus.

Ihan ei ole jokapäiväinen fiilis se, että tekee mieli taputtaa itseään olalle ja sanoa: Teippäs hyvin. Jaksoit, osasit, pystyit ja kykenit. Hiukkako Wau sinä ihan Ite.
Mie oon monesti kertonu siitä, että pääni sisällä on se ikuinen kriitikko ja nalkuttaja, joka kerttoo kovin mielellään, missä kaikessa olen sen mielestä huono, tai ihan kerrassaan jäätävän tyhmä.

Siksi tänään tuli moneen otteeseen kovin liikuttunut olo, kun nalkuttaja, sattui aivan vahingossa(?), olemaan hiljaa, juuri silloin, kun kuulin hyvää palautetta itsestäni. En enää nykyiässä kovin herkästi punastu, mutta nyt piti muuttua hetkeksi ihan helakan loimuavaksi, koska, Minä Kuulin.

Ja se tuntui mukavalta, minä olen kuullut aiemminkin kehuja jostain tekemistäni asioista. Mutta Kuulla ja Ymmärtää, että tarkoitettiin minua, on vaikea yhdistelmä. Kun on koko elämänsä kuljettanut aivoissaan olentoa, jonka olemassaolon tärkein tarkoitus on mitätöidä Minä. Eilen aamulla kiireen keskellä, minä käskin sen sulkea suunsa ja kadota päästäni. Sille ei  ole siellä tilaa, eikä käyttöä. Nyt minä tarvin aivoni terävinä ja ilman pessimististä takapirua.

Tein eilen töitä ja tänään samoin ja minä koin, että minä olen hyvä. Eikä se ruotuun palautus tullutkaan heti, ei kostoa itsekehusta, vaan sain myös kehun pääni ulkopuolelta, sain vielä toisenkin kehun ja

tajusin, ettei niitäkään kehuja tyrmätty. Kehaisin itse itseäni, koska aikataulujen lipsumisesta huolimatta, yksikään asiakas ei siitä kärsinyt. Kaikki meni hyvin MINUNkin mielestä. Alkoi ihmetyttää entistä enemmän. Voisiko olla niin, että mitätöitsijä minussa, olisi todellakin lähtenyt?  Pidemmälle lomalle, vai vain päiväksi pois? LÄHTENYT KOKONAAN?

Jos niin on, toivotan sille kovin avartavaa ja hyvää matkaa. Tulkoon siitä onnellinen ja optimistinen , minne se ikinä meneekin ja tulkoon minusta itselleni, ystävällinen, kannustava ja rakastava.

Sillä tiedättehän tekin sen, että oman nahkansa ja luustonsa sisällä me kaikki ollaan ihan 24/7 ja jos siellä jatkuvasti vaan vaatii entistä isonpaa työtä ja parenpaa tulosta, voipi jonakin päivänä sivupersoonilta loppua hermot ja ne käskee mennä muualle nalkuttamaan.

Näin teen nimittäin jatkossa, minusta on mukava olla hyvä, kelvata juuri tämmöisenä ja tulla hyväksytyksi hiukan höpsähtäneenäkin, juuri siinä missä olen. Ja kun sanotaan kiitos ja kehutaan hiukan, se keventä oloa ja kasvattaa pienet siivet tassujen alle ja sydämeen.

Kiitos. Minä kestän kiitokset kyllä. Kestäkää tekin, sillä toisinaan, kun niiden määrä on vähäinen, ne auttaa tekemään päivästä kevyemmä ja sisälle mukavan lepatuksen. Semmoinenhan se on kiitos ja kehu, kuin rakkauskirje salaiselta ihailijalta. Harvinaisenpaa kuin lumi joulukuussa.

Kiitos kun Ilahdutit ystävällisin sanoin ja teoin, kiitos kun luit, Kiitos kun olet, ihana oma itsesi, juuri sinuna hyvä.

~W~