Mitä silmät ei nää?

Silmilläni on kumma tapa hahmottaa näkemäänsä. Se tapahtuu varsin automaattisesti, en edes pidä sitä mitenkään outona, koska näin olen hahmottanut maailmaa lapsuudesta saakka. Luulin, että kaikki muutkin näkee näin. Ehkä?

Tänään hahmottaminen vain alkoi yhtäkkiä tulla ikään kuin ihmettelyksi ja sanoiksi.

Rakastin jo pienenä, sanoin kuvaamattomasti "piilokuvia" ja tehtäviä, joissa numeroita, tai pisteitä viivalla yhdistäen, sai aikaan jonkin tietyn kuvan. Tosin useimmiten näin valmiin kuvan, ennen kuin olin edes piirtänyt "viivakahletta", eli ääriviivoja.

Luonnossa näkyi paljon tarinoita ja erinäköisiä maailmoita, asukkaineen. Ja taivaan pilvet. Niissä näkyi miljoona erilaista tarinaa, eikä riittänytkään. 

Tänään touhutessan kotonani katselin ikkunasta ulos. Aina vilkaistessani ikkunasta, havainnoin ensin "normaali naapurinäkymän" ja sitten "metsänhenki-näkymän" ja lopuksi näkymän "heistä, jotka olivat pysähtyneet ja katsoivat nyt omasta ikkunastaan, minun ikkunaan, mudostaen oman pistemaailmansa, jossa kenties myös minä olen osallisena."

On normi kevätpäivä, tuulee todella kovaa ja välillä sataa, puissa on jo kevään henki ja niihin lisääntyy joka päivä, valo ja vihreys. Ne "yhdistä numerot tehtävät" ovat silmieni edessä ja hahmotan puiden ja pensaiden välistä kasvoja, jotka kuuluu mielestäni luonnonhengille, isoille ja pienille, taloja, linnun pesistä, maahisen koloihin ja menninkäisen majoihin, kantokotoihin, joiden asukkaat ovat, joko tonttuja, tahi tättähääriä, mene ja tiedä. Tarinoita on näkyvissä paljon, eikä ketään häiritse vaikka jäänkin "yhdistelemään pisteitä" pitkäksikin aikaa.

Jäin usein lapsenakin "tuijottamaan tyhjää". Näissä tilanteissa minulta kysyttiin ärtyneesti: "Mitä tuijotat, jäikö näkö päälle?" Ja kyllä, jäi se. Jäin hahmottamaan näkemiäni kasvoja, esineitä, tai asioita, jotka silmieni eteen ilmestyi, kuin "tyhjästä". Se oli hämmentävä tunne. Ja aiheutti kummallisia riitatilanteita, koska en osannut selittää mitä tapahtui. Tuo kysymys nimittäin katkaisia ajatuksen ja kadotin sen edessä olevan tehtävän/ näyn, joka sillä erää olisi ollut huiman kiinnostava, mutta jota en voinut tehdä, enkä katsoa loppuun, koska minut keskeytettiin,typerällä "mitä tuijotat kysymyksellä".

Oli pakko opetella olemaan katsomatta, kaikkia kiinnostavia "pistetehtäviä ja piilokuvia". Tai ainakin välttää jumiutumasta toisten kasvoihin. Näiden kommenttien avulla tosin opin, ettei ihan kaikki näe sitä "edessään olevaa pistetehtävää". Että jotkut niistä, on vain minun silmissä olevia juttuja. Huomasin kyllä, että monilla muillakin jäi toisinaan ns."näkö päälle", ilman, että he sitä edes tiedosti. Silloin miettin, että olisi mielenkiintoista "nähdä", millaista tehtävää he ratkovat?

 On ihana nähdä se, mitä kaikkien silmät ei näe. Se tekee koko maailman paljon suuremmaksi silloin, kun koko oma olotila tuntuu universumin rikkahippuselta. Niin suurten asioiden äärellä, on turvallista olla pientä pienepi. Yksi piste, monien joukossa. Niitä pisteitä yhdistellen saadaan aikaan, vaikka valtamerten syvyydet, kaikkine asukkaineen.

Pienenä pisteenä miljoonien joukossa, rakkaudella.

~w~

Lentokyvytön?

Välillä se kolhii, elämä. Muksii niin, ettei paremmasta väliä. Ja kun mietit, että mikä se tämänkin hässäkän otti ja aiheutti, et vissisti löydä selitystä, joka olisi mielestäsi riittävän hyvä. Ja mitenkä niihin mustelmiin murtumiin ja vääntyneisiin niveliin pitäisi suhtautua? Pienet tai isommatkaan kiroukset ei auta, mustelmat on ja kestää aikansa, kipukin tuntuu siihen asti kun särkylääke alkaa vaikuttaa, tai vammat paranee.

Niin monta kertaa maailma on minut härän pyllyä keikauttanut, että tämän pitäisi olla jo selvää pässin lihaa, vaan ilmeisesti jotain on jäänyt vielä oppimatta, kun uusinnan uusinnat tulee pyytämättä.

Mutta mikä se on, se juttu? Oppimatta jäänyt? Vaikka kuinka miettii, niin en millään keksi. Onko olo ollut ennen kolhuja liian hyvä, liian huono, liian pirteä, vai uupunut? Ajattelinko jotain liikaa, liian vähän, tuliko mietityksi nurjasti, vai oikeilla silmukoilla, tuliko tälli kostoksi, vai suojaksi joltain isommalta ongelmalta? 

Jos päivän tunneskaala oli riemusta harmistukseen, niin mikä oli se viimeinen pisara, joka katkaisi kamelin selän, tai ihmisen kintut, tai teknishärvilän toimintakyvyt ,tai mikä nyt kulloinkin on se epäonnensoturi, joka käänteissä kolhiintuu. Syyttäisinkö karmaa, vai jotain ihan muuta, jolla epäonnea "ansaitaan"? Ja oliko se epäonni puhdasta epäonnea, vai onnellinen sattumus, epäonneksi naamioituneena? Ja "tilasinko"minä tämän? Millä tavoin, kerro sekin, niin tiedä vältellä toiste. Ja harmittaako minua sattumus oikeasti, vai olenko tapahtuman suhteen välinpitämätön, tai jopa innoissani? "Minunkin tylsään eloon, tuli kerrankin vauhtia, jopa hiukan liian kanssa." 

Tätäkö kutsun elon kirjavuudeksi? Sekö on kuin mustelma iholla, sinipunakukertavan  kirjava ja helkkarin kipeä toisinaan, ja jollakin hetkellä timantti pakkashangella? Säteilevän kaunis ja ihana, toisinaan ärräpäiden kuorruttama.

Ja voinko minä valittaa siitä värikylläisyydestä? Minä istun nyt, lepuutan mustelmia ja huomaan, että ne paranee, kipu menee pois aikaa myöden, oli se henkistä, tai fyysistä. On turha antaa kivulle, tahi surulle ruokaa, märehtimällä suotta. On niin paljon värejä, mitä mustelmakin näyttää, ennen kuin palaa takaisin ihon omiin sävyihin. Kai niilläkin on oma ilahduttava tarkoituksensa. Kun ollaan vihreässä ja kellan sävyissä ollaan jo voiton puolella.

Ja jos miettii asioita niiden, vammojen reunoilla, ei ne kaikki ollut silkkaa kauhua ja kolhuja, osa saattoi jättää mieleen hetken, jossa elämä melkein kasvatti siivet. Oma epäusko lentotaitoa kohtaan, vain veti maata kohti kun magneetti. Siitäs sain siipeeni, lentokyvytön, opinpa pysymään paikoillani, kuin kunnon suutari, omassa lestissään,

hyppimättä suotta sen korkeammalle, kuin mihin ihmisen mieli ylttää. Vaan kunhan tästä tokenen, jatkan, luullakseni, kuten aina ennenkin, oppimatta mitään.

~Nätisti paketoituna W~ 

Vajavainen kauneus.

Toisinaan, oisi mukava

maalautua kankaalle itsekin...

Olla Satu, joka päättyy hyvin,

Tarina, jolla on onnellinen loppu.

Olla taika Keijujen siivissä,

Uni kiitävissä hetkissä.

Olla olematta se.

jonka vastuulla

on siveltimen jälki.

Kun olen

Tarinan tekijä,

Kriittisyys sotkee

 kauneimmistakin väreistä 

likaisen harmaata.

Viis siitä tarinasta,

 jonka kerroit siveltimelleni.

Minä sotken sinun kauniin tarinan,

sekoitan siihen ihmis suruni.

Vihaisen saastan sisältäni,

vaikka tarkoitus oli kertoa siitä,

 miten kaunis  

Sinun maailmasi on.

Kuinkä värikäs,

 täynnä tahrattoman kaunista

 energiaa.

Kuinka vajavaiseksi

 tunnen itseni,

nähdessäni kertomasi,

Kuinka hengettömäksi 

tunnen ihmismaailman

sävyt.

Kuinka vähän,

 kykenen näyttämään

kaikesta

näyttämästäsi.

Sinun maailmasi 

valo pimenee

minun tauluillani.

Sinä annoit

minulle lahjan 

nähdä maailmasi,

kertoa siitä,

kuulla ja kuvailla

vaikkei taitoni riitä.

miten tehdä siveltimin 

sama taika,

jonka Sinä

teit sivelemällä 

kyyneleet poskiltani? 

~W~

Alku aina hankalaa...

Niin se on, että aina oppii uutta.

Niin kuin esimerkiksi, että on olemassa mm.tanssilavaetiketti, sen olen tiennyt jo muutaman vuoden, 

mutta että latuetikettikin. 

Itsestään selväähän se on, ettei siellä ladulla sovi 

tamppaamaan alkaa, jos lykkimälläkin eteen päin pääsee ja 

suuntiakin on hyvä rajata, vaan ilman kylttejä, ei kyllä

kukaan unpivieraalla maalla hihittelevä, osaa oikeaan 

suuntaa mennä. 

Tälläisessä tilanteessa, olisi hyvä saada neuvoja

asiantuntijoilta.

Neuvonta tapoja on monia, tänään törmäsin niistä kahteen.

Ensimmäinen tapa: julma mulkaisu, ja 

epäselvää epäselvenpi mutina

"JUputinmukutinväämutirämukutinmutinuti 

jumpsiskiertomutisuuntamu!!!!" 

Ärinän jälkee opas katosi, kuin pieru 

Saharan erämaahan.

Tästä opastuksesta opin siis sen että suunta oletettavasti on väärä  ja että se on häiriöksi. Käännyin ympäri kuin se eräskin ämpäri ja palasin hiukan hätääntyneenä alkupisteeseen, etsien ladun reunalta merkkejä kiertosuunnasta. Kas yllätystä ei löydy.

Vaan löytyy rauhakseen hiihtelevä, ystävällisen oloinen Rouva, jolta uskaltaudun kysymään oppia. "Minäpä lähden näyttämään." Rouva, joka esitteli nimensäkin, mutta jonka harmikseni mielestäni monien muiden nimien tavoin hukkasin, jutteli mukavia ja kertoili olevansa mökkiläisiä. Rouva neuvoi ihan koko hiihtolenkin, ja huikkasi heipat, kun oltiin kierros kierretty.

Tämän jälkeen uskalsin kertää Ohrasaaren vielä uudestaankin, oikein kahdesti. Olin ensikertaa hiihtolatujen aikaan ko paikassa ja heti meni pieleen. Toivottavasti hiihtolomalaiset ja vieraspaikkakuntalaiset osaa hiihtoetiketin ja latujen reittimerkintöjen lukemisen paremmin kuin mie, tai sitten eräs ärrinpurrin jurpun suksija, saa vielä moneen herran kertaan slaagin, joutuessaan neuvojaksi.

Mutta noin muuten, oli loistava hiihtokeli ja vaikka kadotinkin Kummin suojelusenkelini matkan varrelle, löysin mukavia ja avuliaita ihmisenkeleitä, ja loppuviimeksi vielä hyvän mielenikin takaisin.

Ärisijälle lähetän monta mukavaa ajatusta. Minullakin on ollut tuhannen huonoja päiviä. Useinkin, eikä silloin ole helppoa olla kohtelias kelleekään. Ei edes rakkaimmille ystävilleen, saati sitten umpivieraille vastavirran kulkijalle ja väärän ladun tamppaajille. Pahoittelen aiheuttamaani harmitusta, kiitokset noin suunnilleen, oikeaan suuntaan opastuksesta.

Lenkki seuralaiselleni lähetän myös paljon kauniita ajatuksia, ihanaa, että umpivieraalle voi olla myös ystävällinen ja avulias. Sekin on melko haasteellista näinä aikoina. Mutta kaikin tavoin aitoja ihmisiä tuli kohdattua tänään. Ja mäet, pysyin pystyssä ne mäet. Siitä olen kiitollinen.

~Wastawirran Witsu~

Luonnonkansan turinoita: Lumi Hiutaleen rakkaus

Niin kaunis on talvinen hetki,

Syvän sininen,

valkoisin pieluksin,

peitto, kuin Enkelin siipi.

Olen hetken täällä,

sulan pois,

uni kaunis,vai 

yössäsi olin.

Jos pitäisin kiinni,

halaisin lujaa,

sun rakkautes lämmössä,

soluni sulaa.

En kiinni voi pitää

tunteesta tästä,

kun hehku sen

käy mulle

kuolemasta.

Miksi siis tulin mä 

maahan tähän,

kun lämpöä siedän turhan vähän?

Ne uutiset, tarinat,

kylmät ja kovat,

puoleensako vetivät?

Kylmät sydämet monet,

kaltaiseni, 

Sen tunteenko teki?

Luulin, nyt

paikkani löysin.

Tääkö olla vois

talven taikaa?

Ikuisen pakkasen, kylmän

maan routaisen,

lumen pysyvän.

Tää onko

Valtakunnan Talven viimojen?

Ei kylmyys sydämen,

 ole talven kauneutta,

Ei kovuus ihmisen,

Hiutaleiden rakkautta.

Ei hohtavia kristalleja

koskemattoimalla hangella.

Hymys lämpöä,

rakastaa voin.

Vaikka se sulattaa minut pois.

Vaan ennen kun menen,

hymyile vielä,

ja sydämes surut,
viereeni jätä,
ne pois vien kun liukenen täältä.

~W~ 

Luonnonkansan turinoita. Jahvetti Jalokasvu, enkeli Aarnisydän

Pitkään oli tyystin tarina hiljaisuus Kievarissa. Pientä rapsetta ja kopsetta. Joku toisinaan kävi rumpua paukauttamassa ja ilmoittamassa että täällä ollaan, ei unohdettu, ei. Lepuuta vaan korviasi Kirjuri, kyllä ne tarinat malttaa odottaa.

Monta mukavaa lenkkiä ja montaa hyvää hiljaista hetkeä, olemme viettäneet Kievarin kävijöiden kanssa. Jokaisella tuntui olevan ikuisuus aikaa seuraavalle kertomukselle. Haettiin sanoja, Juuso kävi muutamasti muistuttamassa hakusessa olevasta muistikirjasta pohjoisen vuosilta. En ole edelleenkään löytänyt, toisaalta en ole kovin ahkerasti etsinytkään. Kirjassa oleva tarina oli mielestäni hiukan surullinen. Se kuulema pitää etsiä juuri siksi, jotta se uudelleen elettäisiin. Huh sentään.

Vaan tänään kotoseeni astui iso kumarainen karnaukko. Hän kulki koristeellisen puusauvan kanssa ja kumarsi kohteliaasti, "Jahvetti Jalokasvu. Sulkeudun suosioosi arvon Kirjuri. Olet ollut meille avuksi kirjoittaessasi meistä." Hän istui sohvalle, niin että kansi narahti ja sanoi muitta mutkitta, ”Näin sinut eilen. Katselit kartanon puistossa Aarnisydäntä, puiden Pyhää enkeliä.” Hänkö oli Aarnisydän? Tavattoman kaunis enkeli. Mykistävä. Ehtikö hän pois, ennen kuin koko kanto kaadettiin? Oisin tahtonut kaivertaa hänet ulos siitä puusta.

"Ei hän puussa ollut, puun sisällä ja ulkona, kunnes puuta ei enää ollut, vain muisto. Aarnisydän on vanhojen metsien ja puistojen hoitaja, kuten minäkin. Aarnisydän kiitti huomiostasi, harvoin hän näyttäytyy ihmisille. Kun hän huomasi, että teki sinuun vaikutuksen, hiukan kuin tahtomattaan, hän toivoi, että voisin vieraillessani täällä, hiukan selventää näkyäsi. Hänen tehtävänsä oli siis auttaa puun väkeä, ja puuta itseään, sopeutumaan uuteen muotoonsa. Puu oli jo kaatunut, mutta puun eetterikeho ei. Myöskää puun asukit, eivät olleet vielä sisäistäneet, ettei puuta enää fyysisesti ole, näin ollen siis Aarnisydän saattoi puun siihen seuraavaan ulottuvuuteen. Auttoi sopeutumaan muutokseen. Tiedäthän, ettei energia koskaan katoa? Sen muoto kuitenkin muuttuu, fyysinen puu, tulee kaiverretuksi, tai poltetuksi, muokatuksi uuteen muotoon. Ja se eetteripuu jatkaa siellä, missä sitä tarvitaan, uudessa muodossaan.” Tarkoitat siis sitä lämmintä puun hehkua? ”Sitä.”

(Olette varmaan kokeilleet puun kylkeä? Halanneet ajatuksissanne jotakin koivua, pihlajaa, kuusta, tai mäntyä. Mukavasti halaukseen sopivaa puuta. Se on lämmin, sen lämpö tuntuu jo ennen, kuin hipaisetkaan puun runkoa. Kun kuljet koivikossa, tunnet sen saman lämmön. Havumetsän siimeksessä samoin. Ja ihmistä lähellä ollessasi, väistät vaistomaisesti joitakin jo kauenpaa ja toiset ihmiset ”otat lämpimään halaukseen” jo metrien päästä. Se ”ensikosketus” on eetterikeho, noin 10cm päässä puun rungosta, kasvin korresta, eläimen, tai ihmisen kehosta. Riippuen herkkyydestämme, voimme saada ensikosketuksemme myös eläväisten aurasta, joka ulottuu paljon kauemmas kehosta, sen saattaa myös nähdä värillisenä, ihmisestä riippuen. Elollisilla olennoilla on monta ”kerrosta”, kaikista kerroksitamme emme useinkaan ole edes tietoisia.)

Entä Aarnisydän? Mihin hän katosi? Koko kanto oli kaadettu, koituiko siitä vahinkoa?”Ei, puun tie tässä muodossa, oli läpikäyty. Ja vaikka sormesi syyhysivätki kaivertamaan puusta esiin enkeliä, ei hän siellä enää ollut, hän jatkoi seuraavan avuntarvitsijan luo. Ja ennen kuin kysyt, kyllä te kohtaatte vielä. Ja se sinun puu on tulossa vasta, se, josta kaiverrat esiin jotain meistä.”

Entä sinä Jahvetti Jalokasvu, palaatko vielä? "Jo vain, Vastahan me teimme pintanaarmun asiaani."

Voi  ihanuutta! Luonnonkansa turisee kanssani edelleen.

~W~

Pitäisi paketissaan.

Pitäisi tehdä...

Paino sanalla pitäisi.

Kaikki sen jälkeen sanottu, alkaa automaattisesti tuntua vastenmieliseltä. Pitäisi. Täytyisi. Olisi pakko. No pakko on vain syntyä ja kuolla, kaikki siinä välillä on melko vapaaehtoista. Ihmiselle kun on annettu se vapaa tahto. 

Miksi silti tuntuu, että pitää, täytyy ja on pakko, (aina toisinaan) tehdä jotai, mitä ei juuri nyt tahtoisi, haluaisi, tai viihtityttäisi yhtään tehdä? Minä tiedän, tämä on ikuisuus kysymys ja kysyn tätä hiljaa mielessäni, ääneen mutisten, mustaa valkoiselle raapien, alvariinsa ja tämän tästä, säännöllisen epäsäännöllisin väliajoin.

Saanko vastauksia?Noup.Tuleeko tilanne paremmaksi pohtimisesta? Noup. Tyhjeneekö paine päästä? Noup? Miksi sitten? No jaa, Miksi ei? Miksi vastaasi tulee aina joku joka, mielestään tietää asiat paremmin, kuin sinä? Miksi joka porukassa, on aina joku, joka ei ole kanssasi samaa mieltä? Miksi aina ja kaikkialla tulee vastaan neuvoja, jotka ovat päinvastaisia omaan elämänkatsomukseesi nähden? Miksi tunnetaan syyllisyyttä, kun teemmekin oman tahtomme mukaan, emmekä kuten koko valtaväestö, on aina ennen toiminut?

Siksi kun... Odota... Juu en tiedä, muuta kuin että: tehdesänin niin kuin teen, olen enemmän sopusoinnussa itseni kanssa, kuin odotaessani aivottomana käskyjä joltain muulta. Jos käsky oisikin ristiriidassa oman ajatusmaailmani suhteen? Voisinko toimia vastoin ajatuksiani? Minähän elän omaa, enkä kenenkään toisen elämää. Voisinko olla onnellinen toisen käskystä?

Olen viikon Lukenut. Ei mitään, mitä professorit arvostaisi. Tämän kirjojen sarjan  tapahtumat,  täyttävät toisinaan pääni niin, että on vaikea erottaa, milloin olen kansien välissä ja milloin niiden ulkopuolella.  Olen käynyt ulkona, vain hakeakseni postit ja käydäkseni naapurissa kylässä. Kotini on mukavan rauhallinen. Joskus olen kuulevinani, kuinka makuuhuoneen ikkunan alla, joku viisas käy keskustelua "vähenpiarvoisensa" kanssa siitä, kuinka kuuluisi elää. Onko se todellista, en ole varma.

Siitä huolimatta, minä välttelen toistaiseksi viisaanpieni neuvoja, sillä pahoitteluni, niistä tulee vihaiseksi, tai ainakin hyvin vastahankaiseksi. Mielestäni, on muitakin tapoja elää, kuin paketoimalla itsensä siihin laatikkoon, joka on se pienin mahdollinen, ihmistä itseäänkin pienenpi.

Minä olen nyt tässä, yhden asunnon kokoisessa laatikossa. Odotin hetkeä, jolloin keksin itse, mikä on parasta minulle. Keksin, että se on juuri tämä tässä, olla rauhassa. Nyt. 

Seuraaviin tehtäviin ryhtyminen, on pohdinnassa, mutta ei vaadi tekoja juuri nyt. Tekemään ryhtymiseen, voi vierähtää kotva, tai sitten tekemisen oivallus, iskee hyvinkin piaan. Minä toivon, että siinä vaiheessa, en pakota itseäni muottiin, jossa on ahdasta, epämukavaa, tai kivuliasta olla.

Toivon, että silloin pitäisi, täytyisi, tai olisi pakko, olisi omassa paketissaan.  Ja minun kaikkea tekemääni, ympäröisi tekemisen ilo ja olemisen onni. Kuten eloani nyt, tässä kotini kokoisessa paketissa. Lukeminen on laajentanut sen monen maailman kokoiseksi. 

Se tuntuu kerrassaan sopivalta.

~W~

Paskaa.

Kun joskus vaan ärsyttää kaikki.

Tekee mieli ruikuttaa ja valittaa ja moittia,

muttei tehdä mitään, mikä voisi pelastaa päivän. Saada hymyn huulille, tai räkänaurun ryöpsähtämään yli, mutruun väännetystä turpavärkistä.  

Joskus vaan ketuttaa kaikki.

tekee mieli sanoa kilometrin verran rumia sanoja ja todeta joka uutisesta "paskaa". Olla teini, jonka angstit on oikeutettuja ja maailmanraivo hyväksyttävää, vaikkei se tietäisikään miksi ja mitä kohtaan, sitä raivoaan tuntee.

Joskus sitä vaan on ja juputtaa.

Peilistä katsoo myrtynyt ja tikkuuntunut ämmä, tai ukko jääräpää. Perse on iso ja pohkeet paksut ja silmien alla jonkun vieraan miehen kauppakassit. Näyttää pahalta, ei lainkaan rakastettavalta, tuntuu pahalta, ei lainkaan rakastavalta.

Voi kuinka joskus, vaan vihaa itseään. Peilikuvaansa ja ulkoista, sekä sisäistä itseään.

 Joskus vain kaikki on "paskaa".

Uutisantia myöten, kaikki samaa, sinä tyrkit sitä näkyvilleni ja minä jatkan sitä, tyrkkien sekaan omaa paskaani.

Juputin, mukutin, mökötin, kökötin, mäiskis.

Viddu. Kaikki on PASKAA. Läjä sitä itteään, kasvattaa niityllä heinänkorsia ja kukkasia, tulee perhonen, hemiläinen ja amppari kukista mettä keräämään. Ja me mökötämme. Ai niin, se oli kesällä, nyt on talvi ja ulkona loskapaska valuu pitkin tietä ja kiillottaa luistinradan tien päälle.

Keitä vettä ja laita teepussin seuraksi lusikallinen hunajaa, pyylevän pörisevä piriäinen, teki sen siitä yhden kesän paskasta. Se on makeaa ja hyvää. Jos asiaa ajattelee sillain karkeimman kautta, alkaa naurattaa koko paska.

Sillai tällai konusti ajatellen, ei se ny niin pahasti oo.

 ~W~

Minkä värinen on onni?

Hangen narina

pakkasessa.

Yksin olemisen keskellä

ääneen naurettu vitsi,

jota kukaan muu ei ymmärrä.

Pimein musta,

ja helein heinän vihreys,

säteilevimmän siniset silmät,

unessa saatu suukko.

Hetki ennen heräämistä,

kauneimmasta unesta.

Luistimille nostettu 

lapsi, aikuisen kehossa.

Minkä värinen 

olen tänään?

Olen onnellinen.

Se on väri,

jota en pukisi päälleni,

koska ajattelen,

 ettei se sovi minulle.

Mutta kerran kokeiltuani,

 en tahtoisi enää pukeutua muuhun.

Väri,

 jonka haluaisit maalata,

mutta yrityksistä huolimatta,

 et saa vangittua

siveltimeesi.

Se on väri,

jonka näet sielussasi toisin,

 kuin minkään muun värin.

Ja kun se tartuu sinua helmoistasi,

luulet, että se on tahra,

 joka pitää pestä pois.

Sen värinen on onni?

 Arkisin väri,

jonka säteilevät kauniit sävyt,

jää usein tajuamatta.

~W~

Rakkaudella.

Tänään lenkillä,

 pohdin hivenen haikeana, 

että meillä ehkä juuri tänään

 oisi vietetty 1v synttäreitä. 

Jos maailma oisi toisin.

Mutta koska ei, niin taivaassa 

on tänään isonpi pieni enkeli.

 Toivottavasti hän on iloinen

nauraa onnesta ja voi hyvin.

 Sillä minä voin hyvin.

 En ole surullinenkaan,

 kuin ihan hiukan,

 sillä tavalla äidillisen kiitollisena. 

Olipa mukava kun kävit.

Kun ympärilläni vielä satoi 

lumihiutaleita,

 kuin enkelten höyheniä,

olin varma, että kävelimme 

rinnakkain, kaikkia 

ihmeitä ihaillen.

Mietin, että hänen täytyy

olla riemuissaan.

Lumesta täällä,

Taivaassa jostain muusta.

Luulen, että hän leikki tyynysotaa

muiden ystäviensä kanssa.

Juhlan kunniaksi,

hajotti suurimman höyhentyynynsä.

Lähetti minulle hitaasti

leijuvat hiutaleet,

viestinä kotoa.

Onko kauniinpaa kuin

 vasta satanut lumi?

Se on pehmeä halaus.

Suunnattoman paljon

 rakkautta sinne 

missä olet.

Kiitos viestistä.

~W~