Luonnonkansan turinoita. Osa 21 Konsertissa.

~*~

Yhtenä kauniina elokuun päivänä, oli Sipeliustalolla konsertti. Tiedossa oli urkujen pauhua, hiukan rokinpaa klassista musiikkia ja Harrikoita. Nautin ajatuksesta lähteä ihan sponttaanisti konserttii.

En tiennyt varmuudella onko lippujakaan, mutta esitin kotini ystäville kutsun lähteä mukaan retkelle. Liikkelle lähtiessäni Uljas-Pirssini tuntui varsin täyteen ahdetulta, pysähdyin vielä Kantolan kulmalla ja sieltäkin tulvi autoon matkalaisia.

Olin aavistellut, että näin saattaa tapahtua, mutta tilanne oli silti hyvin hymyilyttävä.(Luonnonkansa rakastaa musiikkia ja näytelmiä. Siksipä heitä tapaakin usein esimerkiksi kesäteattereissa ja ulkoilmatapahtumissa.) Ulospäin tyhjältä näyttävä Uljas-Pirssi, tuntui olevan suurenpi, kuin ennen ja samalla myös ääriään myöden täynnä hyrinää ja hilpeyttä.

Konserttipaikalle päästyämme parkkipaikka löytyi vaivatta ja lipunmyynnissä iloisen näköinen tyttö myi lipun toivottaen hauskaa iltaa. Lippunmyyjän antaessa lippuani, näin useita tuulen vipatuksia lipulistassa, kun ystäväni ostivat omat ”haamulippunsa” saliin mennessään. Muistathan, että heidän maailmassa tarvitsee vain sen esineen, asian, tai ruuan eetterin, tai tuoksun, siis sen aineettoman osan. 

Saliin päästyämme he ”hajaantuivat” kuka minnekin. Istuutuivat salissa tyhjille paikoille, jotkut kiipesivät lehtereille ja niiden kaiteille, heiluttivat jalkojaan ja sipisivät jännitystä. Myös urkuparvelle eksyi väkeä. Konsertti aiheutti kuohuntaa ihmismaailmassa, koska esitys oli hyvin erikoinen. Moottoripyöriä ja hui kauhistus puolipukeisia ihmisiä. Ja me ihmiset olemme toisinaan, niin tavattoman mukautumiskyvyttömiä, jos jokin ei mene ”normaali mielikuvan mukaan”, me pahoittamme mielemme.

Minun seuralaisia tälläinen möksähtely riemastutti yhtälailla, kuin esitys näyttämöllä. He olivat onnensa kukkuloilla kuunnellessaan esityksiä. Ja tartuttivat saman ilon ja onnen minuun.  Itselleni riemastuttavin hetki oli, kun orkesterin kanssa samalle estraadille nousi vuorenpeikko tanssimaan ja soittamaan ilmakitaraa, sähkökitarasooloa soittavan muusikon kanssa. Heidän eleet ja jopa ilmeet oli lähestulkoon samat ja oi sitä soitannan riemua. Täydellistä. Keijut ja Metsänneidot tanssivät penkkirivien välissä ja lehtereillä ja kaikki me nauttimme esityksestä.

Mitäkö opin? Älä mökötä. Elämä on ihanaa.

~*~

Luonnonkansan turinoita. Osa 20 HillaMaija

Kävimme jokin aika sitten, Turvalan Rouvan  ja uuden tuttavuuden kanssa keskustelua silmänräpäyksissä. Tämä jouluisan oloinen hahmo esittäytyi ensin ystävälleni. Nyppi Turvalan tuvassa kukkasista roskia ja oli tohukas. Jouluisen oloinen ja karunkaunis tonttu, jolla oli "näppy nenän päässä". Samaan aikaan, kun hän teki mainittua toisaalla, tonttu-rouva istui onnellisen tyytyväisenä, tuoksuva glögimuki käsissään, minun viereisellä tuolilla ja kertoi olevansa Kukkatonttu HillaMaija. Hän halusi minun kirjoittavan teille puolestaan kirjeen.

~*~

"Hei ystävät.
Työni on hoitaa huonekasveja, kodinhenkeä ja lemmikkejänne. Rakastan hyvää ruokaa ja koruja. 

(Yksi näistä koruista oli se nenän päällä ollut näppy, joka tarkemmalla katsomisella, osoittautui pienen pieneksi kärpäsieneksi, joka toimitti korunvirkaa tontun jalomuotoisella nokalla. Sain luvan tarkentaa tätä kohtaa)

 Olen pienesti pyylevä, muuntuvainen tonttu. 

Muuntuvainen tarkoittaa siis olentoa, joka voi muuttaa kokoaan. Jotkut muuntuvaiset voivat muuttaa myös ulkonäköään, tai väriään, kuten kameleontti. Tämä on erittäin tärkeä taito esimerkiksi joulupukin tarkkailijatontuille, jollainen minäkin olin nuorenpana ja joskus nykyäänkin, jos tarkailijoita on vaikkapa sairaina, meidän alueella. 

Kyllä, myös luonnonkansa sairastelee, heidän sairaudet, ovat useimiten heijastumia ympäristöstä. Jos luonto kärsii, sen kansa kärsii myös. Jos pohjavesialueet kärsii, menettää Luonnonkansa voimiaan hoitaessaan vesistöjä ja sen asujaimistoa. Jos metsä kärsii, Luonnonkansa kärsii samoin, sillä he hoitaa niin metsää, kuin sen muita olevaisia ja eläväisiä, elämistä linnustoon ja matelijoihin, kasveihin, puihin ja pensaisiin. Kun ihminen ja ihmisten koneet, tuhoaa luontoa, ilmaa ja vesistöjä, hän tuhoaa tietämättään ja ajattelemattaan, myös Luonnonkansaa.

Meidän luonnonhenkien tehtävänä, on aina ollut, hoitaa eläväisiä kaikkialla. Niin täällä teidän kotonanne, teitä, lemmikkejänne, huonekasvejanne ja huoneenhenkeä. Maatiloilla lisäksi karjaa, pihapiiriä ja peltoja. Metsissä olevia puita, kasveja ja eläimiä. Työ on loputon. Ennen teimme ihmisten kanssa töitä rinta rinnan, ystävinä. Kulkijat ja talojen asukit muistivat meitä pienin lahjoin ja kauniin ajatuksin. Nyt Te olette, tavallaan ymmärrettävästikin, unohtaneet Luonnonkansankin, muun kiireenne keskellä. Te voitte huonosti ja niin myös me uuvumme.

Siksi, jos saan pyytää, esittäisin näin kirjurin kautta vakavan toiveen: Pyytäkää Luonnonhengille voimia ja uskokaa meihin.Yksin emme kukaan jaksa kaikkea hoitaa. 

Oisi suuri apu Luonnonkansalle, jos metsien, vesistöjen, hakkuupaikkojen, tehdasalueen ohi matkatessanne,  tai vaikka tätä kirjettä lukiessanne kuiskaisitte hiljaa. Tai vaikka huutaisitte, minkä kurkusta ääntä lähtee: ”Luonnonkansalle voimia.” Tuolla lauseella on ihmeitä tekevä voima. Kuulisimme silloin, että arvostatte työtämme, ettekä ole unohtaneet meitä. Me emme unohda Teitä ja kiitämme avusta. Ensimmäisenä tuomme hymyn suupieliinne.

Kaikkea hyvää Teille ja kiitos kun kuulitte pyyntömme.

Suurella rakkaudella HillaMaija."
~*~

Luonnonkansan turinoita: Taivaanvalkeitten saunahyminä

~*~

Kiitos Löylynhengelle.

Kiitos Saunan Rengille.

Kiitos Kiukahan Kiville.

Kiitos Lämmittäjälle.

Kiitos Saunatontulle.

Kiitos löylyistä lempehistä,

lauteiden hempeydestä,

Vedestä pehmeän puhdistavasta,

Koivusta tuoksuvasta,

Katajasta parantavasta.

Kiitos lämmöstä sulattavasta,

Kiitos puuhtaan tuoksuvasta,

Olemuksesta raukesta,

Löylynhengen uudistamasta.

Kiitos kehon ketteröittäjästä.

Kiitos mielen muikeudesta,

Lämmöstä luun ytimessä.

Nauti itsekin Taijasta,

Saunan TerveysMagiasta,

Tervetullut on

Luonnonkansa,

Lauteitteni lämmöille,

Löylyjen lempeiden hellimäksi.

Seuraksenin supisemaan,

löylylauluja laulamaan.

~*~ 

Luonnonkansan turinoita. Papan Saunatonttu. ( osa 2)

~*~

Pappa kertoi, että jouluna ja juhannuksena, Saunatonttu laittoi kiukaalle, jotain aivan erikoisen hyviä tuoksuja ja teki löylyvedestä pehmeää kuin sametti, tai kuin linnunmaitoa, koska silloin Luonnonkansa sai astua saunaan peseytymään. Juhlapyhinä ihmiset olivat höveleimmillään ja toivottivat heidätkin tervetulleiksi löylyihin. 

Luonnonkansa ei häiritse ihmisiä kutsumatta. Tosin he varoittavat kyllä meitä etiäisillä. Ja hassuilla tuntemuksilla ja teolla, he muistuttavat meitä olemassa olostaan. Useimmiten tulkitsemme ne vilunväreiksi, tai laukkaavaksi mielikuvitukseksi, huolimattomasti laitetuiksi tavaroiksi, jotka sen vuoksi putoaa. 

Luonnossa He rapistelevat ja pudottavat lunta oksilta ja viheltävät suhistellen kaislikossa, mutta useimmiten ihminen tulkitsee ne ”ihmisellisesti”eli oravan hyppelyksi oksalla ja linnun liverrykseksi ja kalan pompuksi kaislikossa. Tosiasiassa, siellä missä on eläimiä, siellä on myös Luonnonkansaa, tontusia, deevoja, menninkäisiä. Vuorenpeikoista keijukaisiin, enkeleistä ja salamantereihin.

Papan Saunatonttua en nähnyt sen jälkeen, mutta muutamalta sen jälkeen kohtaamaltani Saunaselta kuulin, että kun tuo papan ja myöhemmin minun kotoväkeni sauna, jäi pitkiksi ajoiksi käyttämättömäksi, muutti Saunatonttu Korvatunturille Joulupukin löylymestariksi. Sielä sitä onkin hällä tonttupoikineen, löylytettävänään ympärivuoden.

~* ~

Tuohon Joulun ja Juhannuksen kylpykutsuun olen itse tehnyt muutoksen. Kotosessani on yhteissauna ja aina välillä saan ystävältäni saunavuoron "lainaksi". Yhteissaunan Saunatonttu ja Löylynhenki nauttii seurasta ja olen kutsunut Luonnonkansan toisinaan löylyihin kanssani. He ovat kovia löylynlyömiä ja minä taas vain lämmitän luuni ja ytimeni. Näin heille jää koko lauteet käytettäväksi siksi ajaksi, kun saunavuoroa kestää. 

Ja turhaa puhetta, ettei Luolapeikot ja vuorenpeikot tykkäisi saunoa. Moista löylytystä ei ihan tavan kuolevainen kestäisi.

Pohjoisessa tapaamani Löylynhenki ja tuon mahtavan puusaunan Saunatonttu, antoivat minulle löylyhyminän ja sitä tuntuu hymistelevän nämäkin hyväkkäät samalla, kun Löylynhenki sihahtelee kiukaalleen kipakoitaan, mutta se onkin toisen päivän hyminä ja turina.

~*~

Luonnonkansan turinoita: Papan Saunatonttu (osa 1)

~*~

Kun Juuso ensiesittäytymisensä jälkeen lähti omiin töihinsä, jätti hän jälkeensä listan kohtaamistani perheenjäsenistämme, kuten hän heidät uudelleen esitteli. Hauskaa tilanteessa oli se, etten ollut muutoinkaan unohtanut heistä ketään. Jokainen tapaaminen, oli jättänyt minuun jälkensä. Perhoset lepattamaan sisälleni, hymyrypyt silmäkulmiini, halun kurkistaa selkäni taa, kuka rapistelee siellä takana.

Minulla oli satumainen lapsuusikä, monessa mielessä. Mielikuvitukseni ja Luonnonhenget, pelastivat minut monelta surulta ja synkältä hetkeltä. Synkkiin hetkiin ei tosin kuuluneet hetket mummilassa.

Tämä kohtaaminen vie minut talviselle navetan pihalle. Oli kirpeä pakkasilta ja tähtikirkasta. Pappa ja isi olivat navetalla lehmiä ruokkimassa ja minä tarkkailin piippalakien vilahtelua liiterin ja riihen kulmilla. Revontulet juoksi kuun ja tähtien ohi taivaalla. Oli joulukuu ja Aatto tulossa ihan piaan. Kuusivuotiaan elämän jännitävinpiä aikoja. 

Olin juuri vienyt Joulupukin kirjeen, papan liiteriin halkopinon väliin, (toisen kirjeen olin jättänyt koto-Harjulan leikkimökkiin, varmuuden varalta.) Kulman takaa vilahtanut piippalaki enteili, että posti oli lähtenyt. Nenääni nipisteli ja jalat töppösissä, olisi tahtonut juosta perään, tekemään tuttavuutta. Mutta postitonttua ei saa häiritä. He ovat kiireisiä juuri nyt.

Mietin menisinkö navettaan, papan ja isin seuraksi, vai koettaisinko etsiä vielä jotain jännittävää. Navetan päädyssä on karjakeittiö, eli Ränni, sekä sauna ja pukuhuone. Sauna on vielä niinpäin hassusti, että pukuhuone on saunan ”takana”. Tiesin, että jokaisessa saunassa on oma Saunatonttunsa ja kotisaunan Tonttu asui lauteiden alla, silloin, kun itse löylyttelimme. Häntä ei koskaan nähnyt, mutta hän teki löylyistä aina pehmoiset ja koivuntuoksuiset. 

Harjulan saunatonttua ajatellen, kurkistin pukuhuoneen ikkunaan. Ja säikähdin vallan kiljaisuun asti. Ikkunasta kurkisti valkopartainen ja punaposkinen tonttu, hiilenmustissa vaatteissa. Kiljaisuni hiljeni, vaan katsetta en tuosta hahmosta saanut irti. Katselimme toisiamme jonkin aikaa ja harmittelin säikähtymystäni. 

Juuri kun huudon hälyttämät pappa ja isi paukkasivat pihalle, tonttu hymyili ja katosi. Illalla papan sylissä supatin kokemukseni papalle. Ja hän valaisi asiaa hiukan paremmin. Olin mitä ilmeisimmin tavannut heidän saunatontun. Tuo hiilenharmaa puku on hänen työasunsa ja hän on ilmeisesti varustellu saunaa joululöylyjä varten,

mutta siitä lisää huomenna.

~*~

 Ps.Tarinan kertonut valitsee kuvat, ne ei välttämättä liity tekstiin vaan kertojan lempipaikkoihin, kenties jopa joihinkin taikoihin joilla hän tuo muistoja mieleemme. 

Luonnonkansan turinoita: Vedenkansan vietävänä

Luonnonkansat haluaa näyttää sinulle omaa maailmaansa. Tämänkin tiedon luin kirjasta Haltijan kertomaa. Opettelin ja kuuntelin. Ja minua opetettiin ja kuunneltiin kysymyksiäni ja ihmettelyjäni. Minua opastettiin esimerkiksi lenkkeilemään ”ei minnekkään.”

Lähden kotoani ja pyydän opastusta, lenkkiseuralaiseni kertoo suunnan ja minä kuljen sinne minne ”mutu vie”. Useamman kerran ”mutu” vie rannalle, aivan samaan paikkaan ja samalle ajattelualueelle.

Kerran tuolla rannalla kuulin vedenkansan kehoittavan ”Laita silmät kiinni ja upota juuresi rantahiekkaan. Kerromme sinulle tarinan.” Tiedäthän, että Juuresi ovat jalkasi, varpaineen kaikkineen ja se, mitä lähtee jalkapohjista näkymättömyyteen? Tein heidän pyyntönsä mukaan ja piaan liu'in heidän täysin erilaiseen tarinassaan. 

Liplattelin aaltojen matkassa pitkin Päijännettä, sitten Saimaalle, Näsijärvelle, Inarinaalloille, loiskahdin Valtamereen ja sieltä Otsamon tunturilampeen, viilentäviin puroihin. Hurjiista koskista, lapsuuden sadelätäköihin, ojan tekoleikkeihin, sieltä sammakonkutupuroihin, jäiden peittämiin pikkulampiin, katonrajasta napattuihin jääpuikkoihin, lapasista rouskutettuihin lumipaakkuihin ja lopulta Vehkajärveltä, Huitilanjokea myöden takaisin siihen, mistä lähdin, juurilleni.

Ajan kulua ei tapahtunut kuin minuutti, hiukan toista, silti olin Vedenhenkien mukana kiertänyt koko Suomen vesistöt ja hiukan maailman meriäkin. Tutustunut pisaroihin pilvissä ja laskenut koskia, joihin ei hurjapääkään uskaltaisi. Ollut pienen lapsen parhaimmissa hetkissä ja mieleen painuvimmissa kokemuksissa, aikuisuuden muistoissa ja nyt hetkessä. Kiitin matkasta hämmentyneenä. Vedenväki nautti tekemästään vaikutuksesta ja lupasi kuljettaa minut toistekin tarinaansa. Odotan sitä suurella innolla.

~* ~

Luonnonkansan turinoita: Hyvien hetkien uniloitsu.

~*~

Tontun sipinöitä,

Menninkäisen ritinöitä,

Keijukaisten kitinöitä,

Haltijoiden höpinöitä.

Ihmisen ininöitä,

Koko maailman mutinoita.

Ei ole aina hyvä

kenelläkään,

Vaan ei pahakaan

alvariinsa.

Ota suu makeaksi,

mieli messeväksi.

Humpsauta hymy

huulille aamulla.

Ilon ajatus,

öisin tyynylle.

Sano Unimurulle

Kaunis kiitos

Ja aamun ensi-säteelle,

Huikkaa huoleton huomen.

Älä sure kaatunutta maitoa,

iloitse maljasta,
 jonka nyt juot.

~* ~

Luonnonkansan turinoita: Viisas Herra Kaarnala ll

~*~

”Vaikka teidän muistinne onkin tonttukateuden unohtanut, on Luonnonkansat edelleen hiukan varuillaa. He kaipaavat yhteyttä ihmisiin. He kaipaavat sitä, että voivat itse kuulla ihmisten tarinointia unikokemuksistaan ja niistä hetkistä "ennen silmien hieraisua." Ihmiset kokee niitä edelleen ja unohtavat sitten. Moni kokemus saattaa olla kuitenkin jäänyt jonnekin muistinlokerikkoon, varoituksena, tai opetuksena, ihan vain ilon ilmoituksena, rakkauden osoituksena hengeltä ihmiselle. 

He kulkevat edelleen huoneiden välillä, kuten ihminen talossaan.

Heille etäisyydet voi olla kymmeniä, jopa satoja ja tuhansia kilometreja, eikä aika siirtymiseen, täältä toiselle puolelle maapalloa, ole silmänräpäystä pidempi. Heillä ajalle ei ole samaa määritelmää, kuin meille. On vain Nyt. He tahtovat Nyt olla siinä missä ovat, ja ovat siinä, oli se missä tahaansa.” 

Eli meille, kartanossa ja kievarissa, on oikeastaan suotu suuri kunnia, olla kahden oven takaa tulevan tiedon kuuntelijana? Se ei ole tavallista?

”Ei, se ei ole tavallista.” myhäili Kaarnalan herra.

”Luonnonkansa ei koskaan kerro lepotupiensa salaisinpia salaisuuksia, vaan he kertovat omia tarinoitaan, juhlan aiheita ja myös harmituksen aiheita. Joten, jos huomaat olevasi kahden, tai useamman tuvan risteyksessä, kuten sinä toden näköisesti olet, ei sinun tarvitse pelätä omien salaisuuksiesi puolesta. He tietävät ongelmasi ja tekevät parhaansa auttaakseen sinua, kun apua pyydät, mutta salaisuudet ei koskaan kuiskiinnu kellekään, joka aiheuttaisi vahinkoa tuvalle, tai mielipahaa heidän isännälleen, tai emännälleen.

Koijaukset on asia erikseen, samoin petkuhuiputukset ja höplän vedot, mutta ne he pyrkivät tekemään niin, että huomaat aina itse, että vierailija on velmuillut ja hihittelee nyt nurkassa närkästyksellesi.

Koeta muistaa, että kadottaessasi jotain, tai kompuroidessasi johonkin, jota ei aiemmin jaloissasi ollut, koettaa vieraasi, vain kiinnittää huomiosi Nyt hetkeen. Jotain oleellista pitää huomata, jottei myöhemmin tule suurenpia harmeja tiellesi. Hiljennä tahtia ja kysy, ”mitä unohdin?” Yleensä se on lause, johon sisältyy,”kiitos”, tai ”ole hyvä”, ”anteeksi”,”tarvitko apua” tai ”olet rakas.” Tärkeitä, mutta vaikeasti sijoitettavia sanoja, ihmissuuhun. Toisinaan se on muistutus, että muista nauttia matkasta, lyhyestäkin.

Ja Sinä olet meidän kirjurimme, tarinankertojien tärkeys kansallemme on suuri. Se, että keität toisinaan teevedenkin pohjaan, tai ruokasi on ajoittain hiukan suklaakruunia, ei vähennä arvoasi emäntänämme. Arvosi on siinä rakkaudessa, jolla meidät vastaanotat, sekä siinä, miten kerrot meistä, ei siinä, mitä meille kokkaat. Ja kerronpa vielä yhden asian. Me nautimme sen eetterin, tuoksut ja energian. Emme karrelle palanutta tuotosta, jonka sinä suuhusi harukoit, joten enemmän me toivoisimme ruuanlaittotaitojesi kohenua sinun itsesi, kun meidän väen vuoksi. Me olemme kattilalla aina, kun keitos on parhaimmillaan. Sinulla on yleensä silloin, koneesi, tai kynäsi kanssa, jotain mielenkiintoisenpaa puuhaa.” Näin kertoili vinkeästi hymyillen Kaarnalan Herra ja minä kiitin opastuksesta hiukan nolona.

Elikkä Niinpä niin, tunnemme turhaa vaatimattomuutta ja mitättömyyttä. Meitä arvostetaan sellaisena, kun olemme. Nyt on siis aika oppia itsekin arvostamaan itseään, päineen häntineen.

Kaarnalan Herran kertoman jälkeen pieni mitättömyyden tunne sisältäni katosi ja olen tavattoman iloinen, että kuulen kuinka hyvin Turvalan kievari on avajaisissaan ja juhlissaan onnistunut. Ja kuinka hilpeää meidän yhteisillä vierailla, on meidän hämmästelyjen kustannuksella. Tiedän, että ylistävät sanat jatkaa kulkuaan kaikkialla, missä he kulkevat, sillä heillä on suuri sydän ja rakkautta, jokaista majaansa ja isäntäväkeään kohtaan yllin kyllin. Ihanaa, että olette, tulitte ja kävitte. Tulkaa ja kulkekaa edelleen, olette tervetulleet, Te ihana ja viisas kansa, Ihana Ja Viisas Herra Kaarnala.

~*~

Luonnonkansan turinoita: Viisas Herra Kaarnala

~*~

Turvalan Kievari ja Kattilan krouvi.

Näin koitti taas yksi aamuherätys. Tai oikeastaan illankukkunta. Kello on 00.38

 Ystäväni luonnonhengistä, ovat joko yökyöpeleitä, tai aamuvirkkuja ja sen mukaan tuntuu tulevan koputuksen olkapäälle, tai nipistykset nenällä. Herätyksiä silloin, kun normi ihminen vielä pörisisi Uni-Jukan kärryillä, pitkin Nukkulandiaa. Tai Kukuntaa silloin, kun kaipuu Nukkulandiaan kasaa alaluomelle hiekkadyynejään. Mutta kun nyt vaan on, tuo ihana ystävä tuolilla kertomassa tarinaansa. Ei malta, ei tohdi keskeyttää, kiinnostavaa kertomusta.

En moiti silti, ihanaa, että saavutte seurakseni iltateelle, tai päivällä ruokailemaan. Seura on tervetullutta.

Tosin monesti olen huomannut, että tupamme tarjonnat, eivät yllä ihan samanmoiseen kurmeeseen täällä meillä, kuin Turvalassa. Arki palasi juhlien jälkeen karusti, kitkerästi karrelle palaneella risotolla, silmiä kirveli ja nolotti...

Tulee usein omien vieraitteni puolesta harmitteltua omia Räpelökokin taitojani. Palaneita patalappua ja pohjaan keitettyä teetä, on tarjottu enemmän kuin kerran. Täällä oisi jollekin Luonnonkansan maustemestarille ja soppamaakarille sarkaa, opastaa minut kokkauksen ihmeelliseen maailmaan. Harmitellessani tätä, asteli eräs vieraistani nauttimaan kattilasta tulvivaa glögin tuoksua ja tunnistin hänet Kaarnalan Herraksi. Metsätontuksi lapsuuteni maisemista. Kuten kerroin, hän opettaa minulle Luonnonkansan tapoja ja lakeja.

Herra Kaarnala otti kuppinsa, teki olonsa mukavaksi Kattilan väen väliin ja alkoi turista.

”Ei ole uutta, eikä ihmeellistä, että luonnonkansalla on lepopaikkoja siellä ja täällä. Eikä tälläinen ”ovi” suoraan seuraavaan tupaan, ole myöskään uutta, eikä ihan tavatonta. Enemmänkin se on sääntö, kuin poikkeus. Luonnonkansa liikkuu pitkiä matkoja, vain ovesta astumalla. Mutta uutta on se, että kahden tuvan emännöijillä, on yhteys toisen tuvan vieraisiin. Se kun estettiin aikojen alussa tonttukateuden vuoksi.” Kertoili Karnalan herra.

"Tämä ei siis ollut Luonnonkansan sodanjulistus, vaan ihan teidän ihmisten, ihmismäisen omistamisenhalun hillitsemiseksi tehty järjestely. Ei ole paha, tahtoa itselleen hyviä asioita. Eikä kateuskaan ole kiellettyä, kun se pysyy ketään vahingoittamattomana. Mutta usein ihmiset ei ymmärrä sitä, ettei kaikkea voi omistaa. Ei toista ihmistä, sen enenpää, kuin olentoa henkimaailmassa. Henkimaailman oppaat toimivat useampien välittäjien ja kanavien kautta. He eivät siis ole kenenkään omaisuutta.

 Toki joidenkin oppaiden ja heidän opastettavien välillä, side voi olla niin voimakas, ettei kunpikaan halua itselleen toista opastettavaa, tai toista välittäjää, mutta se tilanne on heidän kahden välinen sopimus. Se pätee ilman erillisiä kirjallisia sitoomuksia siihen saakka, kun se heistä molemmista tuntuu oikealta ja luontaiselta. Tämä sama toimii, kaikkialla luonnonkansan keskuudessa. 

Luonnonkansa siis jatkoi töitään ja vierailujaan taloissa, mutta sulkivat ihmisiltä pääsyn tarinoihin, jotka katsoivat ihmisen omistustunnetta loukkaavaksi. Tarinat, joita kuultiin toisissa kievareissa, tai krouveissa, jäivät vain heidän ja kuulevien tiedoksi, ja useimmat kuulevatkin unohtivat ne, ihan itsensä turvaksi. Mitä ette tiedä, ei loukkaa teitä ja aikojen saatossa, unohditte tonttukateuden ja myös sen, että olitte mukana Luonnonkansan tarinoissa. Teidän muistinne on niin inhimillisen lyhyt. Mutta nyt  joihinkin asioihin on tulossa muutoksia..." 

~*~

Luonnonkansan turinoita: Jalon loitsu

~*~

Jalon loitsu puutarhureille

Hei jalo kukkasten vartija,

yrttien hoitaja ja

viherryksen varjelija.

Suokoon maailma,

vihreää voimaa

kaikkialle ympärillesi,

Sanojesi voimaksi,

sydämesi turvaksi.

Kasva ja vehreydy,

vuosi vuodelta

voimallisemmaksi.

~*~

Jalon terveiset vielä. ”Kiitos, että sain esittäytyä ja luit turinani. Vaikka ole itse nimeltänikin Jalo, niin jaloja ovat kaikki maailman vehreyttä varjelevat eläväiset, säätyyn, tai heimoon katsomatta. Vehreys ja kasvikunta on meidän kaikkien eläväisten ja olevaisten keuhkot, ilman niitä ei olisi meitäkään ja ilman meitä, kasvikuntaakaan ei olisi siinä muodossa, kuin nyt. Siispä peukalot multaan ja viherrystä kasvattamaan, ehkä me tapaamme siellä, puutarhassasi, kavillisuuden keskellä.”

~*~