Hei Oravainen.

Niin oli ihana kävellä, pakkanen narskui jaloissa ja tiet oli hienosti aurattu, ei kökköjä, ei kuoppia, eikä liukasta.
Pientareilla kimalsi timangit ja huuraa puissa, kuin Jätti oisi puhallellut kylmän  hönköjä oksille. Ihanaa. 

Keskustiekin oli uraton ja kuopaton, kyllä kelpaa ajella. Meillä maalla kyllä hoidetaan ongelmat hienosti, jos yhdellä ei ole tarvittavia välineitä, toinen tulee apuun ja se on kyllä upeaa.

Ajattelin tämän hyvämieleni kirjoittaa ihan julki kotosen puskaararioon, mutta kun pitkästä aikaa sinne kurkistin ja tekstejä luin, huomasin, että siellä oli ihmiset ehtinyt jo monesta asiasta mielensä pahoittaa, niin minäkin sitten hiukan pääti purkaa omaa mieltäni.

Välillä se vaan on ihmisellä sappetus sitä luokkaa, että se pitää röyhtästä ulos oikeen isosti. Silloin saatan itse huutaa oikein kovaan ääneen, joko Uljastellessani yksinäni, tai kototorpassani, säikyttää samalla Kattilan väen ja naapurit. Saata kiekasta mielipahani ihan julkisellakin paikalla. Ja minua harmittaa näiden säikyttelyjen ja julkisten raivon purkausten jälkeen, jopa enemmän kuin aikaisemmin. Uljaan kyydissä karjuenssa sapetus helpottaa. Uljas on hyvä kuuntelemaan, vaikka onkin Auto.

Ja useimmiten jonkun kertoessa jostain hyvästä asiasta, minä yleensä myös tulen paremmalle tuulelle. Ja harmit pienenee. Mutta kaikilla se ei näemmä mene niin.

Sinä Oravainen, jolla on se lapiollinen haisevaa kakkaa heitettävänäsi siihen hyväänkin asiaan, Onko Sinulla Käpy jäässä? Sulata se ja syö pois se käpysi, että saat nälkäkiukun pois. Tai hanki auto ja mene sinne hetkeksi huutamaan, että sappi rauhottuu. Älä suolla mielipahaa Puskaradion sivulle, tai lehtien mielipidekirjoituksiin, vaan vedä hetki henkeä ja mieti paljonko hyödyt sen paskan levittämisestä. Väittäisin, ettet yhtään.

Paskassahan tunnetusti kasvaa nätti kukka, mutta useimmiten se toimii vain kukkapenkissä, tai pellossa. Julkisissa kirjoituksissa se vaan saa kanssakulkijan olon surkeaksi, vaikka se juuri oisi ollut onnellinen, kävellessään ihanassa pakkaskelissä hyvin auratulla tiellä, aivan valtavan ihanan talvisään halattavana.

Sinä Oravainen jolla on pahamieli. Toivottavasti Sinun olo paranee pian, on raskasta olla aina vihainen, tai surullinen. Sinä ja Sinun kaltaiset mielenne pahoittaneet, teette meidät, kanssakulkijanne aina vihaisiksi, tai surullisiksi kakkalapioinenne.

Ystävällisin  ja surkein terveisin Wiltsu.

Kadonnut

 Kulunut vuosi on ollut, lievästi sanottuna, erilainen. Se on laittanut pohtimaan monia asioita uudelta suunnalta ja herkemmillä tuntosarvilla. Samoin se on pakottanut hyvästelemään monta itsestäänselvyyttä, joiden kadottua vasta tajusi, kuinka paljon niitä rakasti.

Vai voitko sanoa, ettet rakastaisi sitä, että näet ihmisen kasvot, kun puhut hänelle, tai että näet ihmisten kasvot vaikket puhuisikaan heille? Kaikillehan asialla ei ole merkitystä, mutta minusta tuntui että kadotin ihmisten kasvojen myötä, osan kuulostani ja myös luottamuksestani toiseen ihmiseen. Maskit oli entisvanhaan vain Afrikantähden rosvolla joka vei kaikki rahat. Nyt käytän sitä töissä ja toisinaan vapaa-ajallakin koska se on suositus.

Ihmettelen vaan suosituksia, joista toiset sanoo "hunpuukia" ja toiset että se on "ainoa tapa pysyä turvassa". Siitä pääsenkin toiseen asiaan, jonka olen tänä vuonna kadottanut. Se on kiinnostus, kadotin kiinnostukseni uutisiin jo vuosia sitten kun niiden sisältö nyt vaan oli kovin skandaalinkäryistä ja katastrooffeja lietsovaa, mutta nyt kadotin myös kiinnostukseni pikku uutisiin ja juoruihin, pieniin turinatuokioihin kapassa, tai kylillä tuttujen kanssa.

Yksi syy oli se, etten alkuun päässyt kipeine kinttuineni liikkumaan ja kylille, sitten kun pääsin, olin muuttunut niin epäsosiaaliseksi, ettei kiinnostanut jäädä puhelemaan, kun oli mukavanpi mennä kotiin hiljaisuuteen, jos sitä joskus sieltä löytyi. Töihin palattuani sain sosiaalisuudesta juuri itselleni tarpeellisen annoksen ja nautin siitä kovasti. Tuli maskipakko ja minä kadotin kasvoni, huomasin toki siinä myös yhden positiivisen vaikutuksen. Kukaan ei ota kaupassa tai kylillä kontaktia. Ei tule juttusille, eikä ilmeisesti myöskään tunne, kuten en itsekään tunne ihmisiä, kun he ovat maski päällä.

Maskin takana uupui, mutta saattoi myös pitää ilmeensä toisen näkemättömissä. Eli ärsyyntyneet ja kiukkuiset kasvot jäi huomiotta, kun ihmiset katseli maskin ompeleita, tai päässä olevaa pipoa, muttei kiukkua leiskuvia silmiä. Toisaalta jos kuljin maskitta, maskilliset eivät ilmeisesti nähneet minua lainkaan, sillä he kävelivät päälle, koska ilmeisesti vain maskillisiin, tarvitsee pitää turvaväliä. Tästä päästään seuraaviin kadonneesiin.

 Niin paljon ristiriitaista tietoa maailma meille tarjoaa, että luottamus mediaan someen ja ns valtaväyliin katosi. Bittitaivas on täynnä järjetöntä ja järkevää tietoa ja taitoa, meille tarjotaan koko ajan uutta teknologiaa ja ideologaa ja sanotaan, että tämä on juuri se ainoa oikea ja tuo taas täysin väärä tapa olla ja elää. Näitä ehdottomuuksia kuunnellessa tulee väkisinkin sellainen olo, kuin olisi väärän värinen sukka valkopyykissä. Lopputulos voi jotain aivan kaaotista, tai sitten hassu harmonia, yllättävän vaaleanpunaista ex-valkoisista. Mutta tämän myötä muutoinkin minimaalinen luottamus yhteiskuntaan ja maailman politikkoihin, sun muuhun päättävään tahostoon on poissa. Ja turvallisuudentunne ja luottamus elämän kantavaan voimaankin, on aikalailla  "hiuskarvan varassa."

Ei ole ihan superpaha juttu värjäytyä vaaleanpunaiseksi, sehän on hiukan kuin hattarana hattaroiden joukossa, mutta mitäpä jos musta sukka, tai joku rumenpi väri, saa sen kaiken valkean värjäytymään likaisenharmaaksi ja pinttyneeksi? Aika kauan sain jynssätä sieluni sopukoita vuosien varrella, kasvaakseni ihmisenä tähän mittaan missä olen nyt. Kuinka paljon ristiriitaisuuksia ihmisille voidaan syöttää, ennen kuin sen pää sanoo totuuttakin valheeksi?

Ajattelin 2020 vuotta Uuden alkuna ja sitä se noin kaikkineen on ollutkin, tämä vuosi on alkanut luomaan "Uutta Normaalia". Maskit on muotituotteita glitterillä ja ilman, kotiin jäämistä pitää ihan vaan sen vuoksi vastustaa, koska nyt siitä on tehty liki pakollista ja ulkona liikkumisesta vaarallista ja pelottavaa. "Extreme-urheilua" parhaimmillaan. Olemme vasta tämän vuosikymmenen alussa. Ja hämmentyneenä huomaan, että näinä viimeisinä päivinä vuotta 2020 minä en suhtaudu helpotuksen huokauksin siihen, että se on päättymässä. Ensimmäinen vaihe operaatiosta "Uusi Normaali" on sisään-ajettu.

Kun vuosi vaihtuu alkaa seuraava vaihe, en ole lainkaan varma tahdonko lukea valmista käsikirjoitusta lainkaan, vai kirjoitanko ihan oman versioini siihen? Etsintäkuulutanko kaikki kadonneet ja toivon niitä palautettavaksi, vai unohdanko, että entistä edes oli ja koetan tyytyä kasvottomuuteen, rajoitteisiin, turvattomuuteen ja säädöksiin joiden järkevyyttä, tai järjettömyyttä en voi ihan täysin ymmärtää, mutta teen tahdottomana kaiken, kun niin on määrätty? 

Näitä pohdiskellen toivotan vuoden 2021 tervetulleeksi, toivottavasti Et lyö kovaa, etkä suoraan päähän, tahi jalkojen väliin, varoita nyt ainakin ajoissa, jos sinäkin aijot tehdä kipeää.

Pyytää Ystävällisesti
~Wilhelmiina~

Hoida ihmistä...

Hankalampia päiviä, tahi helpompia päiviä. Tiedättehän te kuinka elon taival vaihtelee?

Tämän vuoden teema on ollut "oma terveys." Ensin oli työtapaturma ja nyt on reistaillut muu osa kehosta. Stressilokero on ollut monesti käytössä, jos puhun oireistani. Viimeaikoina on ollut useasti se olo, että vaikka kuinka yrittää tehdä parhaansa, mikään ei riitä. Huomaan väsyväni ja huomaan, että jopa vatsa on solmussa sen vuoksi, että pidän itse itseäni riittämättömänä.

On selviö, ettei kukaan ole haka kaikessa, eikä kukaan kykene täydellisyyteen kaikessa. Paitsi yli-ihmiset. Ja mie en ole koskaan uskonut olevani yli-ihminen, Supermies, tahi Supernainen, edes Superhenkilö.

Mutta toisinaan on niin turhauttavaa, kun oma kroppa asettaa selkeästi ylipääsemättömiä rajoja. Ja kun ne, jotka on laitettu ns. hoitajiksemme, ei löydä mitään vikaa, mutta tahtovat silti lokeroida ja lääkitä meidät sen lokeron mukaan, minne he uskovat meidän kuuluvan, iskee minuun epäilys, myös sen hoitavaisen hoitotaitoja kohtaan.

Minä en ainakaan tahdo olla lokeroitu sairauteen latinanlätinä se ja se, jos missään tehdyssä kokeessa, ei näy vikaa, joka puhuisi tuon latinanlätinän puolesta. Minulla voi olla kipuja ja minulla voi olla oireita, mutta jos kokeet sanoo, että olen kunnossa, en aio enää ottaa lääkettä, jonka sivuvaikutuksia en kunnolla tunne, mutta joka voi ehkä, kenties, auttaa minua paranemaan, tai sitten ei. En tiedä, koska kokeiden perusteella vikaa ei ole.

Jos kokeet sanoo, ettei vikaa ole, tunnen helposti itseni luulotautiseksi, koska kuitenkin oireet on olemassa. Mistäpä siis apua, jos lääketiede pitää sairauslokeroinnista ja minä itse taas toivon olevani terve. Lääkäri kirjoittaa minut lokeroonsa ja siellä pysyn koko loppuelämäni. Joku toinen lääkäri lokeroi minut toiseen lokeroon ja kolmas kolmanteen ja jokainen kirjoittaa oman reseptinsä, jonka avulla kuvittelee minun paranevan.

Ammattini vuoksi kuitenkin haluan uskoa siihen, että lääketiede tietää mitä tekee. Tahdon uskoa, että on olemassa vielä lääkäreitä, joilla on asiakaslähtöinen tapa hoitaa potilaitaan. Toivon, että heidän tapansa ovat sellaisia, että kun ihminen astuu heidän potilashuoneeseensa, katsotaan ihmistä ja keskustellaan ihmisen kanssa, eikä käännetä päätä pois ja kohdenneta katsetta tietokoneen ruudulle.

Asiakastyö on vaikeaa, välillä ei ole pienitäkään käsitystä miten toimisin parhaiten ihmisen avuksi. Ei vaan ole, ja Google ei juurikaan osaa auttaa, ei minua ei asiakasta, eikä myöskään sitä lääkäriä. Poissa ovat ajat, jolloin lääkärin sana oli kuninkaidenkin puhetta korkeammalla. Nyt kuninkaat ja lääkärit ohittaa google ja wikipedia. Sekä lehdistö. Jos näihin sananvaltiaisiin on jokin lause naputeltu, se on tosi, todempi, apsolutismi. Ja toisinaan, iso läjä milloin minkäkin koostumuksen kakkaa.

Toivon todellakin hoivatyöntekijöille voimia, lääkäreille suurta viisautta ja samalla suurta nöyryyttä, sillä he ovat paljon vartijana lokeroidessaan potilaittaan lokeroihinsa. Toivon syvästi, ettei se lokerointi ole sitä, että tuon lääkefirman testikappaleet maksaa paremmin osinkoja, vaan lokerointia sen mukaaan, missä lokerossa asiakas saa parhaiten apua vaivoihinsa.

En halua muuttua ihmiseksi, joka näkee salaliittoteorioita, joka ainoassa lääketieteellisessä, poliittisessa, tai maailmantalouden julkaisussa. Ennemminkin tahtoisin uskoa siihen, että me olemme turvassa ja me saamme ongelmiimme apua, oli ne sitten minkä laatuisia hyväänsä. Pidä huolta hyvästä tahdosta. Sydämestä, joka luottaa. 

Sitä, Hoida ihmistä, kuin tahtoisit itseäsi hoidettavan-taitoa, toivon jokaiselle hoivatyöntekijälle, lääkärille ja hoitajalle, itsellenikin. Kykyä ottaa jokaisen asiakkaan kohdalla, huomioon asiakkaan kertomus ja asiakkaan tieto itsestään. Pyydän anteeksi, etten osaa ihan kaikkea. En osaa tehdä ihmeitä, mutta kiitän luottamuksesta. Koetan parhaani mukaan riittää ja oppia jokaisesta kohtaamisesta lisää.

Jos alan käydä ylimieliseksi, kaiken tietäjäksi, muistathan palauttaa minut maanpinnalle?

Ystävyydellä 
~W~

Uutuuden vastenmielisyys

 Aina olen kuullut puhuttavan uutuuden viehätyksestä ja siitä kuinka, kaikki erilainen ja arjesta poikkeava virkistää.

Tässäkin taas nähdään miten joukkoon kuulumaton mie olen. Pitäisi uudistua ja koetinkin parhaani mukaan, mm opetella uusia asioita. Mutta uusi sanasto ei pysy mielessä, uudet asiat ei tartu muistiini, enkä opi kunnolla, vaan kaikki on hidasta ja jähmeää.

Möyhimö ajanmukaisti ajanvarauksensa ja sehän sitten toimii loistavasti. Ainakin joskus. Siinä sivussa kuitenkin pidän kalenterisysteemiä, vanhaan hyvään tapaan kynin ja paperein. Sekaisinhan kaikki menee, mutta vanhasta on vaikea luopua. Se on niin ihanan tuttua ja turvallista.

Kauhupainajaisia koin, kun joku meni ja väitti, että Uljas Peltipolleni on jo niin vanha, että se alkaa piaan olla PAKKO vaihtaa?????? Miten niin pakko? Miksei vanha ja laadukas oisi ihan yhtä käypänen peli, kuin uudet ja tuntemattomat? Ei Uusi kylmä peltimikälie, voi olla yhtä mukavaksi muotoutunut ja tuttu ratsu maailman teille, kuin Uljas.

Aatami puhelin on soitellut hyvin, kömpelyydestäni huolimatta. Se on pudonnut ja kolhiutunut, sadasti, mutta yhtä kaikki toimii edelleen. Edeltäjänsä nuo kyseenalaiset älyköt "uuden ajan innovaatioita" aina hankalanpia toimivuudeltaan ja teholtaan, muistapäivittää, eivoidapäivittää, synkronoidaan, eitoimi, asetukseteitoimi, eivoipäivittää, koska ei ole päivitetty...

Uusi polkupyörä(nyt jo 6v)on ihana, koska se nyt vaan oli ihana, Ei liikaa liikkuvia osia ja se vaan oli rakkautta ensi hetkestä eteenpäin. Ei teknisyyttä. Mie monesti mietin uudistusten sujuvuutta, jos niissä on tuttua ja turvallista ne on OK. Pyörähän me taidettiin keksiä jo kivikaudella. Siitä tuli monen kaatumisen jälkeen kaveri ja sitten rakas ystävä. Kuten tulesta, tuli toi lämpöä ensi säikähdysten ja palovammojen jälkeen, mutta tulta osaan edelleen kunnioittaa tyyppinä, jolle ei tule mieleenkään kääntää selkäänsä. Polttaa vielä kaiken ympäriltään.

Mutta se Uutuuden vastenmielisyys.
Vaikka viime aikoina minä olen toivonut elämääni muutoksia, niin täytyy myöntää, että kun muutokset tulee poran pärinänä, tai muina kovina ääninä suoraan tupaan, alan ahdistua. Eikä helpommaksi muutoksia tee, uudet koneet, uudet ohjelmistot, uudenlaiset tavat tarkistaa näkö, uudet silmälasit, uusi tietokone, uudet kuntoutusohjelmatkaan. Nämä pikku muutokset onkin yllättäen kuin uusi tie, vanhaan tuttuun paikkaan. Tuntuu tekevän koko tutun paikan vieraaksi ja myllätyksi. Ja sekin ahdistaa. Miten voi odottaa ja toivoa muutoksia elämäänsä, kun ne pienetkin asiat myllertää maailman hallitsemattomaksi.

Muistiongelmaisen ihmisen elämä on varmaan samanlaista. Tietää minne on menossa, mutta ei tiedä miten sinne pääsee, koska joku on käynyt laittamassa tiet vääriin paikkoihin. Rakentanut talon kohtaan, jossa ennen oli pelto, tai polku parhaaseen marjametsään. Ykskaks koko elämä on käännetty ylösalaisin, eikä se mikä oli helppoa ja turvallista, olekaan enää mitään sen suuntaistakaan.

Ihan täysin en voi mieltää oman maailmani hankaluuksia muistiongelmiksi, mutta toisinaan huolestuttaa hiukan sekin, että josko vika kuitenkin myös siinä? Kun miettii miten vastemielistä kaikki uudistukset minulle on. Toki niinhän ne on olleet aina. Paitsi pikkulikkana, jolloin telkkaritekniikkakin tuntui ihan päivänselvältä.

Edellisen kerran vaihdettuani silmälasit, olin ahdistunut lähes kaksi vuotta siitä, etten voinut luottaa näkemäni. Pienikin väärä vilkaisu vikakohdasta linssiä ja portaat muuttui pulkkamäeksi. Opin hiljalleen jättämään "silmät kotiin", lähtiessäni liikkeelle kävellen. Ei ylpeä ja leuhka, vaan lievästi "huonon näkönen." Nyt on seuraavat "silmät" tulossa ja hiukan kauhulla odotan, tuleeko niistäkään näkevää apua?

Miksi minä sitten tahdon uudistua? Miksi haluan muutoksia elämääni? En osaa sanoa, paikalleen juuttumuskaan ei tunnu miellyttävältä.

Nyt kauhistelen kun Blogin sisältö on muuttunut, sen ulkonäkö vaihtunut sillä välin, kun olen ollut kirjoittamaton. Epämukavaa, osaankohan edes käyttää tätä? Lisänä on uudenkarhean tietokoneen sisäänajo, uskotteko niin inhoan sitä, ettei läppärin hiiri tajua, etten tahdo suurentaa, tai pienentää näkyvyyttä koko ajan. Sekin ärsyttää, ettei näppäimistö ole oma tuttu kaveri, vaan kirjaimet ovat siirtyneet asteen väärään suuntaan. Pitäisi olla kerralla kohdallaan, muutosten "sisäänajo" ei ole se minun juttu.

Ja silti jokin minussa etsii muutosta, uutta kotia, uusia kokemuksia, uusia tuttavuuksia, uusia paikkakuntia, uutta näkökulmaa,, parenpaa kuntoa, uutta tyyliä olla, uusia työtapoja,...uutta ratkaisua siihen, että asiat voisi olla yksinkertaisenpia...

Uusia tapoja mennä epämukavuusalueelle ja kehittyä?

Eikö siellä epämukavuusalueella voisi olla hiukan viihtyisänpää ja helponpaa edetä? Suohon uppoaminen on aina ollut jollain tapaa vastenmielinen kokemus. Unimaailmassa siellä ei ainakaan koskaan tunnu etenevän mihinkään.

~Pähkäilee W~

Neuvoja.

Hyvä keskustelu herättää uudenlaisia ajatuksia ja antaa laajenpia näkemyksiä...Olen viimeaikoina kaivannut hyvää keskustelua.
Vielä enemmän olen kaivannut tuoretta näkemystä, jotain uutta ja innostavaa elämääni. Ja enemmän kuin kerran, on käynyt mielessäni, että elämäni on ollut tylsistä tylsin. Kultaista keskitietä kulkien ja varovaisuudella astellen.

4 kuukautta kutistetussa elonpiirissä on tehnyt tehtävänsä ja tarve muutoksiin on taas nostanut päätään, kuin käärme nurmikon keskeltä. Eikä se käärme tunnu tällä kertaa Eedenin puutarhan pahantahtoiselta paskiaiselta, vaan ihan uteliaalta rantamadolta, tai viehkolta, kintuttomalta vaskitsaliskolta. Ihan ystävällinen pään kohotus ja vinkki vitonen, tarttis tehdä jotain. Mielellään muuta, kuin mitä olet ikäsi kaiken jo tehnyt, ja toimimattomaksi todennut.

Jos nyt voisin antaa neuvoja, Teini-minulle, joka olin tuossa "muutama" vuosi sitten, sanoisin  hälle.
-Älä mieti liikaa, ole rohkea ja tartu hetkeen. Kulje ilossa ja lakkaa miettimästä "mitä-jossia." Mitä-jossin vuoksi, menettää paljon mahdollisuuksia, tilaisuuksia ja hauskoja tapahtumia, uusia tuttavuuksia ja yllätyksellisiä seikkailuja. Älä jää mukavuusalueellesi. Se voi tuntua turvalliselta, mutta siinä oleminen, on kuin asuisit kultakalamaljassa, valtameren sijaan. 

Jos asuu lasipalatsissa, ei kuulema kannata heitellä kiviä, eikä pelata pesäpalloa sisällä. Tavallaan hyvä neuvo, mutta minäpä sanon, että viskaa vaan. Jos se palatsi on esteenä onneesi, kävele sieltä ulos ja jätä se palatsi, hajota vaikka seinät, jos et muuten pääse sieltä ulos. Avara maisema on paljon kauniinpi, kun sen edessä ei ole heijastelevia ja häiritseviä pintoja. Kehitys tapahtuu epämukavuusalueella, ei siinä missä luulet kaiken olevan hyvin, mutta voit silti huonosti.

Älä pelkää tuntematonta. Vaikka varoisi kuinka, matkanvarrella rypöö silti. Keho on täynnä arpia, se rupsahtaa, repsahtaa ja rypistyy, mutta kun siihen suhtautuu armollisesti ja sen avulla on tehnyt kaikki ne muistojen hauskuudet, ei varmastikaan harmita. Riko sääntöjä, omiasi etenkin, älä luule, että asiat sujuisi pitämällä itsensä pienenpänä, kuin muut. Ota ryhti ja näytä mihin sinusta on. Tee kaikki mitä uskallat ja vieläkin enemmän.

Opettele rakastamaan. Itseäsi, elämääsi, kaikkea elävää ympärilläsi, rakasta ihmisiäkin, silloinkin, kun he ei sitä ansaitse.Vanhana kadut vaan sitä, minkä jätät tekemättä. Eikä tarvitse olla edes kovin vanha, kun jo kadut kaikkea, tekemättömiä ja tehtyjäkin, koska luulet, että joku muu muistaa, mitä olet tehnyt, sanonut, tai ollut. Ole muistiltasi valikoiva. Älä muistele kärsimääsi pahaa, se on kuin hellisit epäonneasi. Älä muistele ikäviä sanoja, tai revenneitä vaatteita, älä sitä, että joku ei sinusta pitänyt, jätti, tai katsoi, kuin halpaa makkaraa. Nälkäinen koira, tai kissa rakastaa halpaakin makkaraa, sillä se vie nälän loitommaksi. On täysin sinusta kiinni, kenen arvostukselle itse annat arvoa. Kun olet aikuinen, sydämesi arvostaa enemmän karvakorvain pyyteetöntä rakkautta, kuin kykyjäsi aliarvioivia ihmisiä.

Sinä et ole kenellekään velkaa. Arvostusta ja ihailua anna heille, jotka ovat saaneet sinut tuntemaan olevasi arvostetu ja ihailtu. Toivota hyvää heillekin, jotka ei ole ymmärtäneet arvoasi, mutta tilanteen tullen naura hetki vahingon iloisesti, kun he saavat palkkansa tekemistään ilkeyksistä.

Muista ilo, nauru ja huumori, ne laajentaa Kultakalamaljaa, siirtää lasipalatsin seiniä kauemmaksi ja avaa ovia sellaisiin paikkoihin joissa onnekkaan on hyvä asua. Älä vie itseltäsi toivoa, olemalla onnesi vastustaja, heikentämällä omaa voimaasi sisältä käsin. Sinulla on tsemppaajan asema elämässäsi ja sinä voit, pystyt ja kykenet.

Kun joka päivä pidät sisäisen keskustelusi sävyn voitokkaana, rakennat mielellesi sillan siihen, mihin kaikkeen pystyt. Unelmoi suuria ja kulje jääräpäisesti niitä kohti, etappi kerrallaan.
Sinun sisälläsi on koko elämän ohjat, ratti ja vaihteisto, kaikki tarpeellinen rohkeus ja mukavasti mahdollisuuksia, loputtomasti käyttövoimaa. Käytä hyvin tämä elämä. Katumatta tehtyjä. Katumatta tekemättömiä.
Tee rohkeasti ihan kaikki mitä tahdot, jos kaadut  tee se tyylillä ja luottaen, että kohta olet taas jaloillasi.

Naura, itsellesi ja muille. 

Vakava elämä on raskasta, mutta ilo saa siivet selkääsi, tiesi mutkattomaksi ja kevyemmin kuljettavaksi.

Rakkaudella
~W~

Mikä siinä kestää?

Istuin juuri 30min vatkuloimassa. Tulos oli rapiat 12km, silti tuntui, etten saa mitään aikaiseksi. Reilut 3kk olen nyt sairastellut talvellisen liukastumisen ansiosta, eikä polvi ole hyvä, muutoin kuin vakuutusyhtiön lääkärin mielestä. Kuntoutuu kyllä ihan asianmukaisesti leikanneen kirugin mielestä, mutta hänen mielestä tarvitsee myös vielä jonkin verran aikaa, toipumista ja kuntoutusta, ennen kuin kestää rasitusta.
Niin kauan kuin muistan, maailmassa on aina ollut mielipiteitä ja mielipiteitä. Toiset vastaa omiani, toiset viheltää kaukaa ohi.

Minulla kasvaa stressi sitä mukaa, mitä lähemmäs ajatuskin töihin paluusta tulee. Pelottaa, osaanko enää yhtään mitään. Pelottaa mitä, jos käpälä ei sittenkään kestä. Jos ei tule asiakkaita enää, tai jos niitä tulee, enkä edelleenkään osaa oikein rakennella päivärytmiä itselleni sopivaksi? Joinakin hetkinä kaipaan töihin ja joinakin en. Ja ihan kuten ennenkin sairaslomieni aikana, minulla on tuntemuksistani huono omatunto, kun en ole töissä, kun en tee ja tuota, tänä aikana "mitään", kun sairastan. Pikkujuttujahan ne on nuo kuntouttamisohjeiden noudattamiset. "Valitan vaan" ja olen kipeä, vaikkei toiset samassa tilanteessa olevat narise yhtään, vaan repivät itsensä ylös tuhkasta, kuin Feeniksilinnut ja menee heti viikon päästä vakavasta vammasta, töihin ja tuottamaan mannaa maailmankaikkeudelle. Mikäs minussa on vikana, kun paraneminen kestää ja kestää? No siis, tosiasiahan on, että usein tuo riittämättömyys on päänsisäisyyksiä. Nalkuttava Elämän-navilaattori pään sisällä kertoo mitä oletusarvot on, yleensä moittii ja ruoskii. Mutta noin yleismaailmallisesti: mie vaan kysyn (kuin Pätkä aikoinaan) Mitä kaikkea sairaslomalaisen sairaslomallaan pitäisi aikaan saada? Onko esim. kotoa poistuminen kielletty? Sosiaalinen kanssakäyminen? Iloisuus? Ärtyminen? Pitääkö saada huusholli siivottua katosta lattiaan, ikkunat pestyksi,verhot vaihdettua? Lenkkeiltyä ja kuntoiltua? Käytyä kaupassa, laitettua, joka päivä viidentähden kurmeeateriat? Itselleen ja mahdolliselle perheelle, tai heille jotka tulee ja auttaa, niissä asioissa, jota et kykene, jostain käsittämättömästä syystä, itse tekemään? Käytyä töissä ja tehdä muutaman muunkin työt? Pitääkö saada maailma rakennettua valmiiksi?

Mitä jos ei huvita, ei pysty, tai halua? Jos kunto alkaa jo olla sellainen, että voi mennä ulos ja nauttia kauniista ilmasta, linnunlaulusta. Tahtoo mennä rannalle ja olla möllöttää? Saako niin tehdä? Riittääkö, että tekee toipumisensa/kuntoutumisensa eteen kaiken sen, mitä tehtävissä on? Minusta kun sen pitäisi riittää, silti teen itse itselleni nyt sitä samaa ruoskintaa, jota vuosia sitten teki työyhteisö, kun sairastuin.

Pitäisi ja täytyisi olla heti terve, heti kunnossa, heti valmis tekemään ja tuottamaan maallista mannaa maailmankaikkeudelle, koska se nyt sattui olemaan "vaan yksi pikku liukastuminen", mikä tähän kuntoon sai. Olen reilut 3kk kuunnellut eri näkökulmia eri ihmisiltä, eri vammatilanteissa eri sairaslomasyistä ja eri toipuma ajoista, myös saman kaltaisesta vammasta toipuma nopeudesta ja siitä, miten kukakin on toiminut, kulloisessakin tilanteessa. Ja minä häpeän sitä, miten hidas minä olen, miten huonosti minä saan potkituksi itseni liikkeelle ja kuinka minä en tee riittävästi, siihen nähden kuin muut.Kehtaan kuitenkin kulkea ulkona ja olla rannalla käydä kaupassa ja kaikkea hävytön. Tänä tautisena aikana! Pysyisin kotona ja jumppaisin, tai menisin töihin, tuottamaton tolo. Ei auta mitään, että oma lääkäri sanoo, että kuntoutuminen on tapahtunut juuri siinä tahdissa, kun pitääkin. Vakuuttusyhtiön lääkärin mielestä minun pitäisi olla terve, itse asiassa vakuutusyhiön lääkärin mielestä, mie olen jo terve. Harmi vaan, että jalasta puuttuu muutamia oleellisia asioita, kuten esim. voima, kiertoliikkeet ja kunnolliset liikeradat... Naapurin kumminkaiman kaksoisiskonkin, irti poikki katkennut polvi, parani päivässä ja nyt sillä on siivet Akilesjänteissä ja se lentää. Tämä ei ole ensimmäinen pitkä sairaslomani. Eikä ensimmäinen kerta, kun tunnen sairaslomastani ja sairastumisestani syyllisyytä. Mutta tämä on nyt ensimmäinen kerta, kun tosiaan tiedostan tehneeni kaiken ohjeiden mukaan ja siinä tahdissa kuin pitääkin. Tiedostan myös, että niin tein aiemminkin, mutta kuuntelin naapurinkumminkaimojen vertailuja ja sitä, miten toiset vaan pystyy lentämään kuuhun ja takaisin, jopa pää kainalossa. No heistä huolimatta, kukin toipuu tahdillaan, menkööt ne kumminkaimat omaansa, vaikka sinne kuuhun. Josko koettaisi olla potematta enää huonoa omaatuntoa lisärangaistuksena siitä, että kroppa on kolhuilla. Aurinkoista kevättä ~W~

ÄitiKupla

Yhdessä suuressa saippuakuplassa,

koko kirjo tunteita.
Kipu,

ilo 

suru,

rakkaus,

pelko,

menettämisen tuska,

Usko, 

toivo,

kiitollisuus,

onni,

lämpö,

 kylmyys

Raivo,

riemu,

kaikki voitava

voima,

voimattomuus.

Villipeto

ja kehräävä
kissa.

Yksi Suuri saippuakupla, 

sisällään kauneimmista kaunein ruusu

piikkeineen ja puisevine varsineen

Ei ikinä yksiselitteinen.

Jokainen äiti,

Jokaisen äidin lapsi,

erilainen kupla.

Toiset tuuli kuljettaa ehjinä kauas,

toiset kuplat puhkeaa

ensimetreillään.

Räiskähtää 

tähdiksi taivaalle,

tekee paikkansa sydämeen.

Silti se kupla oli ja eli,
 teki tehtävänsä ja meni.
Lensi sinne, missä kuplan 

kulku on kevyttä ja hyvää.

ÄitiKupla
Tunteita täynnä,
tulee ,         menee,

rakastaa  omaansa,

vaikka   kauas

 leijuisit

~W~

Ihana Suomi-luonne.

Minä sitten tykkään Suomalaisten käyttäytymisestä. Ainakin siitä käytöksestä miten me/he käyttäydymme netin ulkopuolella. Missä ajettiin autolla, pyöräiltiin,käveltiin pisteestä A pisteeseen B, käytiin kaupassa ja jonotettiin kassalle, hiljaa ja mykkinä ja ihan vissisti vähintään viiden metrin hajuraolla, katse maata kohti suunnattuna, jottei häirittäisiin ketään. Tutuille jurosti nyökättiin ja kohteliaasti sanotaan päivää. Ei kosketella. Normi Suomalaisen toimintaa. En pidä sitä pahana, pikemminkin tutun turvallisena. Eri murrealueesta ja luoteenpiirteistä riippuen, puheliaanpia, tai vähemmän puheliaita ihmisiä kun olemme muutoinkin.

Mie pidän sitä harvinaisesta sosiaalisestakin Suomiluonteesta. Ihmiset ympärilläni ovat mukavia. Iloisia ja puheliaitakin, välillä halaavat ja nauravat, kuten miekin ja toisinaan taas ottavat etäisyyttä, kun ovat omissa ajatuksissaan enemmän. Niin teen itsekin. Kohteliaita ja ihania ihmisiä. Ihmiset ovat olleet minua kohtaan aina varsin ihania. Aivan sama mistä he ovat kotoisin. Ja minä kohtelen heitä, kuten he minua.

Nyt kun olen ollut jo reilun kk "kotiarestissa" ja sairaslomalla, ainoa pysyvä seuralaiseni on Kattilan väki, kirjat ja tämä tietokone, siellä paikallisuutiset, fäcepöökki ja nettihönpänpömppä. Ihanan rentouttavaa yleensä. Vaan voi miten surullista, juuri nyt, kun monet muutkin teistä on "kotikaranteenissa" ja tämä samainen yhteinen nettiyhteytemme on yksi vähäinen, mutta laaja ikkunamme maailmalle, suoltaakin se sivuiltaan coronaviruksen kiusaamien ja karanteeniin joutuneitten kiukun puuskia siitä, kuinka joku pahasti sanoi ja loukkasi.

Ollaan hengissä, meillä on kerrankin aikaa itsellemme ja läheisillemme, kotona oloon, lukemiseen ja vaikka elokuvien katsomiseen, jota ainakin mie, kaipasin tiiviinpien työrupeamien keskellä kovasti. Eikö silloin asiat ole ihan mukavalla tavalla? Tuo bittitaivaan solvaustapa ei ole ainostaan nyt koronaviruksen tuomaa, vaan vallalla jo aiemminkin. Netistä lukemieni puuskahdusten perusteella, väki käy hiekkalaatikkosotaa netissä, kuka mistäkin nokkiinsa ottaneena.

En toki suosittele, että tullessasi loukatuksi, nöyränä kääntäisit  toisenkin poskesi seuraavalle turpaan vedolle, mutta ei  hyvältä näytä sekään, että netin avoimilla bittibaanoilla useimiten monen ensi reaktio kaikkeen on rattiraivo, eli hyökkäys. ITUN IDOLIITTI MITÄSÄSANOIT???MITÄVITUILETMUL1E!!! TOLO!!!!!!!
(ja todellakin kirjoitusvirheet kuuluu asiaan.)

Missäpä on ihana Suomalaisuutemme, kohteliaisuutemme ja hiljaisen hillitty juroutemme nyt?
Meistä on tullut räyhänhenkiä ja öykkäreitä, helposti provosoivia ja provosoituvia, laumasekopäitä, jotka huutelee "nurkan takaa piilosta" hävyttömyyksiä toisillemme. KOTISOHVALTA, auton ratista, tai lenkkipoluta. -Oi kun tuli nassakan vittumainen ajatus mieleeni tuosta, kunnasta, hallituksesta, Suomen valtiosta, kadun tallaajasta, lenkkeilijästä, yskivästä kaupassa kävijästä, eripaikkakuntalaisesta, ulkomaalaisesta...jne jaanpa sen someen, että muutkin voi siitä pahastua. Bing!!! Ja kyllä me pojat pahastuttiinkin. Olinpa reipas. Tulipa hyvä ja nasakka mieli kaikille, vai mitä? 

Ei muuten tullut.

Meillä on kaikilla hankalat ajat nyt. Mutta eikö olekin hienoa, että aurinko paistaa ja linnut laulaa, niiden ääni kuuluu jo sisälle saakka. Suomessa ja kaikkialla muualla mailmassa, on valtavan taitavia ihmisiä pistetty kotisohvalle etätöihin ja tämän netinkin käyttäjäksi. 

Sairaanhoitajilta ja lähihoitajilta vaaditaan eturiviin menoa, viruksen suhteen ja eläkelläisiltä kielletään kaupassa käynti ja ulkona liikkuminen. Mie olen yhdessä arestiin laitettujen kanssa saikulla, kykenemättä liikkumaan ja pidän istutoa koneella, luen negatiivisuutta sivuilta ja suollan sen jälkeen, omia pohdintojani bittitaivaalle. Koen olevani vastuussa siitä, laitanko linjoille mielenpiristystä, vai aiheutanko lisämielipahaa. Mieluummin olisin nyt kuitenkin se piristäjä. Hilpeyden ylläpitäjä.

Ja tykkään muutoinkin, kaikin tavoin enemmän siitä, että ihmiset on ihmisille hyviä. Ei susia, eikä petoja, koska me ei sellaisina olla, oikeiden susien ja petojen veroisia. Ihmispedoista tulee vain typeriä, häijyjä ja idoliittejä, koulukiusaajia netissä. Ei lainkaan sellaisia, millaisina meidät suomalaiset yleensä enimmäksen tunnetaan. Juroja, mutta kohteliaita ja toisista välittäviä.

Tehdään hyviä päätöksiä ja pysytään rauhallisina. Jätetään ilkeilyt sikseen, niillä kun ei kukaan aikaansaa mitään hyvää. Ja kyllä me selvitään. Meidän Papat ja mummot, äidit ja isät, pärjäsi silloin, kun taivaalta tuli pommeja ja sotilaat ampui kuulia. Koitetaan me pärjät viruksia ja omaa vihamielisyyttämme vastaan.

Aina yksi hyvä ajatus kerrallaan taistelussa edeten.

Ihanaa Kevättä teille, tehkää itsenne ja toistenne elosta hyvä ja ilon täyttämä.

~Ystävyydellä Wilhelmiina~

Pysäkillä

Tässä me istumme,
pysäkillä,

vuoroamme odottamassa.

Jokainen omalla tavallaan

 odotusajan hyödyntäen.

Taivastellen taivaan rantaa,

selaten älykön uutisvirtaa.

Sylissä sukankudin,

 rohkaistuen uusiin tuttavuuksiin

odotellessa. 

Välillä lentoasemalla,

toisinaan juna-asemalla.

Mistä lie kenenkin matka jatkuu?

Kuinka kauan odottelemme?

Joskus samalle päivälle, 

ajalle, asemalle,
 kyytiin nousevista tulee

ruuhka.

Toisina hetkinä

matkaat yksin.

Mikä ikinä

onkaan tapasi kulkea

 eteenpäin.

Hetki pysäkillä, 

se on osa,

Hyvää matkaa.

~W~

Just hyvä noin.

Olen, ihan varmasti olen kertonut, että mie rakastan murteita ja sorahtavia ärriä ja vissssssslaavia ässiä. Ja usemmiten mie vielä imuroin ne itseeni ja puhetapaani nopeammin, kuin puhekamunen ehtii sanoa Vesihiisisihisisihississäjosuskaltaisisinnemennä. Vuorokausi Tampereella, koulutuksessa, jossa on väestö valunut paikalle, sekä vastavirtaan, että alamäkeen. Kuulupi Suomeja, Savolaisittain, sekä pispalankielellä vääntäen. Kuulkaa murut, rakkaat kotosysmäläiset, mie puhun kohta kaikea muuta, kun kotosen konusti.

Ei, mie en osaa yhtisten enenpää latinan lätinää, edelleenkään, mutta mie tiesin jo, mistä löytyy piriformis. Nolo juttu, jos siihen lykkää neulan, se neula on päin persettä. Semmostakin voi käydä ja kaikista epäilyksistäni huolimatta, mie olen taas yhden koulupäivän viisaanpi. Ja mie tykkään tästä kaupungista, mie osasin opastaa jopa toista "turistia" pisteestä A, pisteeseen mikälie, noin suunnilleen eksymäti. Juu, se oli hiukka, kuin sokea oisi opastanut rampaa, mutta mie oon takaisin hotellilla. Kanssakulkijakin tietääkseni on omallaan, sillä en ole vielä toistaiseksi saanut paheksuvaa viestintää, että miten täältä pääsee pois?

Mutta siis se tärkein pointti. Ihanat ihmiset on kyllä ihania puhui ne sitten mitä kansainvälistä kieltä hyväänsä, hitaasti, tai helkutin nopealla tahdilla ja vientäen miten kimurantisti hyväänsä. Niitten kanssa ei tarvi tulkkia, vaikka ne höpöttäis kuinka outoja ja niille on hyvä puhua yhden jos toisenmoisia asioita, kun ne osaa ottaa ne, niin paljon keveesti, että ois, kun nakkais Obelixille hiidenkivensä. Ja sen jälkeen on olo, kun ois ollu suolihuuhtelussa, tai niinku dry needling kurssilla. Selvästi humalainen ja rokotettu kramofooninneulalla. Juttelee ihan vieraille ja käyttäytyy hassusti, itselleenkin vieraasti. Ja siltikin tuntee olevansa kuin kotonaan. Jopa omassa kropassaan, vaikka äsken ei.

Suurkiitos, Superkiitos. Ihan kaikille ja kaikesta. Joitakin vuosia sitten, kaikkien tämän päivän rytmiryhmäläisten tapaaminen, oisi saanut minut kokovartalolukkoon ja pakenemaan Tammerkoskeen, mutta juuri tässä ajassa te olette kerrassaan oikeassa paikassa opettamassa, miten huippuhyviä tyyppejä on omituiset, itsensä kaltaiset ja juur Sinun ja Minunlaiset ihmiset.

Kun oikeesti niin se vaan on. Sie ja mie ollaan juur täydelliset ja juur parhaat Sie ja Mie. Just hyvä noin.

~W~