Kulunut vuosi on ollut, lievästi sanottuna, erilainen. Se on laittanut pohtimaan monia asioita uudelta suunnalta ja herkemmillä tuntosarvilla. Samoin se on pakottanut hyvästelemään monta itsestäänselvyyttä, joiden kadottua vasta tajusi, kuinka paljon niitä rakasti.
Vai voitko sanoa, ettet rakastaisi sitä, että näet ihmisen kasvot, kun puhut hänelle, tai että näet ihmisten kasvot vaikket puhuisikaan heille? Kaikillehan asialla ei ole merkitystä, mutta minusta tuntui että kadotin ihmisten kasvojen myötä, osan kuulostani ja myös luottamuksestani toiseen ihmiseen. Maskit oli entisvanhaan vain Afrikantähden rosvolla joka vei kaikki rahat. Nyt käytän sitä töissä ja toisinaan vapaa-ajallakin koska se on suositus.
Ihmettelen vaan suosituksia, joista toiset sanoo "hunpuukia" ja toiset että se on "ainoa tapa pysyä turvassa". Siitä pääsenkin toiseen asiaan, jonka olen tänä vuonna kadottanut. Se on kiinnostus, kadotin kiinnostukseni uutisiin jo vuosia sitten kun niiden sisältö nyt vaan oli kovin skandaalinkäryistä ja katastrooffeja lietsovaa, mutta nyt kadotin myös kiinnostukseni pikku uutisiin ja juoruihin, pieniin turinatuokioihin kapassa, tai kylillä tuttujen kanssa.
Yksi syy oli se, etten alkuun päässyt kipeine kinttuineni liikkumaan ja kylille, sitten kun pääsin, olin muuttunut niin epäsosiaaliseksi, ettei kiinnostanut jäädä puhelemaan, kun oli mukavanpi mennä kotiin hiljaisuuteen, jos sitä joskus sieltä löytyi. Töihin palattuani sain sosiaalisuudesta juuri itselleni tarpeellisen annoksen ja nautin siitä kovasti. Tuli maskipakko ja minä kadotin kasvoni, huomasin toki siinä myös yhden positiivisen vaikutuksen. Kukaan ei ota kaupassa tai kylillä kontaktia. Ei tule juttusille, eikä ilmeisesti myöskään tunne, kuten en itsekään tunne ihmisiä, kun he ovat maski päällä.
Maskin takana uupui, mutta saattoi myös pitää ilmeensä toisen näkemättömissä. Eli ärsyyntyneet ja kiukkuiset kasvot jäi huomiotta, kun ihmiset katseli maskin ompeleita, tai päässä olevaa pipoa, muttei kiukkua leiskuvia silmiä. Toisaalta jos kuljin maskitta, maskilliset eivät ilmeisesti nähneet minua lainkaan, sillä he kävelivät päälle, koska ilmeisesti vain maskillisiin, tarvitsee pitää turvaväliä. Tästä päästään seuraaviin kadonneesiin.
Niin paljon ristiriitaista tietoa maailma meille tarjoaa, että luottamus mediaan someen ja ns valtaväyliin katosi. Bittitaivas on täynnä järjetöntä ja järkevää tietoa ja taitoa, meille tarjotaan koko ajan uutta teknologiaa ja ideologaa ja sanotaan, että tämä on juuri se ainoa oikea ja tuo taas täysin väärä tapa olla ja elää. Näitä ehdottomuuksia kuunnellessa tulee väkisinkin sellainen olo, kuin olisi väärän värinen sukka valkopyykissä. Lopputulos voi jotain aivan kaaotista, tai sitten hassu harmonia, yllättävän vaaleanpunaista ex-valkoisista. Mutta tämän myötä muutoinkin minimaalinen luottamus yhteiskuntaan ja maailman politikkoihin, sun muuhun päättävään tahostoon on poissa. Ja turvallisuudentunne ja luottamus elämän kantavaan voimaankin, on aikalailla "hiuskarvan varassa."
Ei ole ihan superpaha juttu värjäytyä vaaleanpunaiseksi, sehän on hiukan kuin hattarana hattaroiden joukossa, mutta mitäpä jos musta sukka, tai joku rumenpi väri, saa sen kaiken valkean värjäytymään likaisenharmaaksi ja pinttyneeksi? Aika kauan sain jynssätä sieluni sopukoita vuosien varrella, kasvaakseni ihmisenä tähän mittaan missä olen nyt. Kuinka paljon ristiriitaisuuksia ihmisille voidaan syöttää, ennen kuin sen pää sanoo totuuttakin valheeksi?
Ajattelin 2020 vuotta Uuden alkuna ja sitä se noin kaikkineen on ollutkin, tämä vuosi on alkanut luomaan "Uutta Normaalia". Maskit on muotituotteita glitterillä ja ilman, kotiin jäämistä pitää ihan vaan sen vuoksi vastustaa, koska nyt siitä on tehty liki pakollista ja ulkona liikkumisesta vaarallista ja pelottavaa. "Extreme-urheilua" parhaimmillaan. Olemme vasta tämän vuosikymmenen alussa. Ja hämmentyneenä huomaan, että näinä viimeisinä päivinä vuotta 2020 minä en suhtaudu helpotuksen huokauksin siihen, että se on päättymässä. Ensimmäinen vaihe operaatiosta "Uusi Normaali" on sisään-ajettu.
Kun vuosi vaihtuu alkaa seuraava vaihe, en ole lainkaan varma tahdonko lukea valmista käsikirjoitusta lainkaan, vai kirjoitanko ihan oman versioini siihen? Etsintäkuulutanko kaikki kadonneet ja toivon niitä palautettavaksi, vai unohdanko, että entistä edes oli ja koetan tyytyä kasvottomuuteen, rajoitteisiin, turvattomuuteen ja säädöksiin joiden järkevyyttä, tai järjettömyyttä en voi ihan täysin ymmärtää, mutta teen tahdottomana kaiken, kun niin on määrätty?
Näitä pohdiskellen toivotan vuoden 2021 tervetulleeksi, toivottavasti Et lyö kovaa, etkä suoraan päähän, tahi jalkojen väliin, varoita nyt ainakin ajoissa, jos sinäkin aijot tehdä kipeää.
Pyytää Ystävällisesti
~Wilhelmiina~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti