Kiitos ei oo kirosana.

Tuija Haltijaemon kaunistus.

Ihan ei ole jokapäiväinen fiilis se, että tekee mieli taputtaa itseään olalle ja sanoa: Teippäs hyvin. Jaksoit, osasit, pystyit ja kykenit. Hiukkako Wau sinä ihan Ite.
Mie oon monesti kertonu siitä, että pääni sisällä on se ikuinen kriitikko ja nalkuttaja, joka kerttoo kovin mielellään, missä kaikessa olen sen mielestä huono, tai ihan kerrassaan jäätävän tyhmä.

Siksi tänään tuli moneen otteeseen kovin liikuttunut olo, kun nalkuttaja, sattui aivan vahingossa(?), olemaan hiljaa, juuri silloin, kun kuulin hyvää palautetta itsestäni. En enää nykyiässä kovin herkästi punastu, mutta nyt piti muuttua hetkeksi ihan helakan loimuavaksi, koska, Minä Kuulin.

Ja se tuntui mukavalta, minä olen kuullut aiemminkin kehuja jostain tekemistäni asioista. Mutta Kuulla ja Ymmärtää, että tarkoitettiin minua, on vaikea yhdistelmä. Kun on koko elämänsä kuljettanut aivoissaan olentoa, jonka olemassaolon tärkein tarkoitus on mitätöidä Minä. Eilen aamulla kiireen keskellä, minä käskin sen sulkea suunsa ja kadota päästäni. Sille ei  ole siellä tilaa, eikä käyttöä. Nyt minä tarvin aivoni terävinä ja ilman pessimististä takapirua.

Tein eilen töitä ja tänään samoin ja minä koin, että minä olen hyvä. Eikä se ruotuun palautus tullutkaan heti, ei kostoa itsekehusta, vaan sain myös kehun pääni ulkopuolelta, sain vielä toisenkin kehun ja

tajusin, ettei niitäkään kehuja tyrmätty. Kehaisin itse itseäni, koska aikataulujen lipsumisesta huolimatta, yksikään asiakas ei siitä kärsinyt. Kaikki meni hyvin MINUNkin mielestä. Alkoi ihmetyttää entistä enemmän. Voisiko olla niin, että mitätöitsijä minussa, olisi todellakin lähtenyt?  Pidemmälle lomalle, vai vain päiväksi pois? LÄHTENYT KOKONAAN?

Jos niin on, toivotan sille kovin avartavaa ja hyvää matkaa. Tulkoon siitä onnellinen ja optimistinen , minne se ikinä meneekin ja tulkoon minusta itselleni, ystävällinen, kannustava ja rakastava.

Sillä tiedättehän tekin sen, että oman nahkansa ja luustonsa sisällä me kaikki ollaan ihan 24/7 ja jos siellä jatkuvasti vaan vaatii entistä isonpaa työtä ja parenpaa tulosta, voipi jonakin päivänä sivupersoonilta loppua hermot ja ne käskee mennä muualle nalkuttamaan.

Näin teen nimittäin jatkossa, minusta on mukava olla hyvä, kelvata juuri tämmöisenä ja tulla hyväksytyksi hiukan höpsähtäneenäkin, juuri siinä missä olen. Ja kun sanotaan kiitos ja kehutaan hiukan, se keventä oloa ja kasvattaa pienet siivet tassujen alle ja sydämeen.

Kiitos. Minä kestän kiitokset kyllä. Kestäkää tekin, sillä toisinaan, kun niiden määrä on vähäinen, ne auttaa tekemään päivästä kevyemmä ja sisälle mukavan lepatuksen. Semmoinenhan se on kiitos ja kehu, kuin rakkauskirje salaiselta ihailijalta. Harvinaisenpaa kuin lumi joulukuussa.

Kiitos kun Ilahdutit ystävällisin sanoin ja teoin, kiitos kun luit, Kiitos kun olet, ihana oma itsesi, juuri sinuna hyvä.

~W~

Syyskuu

Saavut kirjavassa puvussasi, tulen värit viitassasi ja kiedot koko kansan voimallisin käsin, kylmään kaapuun. Vedän vilttiä niskaani ja lupaan, tänä syksynä et minua surmaa. Et sulje synkkään kellariisi ja jätä pimeän loukkuun mätänemään, kuten kaikkia niitä kauniita lehtiä, puista ja pensaista. Vesisateeseen ja mutaan upottaen. Et lannista minua syyskuu, et lannista. Vaikka elämän ehtoo puoli jo tuntuukin lähestyvän. Jäähuurut pinnoittavan aamuisin nurmea, talojen kattoja, auton ikkunoita ja puiden lehtiä..Kohta saapu talvi ja kylmentää meidät, pakastaa paremman päivän odotukseen. Jos emme kuole kylmyyteen, heräämme kenties keväällä jälleen.

Mutta jotkut meistä kuolee, tai kuolettaa tunteensa, kadottaa kasvonsa, tai hautautuu häpeään, yksinäisyyteen ja ikävään. Jotkut meistä. Toiset imeytyy lehtivihreään valona ja rakkautena ja auringon sulattaessa maailman, ne nousevat taas ja imevät voimaa kuolleista. Ruokkivat itsensä maan humuksella, syksyn satuttamilla ja hengiltä suutelemilla. Tarkoituksensa kaikella, elämällä ja kuolemalla. Ne käsikädessä kulkee, elää ja kuolee. Solukot.

Kun auringon on aika hymyillä viimeisen kerran, tiedät, että se teki tänään työsä hyvin. Sadepilvien raostakin se hymyili. Loi ruskan, loi lammelle siltansa ja kadotti koivikkoon säteittensä kipinät, nyt se loistaa keltaisena. Vahteroinen lehdet leimuaa, kuin Feeniks-linnun siivet, kun se korkeuksiinsa lentää. Minä voin vain ihmetellä sinua syyskuu. Niin kaunis ja kamala. Syntymä ja kuolema sinussa loimuaa. Niin kovakourainen ja monitahoinen olet, että on hankala tietää, sinua rakastanko, vai silkasti vihaan...Kun yht'aikaa minua silität ja survot pukkosi lihaan. Väreilläsi hellit ja pimeydelläs vihaat.

~W~

Rehveillä.

Viimevuosina ei ole juuri tullut "normitreffeilyä" harrastettua.

Ai mitäkö on normi treffit? Mie miellän semmoiset tilanteiksi, joissa herra Henkilö kysyy rouva, tai neiti Henkilöä, (Toki nykyaikaan kuuluu, että myös neiti/rouva Henkilö voi myös pyydellä herra Henkilöä... Tai Henkilöt Henkilöitä, sen enenpiä pohtimatta, onko herra, rouva, vai neiti, tai vastoinpäin), kanssaan kaffeelle, tai syömään, tai leffaan, tai ylipäätään viettämään aikaa yhdessä. (Kepeillä, tai olemattomillaTaka-ajatuksilla. Itse toivoin tämmöisten treffien taka-ajatusten olevan mieluummin rentoja tilanteita, joiden aikana minulta odotetaan vain sitä, että nautin matkasta, eli viihdyn.)

Lisäksi näkemykseni normi treffeistä on, että treffit on hyvä suunnitella, ainakin osittaisesti, etukäteen. Ei ihan niin tarkkaan, että pienikin askelrytmin sekoaminen sekoittaisi koko homman, vaan niin, että tilanne soljuu mukavasti, kuin keväinen vuoripuro, tuli eteen mitä tahaansa. Ja kyllä, myös se, että treffikumppani tietää etukäteen, koska Treffit on, oisi hyvä huomioida.

Ja treffeissä pitää olla yllätyksellisyyttä. Ei kadonneen lompakon, tai varastetun käsilaukun muodossa, vaan niin ,että siitä viriää hauskaa keskustelua ja hyviä nauruja, vielä pitkään jäljestäkin päin. Oikeanlaista Yllätyksellisyyttä ei ole sekään, että saapuu treffeille umpihumalassa.  Nukahtaa treffikumppanin sohvalle. Iskee treffeillä ollessaan uuden treffikumppani, tai treffikumppaninsa kanveesiin. Jättää saapumatta paikalle. Tai peruu treffit viime tipassa, koska on tehnyt päälettäisbuukkauksen toisen Henkilö Henkilön kanssa.

Koska oikeanlaiset, Hyvät Treffit, ovat nykyään niin harvinaisia ja kuitenkin niin pidän treffailusta, olen päätynyt tilanteeseen, jossa otan itse asiakseni hemmotella sisäistä naisellisuuttani. Silloin astuu siis esiin sivupersoona ja kaikella sillä Hyvänjätkän taidolla, jota minussa on olemassa, lähden liikkeelle. Olen toisinaan hyvenpi jätkä, kuin ne minua Hyväksi jätkäksi kutsuneen, herra/rouva/neiti Henkilöt. Osaan ainakin käyttäytyä fiksusti treffeillä treffikumppaniani kohtaan. Johtuu ehkä siitä, että olen osunut useammin Huonoille Treffeille kun niille Hyville.

Eli koska Normitreffit  ja Hyvät Treffit, ovat katoavaa kansan perinnettä, harrastan siis nykyään vain Rehvejä ja nehän etenee ikäänkuin näin.

Hyvä jätkä, (mie) Olkoon nyt vaikka Wilhelmi, kysyy naisellisuuden puolelta,(edellen mie)eli Wilhelmiinalta: "lähtisikkös Rehveille?" Wilhelmiina punastelee ja kursailee jonkun tovin ja sanoo sitten: "Joo, se ois mukavaa." Wilhelmi suunnittelee, että tuo päivä ois hyvä, tekee ehdotuksen ja jos sopii, suunnittelee ohjelman Rehveille. Viimeisimmät Rehvit tehtiin elokuviin. Wilhelmiina oli tälläytynyt parhainpiinsa, (kiitos, en kyl ollut, mutta nätisti sanottu.) koska tytöt/naiset, nyt vaan tykkää tälläytyä. Ja Wilhelmi saapui suunnitelminen ajoissa paikalle. Sitten ajeltiin Uljaksella kaapuntiin ja Wilhelmi kävi niska punottaen ostamassa liput, poppari ja juomat. Hää oli viel valkannu semmosen, kepeähkön ja muikeen mukavan leffan, missei ollut verta ja suolenpätkiä, joten Wilhelmiinankaan ei tarvinut olla vaaraksi vieressä istuville. Lehva oli mukava ja siitä riitti pohdintaa vielä kotimatkallekin. Kerrassaan onnistuneet Rehvit.

Sen verran todellisiksi, ovat nämä Wilhelmin ja Wilhelmiinan Rehvit alkaneet käydä, että kun viimeksi Wilhelmi vei Wilhelmiinan leffarehveille, oli Wilhelmi ilmeisesti varannut itselleenkin oman tuolin, sillä melko täydessä leffasalissa vierustuolini oli rivin ainoa vapaa paikka. Tuntui kuin oisin ollut Rehveillä Näkymättömän Henkilön  kanssa.


~W~

Epätoivon elokuu.

Yhtenäkään aamuna viimeviikolla, ei herätyskellon soitto, tuntunut aamun toivotuimmalta ääneeltä. Kun sama Pimpelipomin-inho toistui tällä viikolla, pisti se miettimään, että missä vika. Koko ajan väsyttää. Kilppariarvot oli ok, ei tulehduksia, ei alkavaa flunssaa. No, onhan toki kalenterissa ollut menonsa joka päivälle, koko kesän ajan. Ja niinkin on, että yöt on olleet levottomia, Unimurua ei juuri tapaa. Ja jos, niin tunnin kaksi silloin tällöin, mutta sehän on ihan tuttua. Kun tällä viikolla muutamasti olen purskahtanut varoittamatta itkuun ja miettinyt synkeitä ajatuksia, enemmä kuin kerran

päivässä, tajusin katsella kalenteriani tarkemmin. Elokuu. Ja vieläpä sen viimeistä viikko viedään. Jo nämä oireet pitäisi monen kymmenen vuoden kokemuksella tietää. Syysmasennus on täällä. Se on kumma kurjuus, kun se iskee sellaisiinkin, jotka RAKASTAA syksyä, ruska aikaa, värikylläisyyttä ja ihanaa kummallista valon ja pimeyden liittoa. Ja aamu-usvaa ja kirpeitä ilmoja. Miten ihmeessä se voikin aina hipsutella niin hiljaa ja huomaamatta, kietoutua sydämen ympärille tiukaksi keräksi ja rusennella, puristella, sitä niin, että kyyneleet silmistä tirskuu.

Kuolema on täällä ihan just, lehdet kellastuu ja putoaa ja maailma nukkuu ikiuneen. Epätoivo olkoon kanssanne. Viinikan vikuroivat hevoset, jos ikinä, koskaan, milloinkaan enää heräämme ja iloa tunnemme, niin Se jo ihmeistä suurin on Se. Viis siitä, vaikka asiat oisi tähän saakka menneet noin jotenkin päin kivasti, niin heinäkuu hulluuden huokaisusta kun olet toennut, jo hiljalleen hiipii kylmä usva sydäntäsi kylmentämään talvikaudeksi. Ja vaikka tsempaisit itseäsi kuinka, siinä istut kuralätäkössä perssiilläsi ja kitiset kovaa kohtaloasi.

Niin näin. Mielialat on kuin vuoden ajat, kuin meren aallot, kuun kulku. Julma tosiasia on, vaikka kuinka rakastan syksyä, se tuo tullessaan Melankoliaminut alkaa murjotuttaa. Mutta jos sattuu taskussasi olemaan joku piristysruiske ja pullollinen ilonpisaroita, niin täällä oisi hyvä Yrmiina-Mökötin, ihan ihmisen muodossa, jonka voisi moisilla liemillä huljuttaa hilpeäksi.

~W~

Sydän rikki, kuin siipi perhosen

Joskus,

 kun kuvissa pompahtelee

 Haltija ja kaksi,

 niitä vanhoja tuttuja,

 jotka oli jo ennen,

kuin heidät tunsinkaan. 

Tulee ikävän haikea

 ja haikean ikävä. 

Sellainen

 melkein tyhjä syli ja sydän, 

joka onttona kaikuu, 

kun tiedän, 

että olit täällä

 ja nyt et ole.

Kun Haltijat tietää

 ja tuntee missä olet, 

muttei tuo sinua näkyviin, 

tuo vain muiston

 ja siitäkin vain tunteen tuulesta,

 ei kokonaan, 

eikä kaikkia. 

Ja voi. miten silloin

sydän on kipeä.

Kyllä minä kuuntelen laulusi

ja haluan tuntea 

sipaisut hiuksillani,

ei se haittaa,

vaikka Hatilijantuuli

on nopeasti ohi. 

Ei se haittaa, 

vaikka koko rakkaus on harha, 

tai vain harvojen etuoikeus. 

Mutta Tuulihuilun soitto

 Usvakansan maassa, 

On kaunein asia ihmiskorville.

Ei se vie suruja pois, 

eikä tee Ikuisesti onnelliseksi, 

mutta se tekee kuulijansa 

hetkeksi vähemmän surulliseksi. 

Hyvä niin, 

minä kuuntelen 

ja katselen hiljaa hetken. 

Tiedän, 

että Kunhan vain

 uskon vahvasti,

 Aika kuluu 

ja olen riittävän onnellinen 

kuulemaan taas tarinanne.

~Kirjuri 　 ~

Helteinen heinäkuu.

Ei ihan joka kesä, olla saatu nauttia, näin totaali lämmöstä. Eikä näin pitkään, että nautinto muuttuu jo kärsimykseksi. Tänään likipitäen hulluudeksi ja helvetiksi. Kotonani huutaa pöhöttimet yötäpäivää ja koettaa epätoivon vimmalla, viilentää tätä huonoa saunaa. 28 astetta, siihen se on nyt jämähtänyt näiden ilmankieputtajien avulla. Pahimmillaan oli mestarilliset 33 plussaa. Siis sisällä. Parvekkeen lukuja ei voi enää seurata, sillä mittari kuoli lämpöhalvaukseen.

Ja teen töitä kotona. Ongelma on vaan siinä, etten enää jaksa tehdä työtäni kovin hyvin. Kuuma, jota kaikki muut tuntuu imevän huokosiinsa onnen soikulaisina, aiheuttaa itselleni nivelkipuja niin käsiin, kuin kaikkialle muuallekin kehooni. Olen varma etten ole ainokainen, jonka nivelet ja pää huutaa armoa näissä lämmöissä. En ole vain kipeä, vaan myös kärttyinen kuin peikko. Vähemmästäkin alkaa mieliala nikotella, kun helle estää nukkumasta rauhallisia öitä, syömästä säännöllisesti, tai ulkoilemasta.

Käyn uimassa, rannat on täynnä väkeä, jotka on onnenhuumassa kuumasta. Minulla on nassu viturallaan ja olo tukahtunut. Levoton virta ihmisiä sinkoilee laitureilla, hyppii ja ponppii hämmentävällä vaudilla, eikä kenenkään liikkeitä voi ennakoida. Oma järki ei kuumuudessa tunnu toimivan millään ja keinuva laituri tuntuu keinuttavan sisuksetkin niin, etten kykene enää kulkemaan suoraan. Vesi on lämmintä. Aivan liian lämmintä, tehonsa käyttänyttä kylpyvettä. Ei miellyttävää kylpyvettä, vaan sitä kylpyvettä, joka ei rentouta kuumuudellaan, eikä virkistä viileydellään. 

Kellun vapaasti aallon vietävänä. Toisinaan pompahtelen veneiden aikaansaamilla aalloilla ja toisinaan kanssa pulikoijien aallokossa. Aivot haluaisivat kellua pois äänistä, melusta ja osumista, menkää kauemmaksi, päästäkää minut kauemmaksi, jonnekin sinne missä on hiljaista, viileää ja lupa nukkua nukkumistaan. Minä pidän työstäni, ihmisistä, siitä että asiat soljuu ja liikkuu vapaasti ilman kahleita. Nyt kuumuus on kahleeni, unettomuus toinen, väsymys, äänet ja olontukaluus omanlaisiansa kahleita nekin. Kellun ja tahtoisin niin vain jatkaa matkaani aaltojen yli sinne missä jäälautat kelluu. Muuttua siniseksi kylmästä ja katsoa oisinko silloin onnellisenpi?

Luultavasti en, oisin edelleen väsynyt.

Pian on syksy, piaan helle kesä on muisto vain ja pukeudumme paksuihin palttoisiimme, jotka jäykistävät liikkeemme. Tulee synkkä pimeys, pitkä kiiltävä asfalttitie edessä ja valomeri vastaantulijoiden kaistalla hämäyttää silmät, kuin auringon valot kesäisin. Odotellaan lunta, talvea ja sitä, että tulisi oikeaa lunta.. oisi oikeanlainen talvi ja joulu, joka oisi kuin silloin lapsuudessa. Luminen ja joulupukki muistaisi toteuttaa kaikki toiveet.

Hällä lie ihan yhtä vaikeaa, kuin Säidenhaltijalla. Me toiveinemme olemme varmasti kuin pahimmasta painajaisesta. Vaikeita miellyttää. Pyydän anteeksi, etten selviä kovinkaan hyvin, tyytyväisyyden säilyttämisessä.Onnellisuus valuu minusta ulos, kuin hikipisarat. Enkä edes kykene estämään sitä mitenkään. En tänään. Ehkä huomena, tai sitten, mutta nyt heinäkuun voimat on uuvuttaneet minut loppuun. Onneksi se saapui juuri pääteasemalleen.

Onnellisuus minusta on hetkeksi käytetty ja haluan vain olla kelluvan lilluva ja aalloilla lipuva, kuiva keppi vailla päämäärää. Minä hymyilen taas sitten, kun en tunne nivelissäni jokaista kireää lihasta, jota olen käsissäni pehmentänyt. Ehkä olen elossa taas elokuussa.

~W~

Kesäkuun Postipuilla.

Kuinka moni meistä koskaan odottaa, että elämämme ottaa ja romahtaa? Tai että maailma järkkyy niin, että se yllättäen nostaa sinut seitsemänteen taivaaseen, ennen kuin huomaatkaan, että olet kaihonnut muutosta maailmaasi?

Minä olen kaihonnut muutosta elämääni, jo jonkin aikaa. Tiedostamatta vuosikymmenet ja tiedostaen viimeiset viisi vuotta. Ensimmäinen muutos oli, että näin värien muuttuvan harmaasta kirkkaammiksi. Pieniä muutoksia, päättäväisyyttä sen suhteen, ettei ihan kuka tahaansa enää voinut päättää puolestani asioissa, jotka ei kuulunut muille, kuin minulle.

Kesti kauan kasvaa sen kokoiseksi aikuiseksi, joka ihan itse kykenee määrittelemään itsensä, eikä usko kaikkien muiden kuvitelmaa siitä, mikä on minun parhaaksi ja unohdan kuunnella omaa sydäntäni. 

Koko sen viitisen vuotta, jonka olen alkanut nähdä värejä, olen kuunnellut ystävieni elämäntapahtumia, niin iloissa kuin suruissakin. Heillä näkemykset on perheellisen kantilta ja minun näkemykset sen perheettömän näkökulmasta. Me taistellaan omanlaisten menetysten, saaavutusten ja tavottamattomuuksien iloisenkaaottisessa sekamelskassa. Ja tapahtuu muutosta, vähä vähältä ja kokoajan lisää, isonpia aaltoja tulee ja muuttaa maailmaa, jonka luulin olevan paikalleen jämähtänyttä. Sinun muutoksesi, on minunkin muutoksia.

 Se on melko mielenkiintoista, sillä kaikki on meille opiksi, jos vaan muistamme ottaa asiat opiksemme. Ja kuten varmaan arvaatte toisen surussa on helponpi olla, kuin omassaan, koska sitä ei tarvitse ottaa henkilökohtaisesti, vai mitä? Hah. Mitä rakkaanpi ja tärkeänpi ihminen, sen kammottavanpaa on kestää hänen surujaan. On helponpi olla omissa murheissa, kuin ikinä katsella oman rakkaan ihmisen murheita ja menetyksiä. Ja jos siitä ikinä olisi hyötyä, että voisin motata sitä lirupäätä nenään, joka kiusaa minun omiani, menisin ja mottaisin. Mutta kun joitakin ei voi edes motata, kun tietää, että niillä saattaa silti olla omatunto, vaikka niillä toisilla lirupäillä sitä ei vaan ole. Omaatuntoa. Häpeämättömyyttä.

Viimeaikoina on tapahtunut niin ihan hirveän paljon. Ihania ja kamalia asioita. Tämä Vuosi on ollut yhtä isoa Lumipalloefektiä ja jessus mie olen innoissani joistakin asioista, minun sisin ihan rätisee ja ritisee innosta. Mie hingun eteenpäin menoa ja uusia asioita enemmän, kuin oisin ikinä uskonut ja mie todella rynnin omalla polullani. Mie olen se hitaasti löntystävän ulkoiluttajan Sesse, jolla on hitonmoinen kiire seuraavalle postipuulle.Ihan hyvä, ettei "ulkoiluttajallani" ole kiire.

Ystäväni ympärilläni menee hiukan samoissa fiiliksissä omien "Ulkoiluttajiensa ohjaksissa", ei ihan kaikki yhtä suurella innolla, eikä varmasti yhtä riemuissaan omista "postipuistaan", kuin mie omistani.

Mutta voi miten taivaallisen ihanaa on huomata, että kun meitä ja "Postipuitamme" on tehty, on kaikille annettu aina omien "lukutaitojemme" mukaan, kaikkea sitä mitä kukin tarvitsee. Onnea ja iloa, surua ja murhetta ja vihan, sekä rakkauden tunnemyllerrystä ihan kullekin lukumieltymystensä mukaan.

Kaiken sen surun ja murheen keskellä on tässä maailmassa myös se ilo, onni, rakkaus ja kaiken tarkoituksenmukaisuus. Mustavalkoisuus on poissa ja maailma on silkkaa värikylläisyyttä, josta jokainen voi ihan itse valita sen miten suhtautuu saamaansa postiin.
 Tilanne on aika Rock. Tai Blues. Tai jotakin muuta aivan hulppean rytmikästä ja mukanaan vievää.

Pullopostina aalloilla pompahdellen
~W~

Skeptikon Juhnustaika.

Tee taikojas

kesäyö,

mittumaari,

jalo juhannus.

Tee taikojas, vaikken

taikaan uskokaan.

Sanahelinää

on kesäyön lempi ja ilo

rakkauden ihanuudesta.

Vain hetken harhaa.

Auringon noustessa, 

 se kuin kastehelmet,

heinikosta haituu.

 Kestämättömänä.

Kerää kortesi,

katso kaivojasi,

säästät vaivojasi, jos et joka

juttun mukaan lähde.
 

Kesän kauneus,

se on ainoa johon luotan,

siihen, että kun on poutaa,

se sateeseen päättyy.

Lämmin jakso 

jäädyttävän talven tuo.

Kannen kiiltävän 

aallonliplatukselle.

Jäitä poltellen kokko palaa.

Sano mitä sanot,

ainoa taika juhannuksessa on 

tulen polte rannan kokossa

liian liki kun kuljet, polttaa se hipiän.

Paista makkarasi huolella

sinapilla, tahi ketsupilla maustettuna,

nauti siitä, lenkistä

liekitettynä, äläkä kaihoa

turhaa taikaa.

Allergia, on ainoa

mitä saavuttaa sen

seihtemällä heinällä.

Jos väität etton

muuta, toimita todisteesi.

~*~

PS.

Hukkumatta huvituksistasi selviä.

Pala rakkaudesta,

vaikka, vain seuraavaan sateeseen.

 ~~*~~ 

W

Toukokukkuu.

Koska viimeksi, on aurinko hellinyt ihmislasta, näin? Luita ja ytimiä myöden? Kerran jyristeli ukkonen ja kerran tulvi vettä taivaan täydeltä. Ulkoa ei malttaisi tulla edes sisälle, koska sisätiloissa paistuu ilman tuuletusta. Sinkeli on jälleen käyttöönotettu ja ajokilumeetrejä on tullut nyt jo enemmän, kuin viimekesänä yhteensä.

Ja mie oon reipas. Välillä niin reipas, että korvien välissä kohisee. Ja toisinaan niin väsynyt siihen reippauteen, että tulee ihan itku. Luin tämän kirjelmäni kuudesti ja on pakko vielä lisäyksenä todeta että voi mimmosen mainoskirjelmän laatijan maailma minussa menettääkään.

Se on kuulkaa ensimmäinen kuukausi yrittäjänä eletty. Henkilökohtainen näkemykseni on, että jos saisin keskittyä vain siihen työntekoon, homma sujuisi kuin tanssi. Mutta kaikki nuo lomakemäärät, mitkä on netistä ja muualtakin tungettu täytettäväksi, asiakirjat jotka vaaditaan hankittavaksi, saa mukavan työn muuttumaan silkaksi piinaksi. Jonkuin normaalin ihmisen mittakaavassa, niitä lappuja on kuulema vain vähän..jaa-a..

Samaan aikaan, oman pääni sisällä naksuttaa epätoivoinen rattaisto, joka koettaa järkipuolisella raivolla miettiä, mitkä paperit vielä pitää minnekin toimittaa? Oliko ne oikein täytetty ja tuliko nyt varmasti julkituotua oikein ja kohtuullisesti, että tietosuojahommelit on hallussa ja mie händlään tän p-a-s-k-a-n?

Rehellisyyden nimissä en kyllä händlää. Olen koulutettu hieroja, pääni on tyhjä ja järki seisoo, kuin Dingon Nipalla "hiukset kohden vastaantulijaa." Mie osaan hieroa, toisinaan jopa uskon itse, tietäväni mitä pitää tehdä ihmisen kropalle, jotta siitä oisi hälle apua. Mutta niin nero en ole, että osaisin tuon pykäläviidakon keskellä toimia aivan kaikkien asetusten ja kilkkeitten mukaisesti. Nyt kun kerran rehelliseksi heittäydyn, niin kerronpa ihan suoraan, että olen ikäni vihannut virastotekstiä, asiakirjoja ja virkamaailmaa. Siis todella vihaan sitä.

Joka hommaan ilmeisesti kuuluu kuitenkin painajaisosio. Viimeksi eilen pohdin, että miten ihmeessä mie selkenen tästä vuodesta järjissäni? Ja Mie siis kuitenkin tykkään työstäni. Koen että teen työtä, josta tulee hyvä mieli. Siitä työn tekemisestä, tulee hyvä mieli. Se on aika uusi tunne minulle. 

Mutta varjele rannat, mikä määrä lippulappuplankettia ja puheluita, diipadaapaamainostoimistosta, tikusta-asiaa ja annarahaa-virastoista tulee. Ja ootko täyttäny tän ja tän lapun? Huomioinu tuon ja sen uuden pykälän siinä ja tässä lajissa ja muistatko, että vaikka vessapaperissasi onkin rakkausrunoja, niin viraston papereilla ei saa hanuriaan siistiä, ne täytyy täyttää ja lähettää netitse pisteeseen pöö ja säilyttää vuosia äx, kansioissa ja lukita ne kassakaappiin, koska joku saatta haluta niistä lisäkopion kopioita...
 
Tänä aikana, kun olen "ponnistellut toimitusjohtajuuteeni", tietokoneet on hajonneet kolmasti, tämän hetkisen koneeni kapasiteetti ei riitä selviämään virastoista/asiakirjoista. Se on liian HiiiiiiiiiDAS. Yksi puhelin kuoli ja toisessa ei riittänyt ÄLY. Puhelintiedot on kadonneet taivaan tuuliin kolmesti. Onneksi löytyi apua ja nyt on taas toimiva luuri. Viimekerrasta viisastuneena, hankin kuitenkin kaiken varalta, paperisen puhelinmuistion ja opettelen numeroita ulkoa, (Huonolla menestyksellä).

Opiskelen myös lisää hierontaan liittyen. Sitä mukaa, kun uutta tulvii sisään, vanhaa tieto valuu pois. Joinakin päivinä tuskin muistan nimeäni, saati sitä, mitä päivää/vuotta kulloinkin eletään. Jos tammikuu oli pitkä, sitä samaa, on ollut tämä toukokuu. Ensimmäinen kuukauteni toimitusjohtajana. Hämmästyn tätänykyä suunnattomasti, jos satun kerran päivässä olemaan ihan tasan siinä, missä pitikin olla. Tämän firman pääasiallisen työn, piti olla käsityötä. Hierontaa. Kuitenkin olen mielestäni viimeisen kuukauden aikana, täyttänyt enemmän paperisia, sekä nettiteitse liikkuvia kaavakkeita ja selontekoja. Tehnyt siis toimistotyötä enemmän, kuin sitä ammattini parasta osiota, eli hieromista. Ja minusta se ei kyllä ollut suunnitelmissa.

Ylemmille tahoille ihan pikku pyyntö. Tehkää opaskirja, myös itsellenne. Jonakin päivänä teille saattaa soittaa yks osa-aikainen, Koulutettu hieroja, joka ei muista kaikkia lihaksia edelleenkään ulkoa, mutta on näpeiltään hyvä hieroja ja tykkää työstään. Hää ei puhu virastokieltä, ei latinaksikaan. Hän ei kuule kunnolla puhelimessa, panikoi virastoissa ja pelkää pirusti virheitä. Alkaa itkeä, myös puhelimessa, jos joku tuntuu hitokseen vaikealta ymmärtää. Sama tyyppi ei käsitä kaavakkeita, eikä pykäliä, mutta on kuitenkin uskaltanut ottaa riskin ja perustanut toiminimen MiWin Möyhimö, ei Möyhimä, kuten erään viraston kirjelmässä erheellisesti luki, tai jonkun muun firman. Häntä sisuunnuttaa sanoin kuvaamattomasti se, että vaikka hän on hyvä joissakin asioissa, niin kaikki se, mitä hän ei osaa, tuntuu olevan virastomaailmankaikkeudelle hirvittävästi tärkeänpää osata. Ja se, jos mikä, saa tämän toimitusjohtajan tuntemaan itsensä supertöröksi. Siis jos haluatte ne kaikki plankettinne täytettäväksi, niin olkaa silloin myös valmiita vääntämään ratakiskosta selvä malli, miten, ja kuinka paljon tehdään. Ettei joka kerta tarvitse vääntää viikon verran itkua, saadakseen yhden asiakirjan täytetyksi. Ja kun hän sanoo "saisinko tiedot kirjeenä", niin älkää hiivatissa laittako, sitä sähköpostiin, tai virastojenne omille sivuille, koska niiden avaamiseen tarvitaan toimiva ja nopeahko netti yhteys. Eikä kinttupolkua, kuoppien pätkimää nettiyhteyttä, joka näinäkin päivänä joillakin on.

Mutta siihen työhön. Hieromiseen siis. Teen toisinaan töitä city-atmosfäärissä, Lahden hierojakoululla. Pääsääntöisesti toimipisteeni on täällä kotoisessa Sysmän kylässä. Se ei ole fiini, hissillinen liiketila keskustassa, vaan portaiden päässä, pikkunen pala omaa rakasta kotostani, jossa otan vastaan hierottavia. Kaupanpäälisenä saa tassuterapiaa ja kissankarvoja, sillä assistentteinani toimii Kattilanväki. Firmani ei truuttaa rahaa joka suunnasta, joka suuntaan, joten arvon mainospaikkojen ja järjestöjen ja liittojen asiamiehet, kaikella rakkaudella, en osta mitään, enkä liity mihinkään, mikä maksaa. En tee töitä 08.00-16.00, vaan koetan pitää työmäärän päänupilleni sopivana ja suunnitella viikkoni, niiden voimien mukaan, mitä minulla on. Tarkoitukseni on siis pystyä tekemään tätä työtä sydämellä, ei mammonan kiilto silmiä sumentaen.

Sanoinko jo, tykkään työstäni, siis tästä hieromisesta? Siksipä siis tämän avautumiseni päätteeksi, toivotan jumiutuneet niskahartiat, narskuvat puretalihakset, jännittyneet rimppakintut, pinkeät pakarat, sinkuvat sääret, kohmettuneet kädet ja jähmettyneet

kropat, tervetulleiksi möyhittäväksi.

 

 

Ystävällisesti vaahdoten ~W~
~*MiWin Möyhimöstä*~
040~7488868

Ei hätää, kaikki on hyvin.

Toisinaan sitä vaan tulee kyyneleitä, mitä hulluimmista asioista. Hyvän sarjan katsomisesta, huonon sarjan katsomisesta, kun on ollut niin ihania ihmisiä lähellä, kun ei ole ollut niitä ihmisiä lähellä, tai kun niitä on liikaa, liian vähän, tai kun on väsynyt, liian pirteä, tai ihan mitä vaan.

Minulla on nyt muutaman päivän, ollut ihan loppumaton kyynellys päällä. Suru jostain, ilo jostain ja onni jostain. Tunnekavalkaadi on niin sateenkaaren kirjava, että sekin itkettää, etten tiedä mikä kaikki on omaa tunnemyllerrystä ja mikä sympatian empatiaa.
Mutta sydän nyt vaan on niin täynnä. Pelottaa ja tuntuu rohkealta ihan yhtä aikaa. Samaan aikan kun tuntuu, että on saanut jotain, kokee menetyksentuskaa. Ja samalla, kun iloitsen onnistumisesta, olen pettynyt epäonnistumisistani.

Kuulkaa, kun joskus vaan on niin kamalan vaikeaa, olla tunneihminen. Tunteellinen ihminen. Tekisi mieli polkea jalkaa ja sanoa että "Lopettakaa!!!" En minä tiedä ketä komentaisin ja kelle sen Stopin tahtoisin laittaa, mutta rauha oisi mukavaa. Ja se, että kun sydän on näin täynnä, oisi joku, joka nostaisi syliinsä paijattavaksi ja hyssyttäisi kyyneleet pois.
Kertoisi elämän tosiasiat ihan rauhallisesti ja selkeästi, että minunkin höperö sydän sen ymmärtäisi, "Ei hätää. Olet turvassa, kaikki on hyvin."

Hitusen hätääntyneesti ~W~