tiistai 11. tammikuuta 2022

Puisen pöydän ympärillä.

 Hei Ritva.
Jäi käymättä. Piti ehtiä mutta oli kiire, töiden kanssa, muuton kanssa ja muutenkin, piti käydä, toivottamassa hyvää joulua ja onnekasta uutta vuotta ja kaikkea hyvää sinulle. Ja jäi käymättä.


Sanomatta kiitos vuosien ystävyydestä ja lempeistä sanoista kärsivällisyydestä ja ihan vain siitä, että olit aina oma iloinen itsesi. Aina paikallasi.


Niin monesti mietin miten  jaksoit, olla korvana minulle ja muille kaltaisilleni, jotka tulla tupsahti ovestasi sisään ja pui pähkinöitään pöytäsi ääressä. Ihmetteli elon hulluutta ja nauroi maailmalle, joka oli milloin minnekin päin kallellaan. 
Oleellisinta oli, että sinä olit pöydässä. Keskustelussa mukana. Pohtimassa Syntyjä syviä. Missä me nyt istumme kahville, tai teelle maailmaa parantamaan ja järjestykseen laittamaan, kun sinä et ole siinä? Tutulla paikallasi puuhaamassa ja hääräämässä? Vaatimattomana, mutta niin tärkeänä osana jotain, minkä arvon ymmärtää vasta, kun katosit taivaan tuuliin.


Niin monia rakkaita keskustelukumppaneita kokoontui tuon pöydän ääreen hiukan, kuin taivaalta tippuneina. Niin erilaisia keskenään ja maailmanjärjestykseltään silti samankaltaisia. Asioista omaa mieltään ja silti sovussa istuimme ja pohdimme pohdintojamme.


Ja miten monesti sinä ojensit minulle kahden kesken, auttavan kätesi, nenäliinasi, korvasi ja kuuntelit, kun tie edessä oli kateissa, eikä näkynyt kuin usvaa, tai mustaa. Ja toisella hetkellä puhuit minulle, kuin ymmärtävälle ihmiselle, vähättelemättä, vaikka itse en ymmärrystäni aina arvostanutkaan.


Usein jäi luontaistuotteet toisarvoiseksi, keskustelujen keskellä, mutta se oli sitä sielunhoitoa, jota kaikki tarvitsee toisinaan. Niillä mietteillä me parannettiin maailmaa monta kertaa, ihan huomaamatta. Niiden tuokioiden jälkeen kehokin keveni aina tonni tolkulla. 


Jonakin kauniina päivänä meidän on kaikkien aika lähteä. Kotiin, valoon, henkimaailman tuulia kuuntelemaan. Jonakin kauniina päivänä, kaikkien on vuorollaan mentävä. Sinä menit eilen. 


 Kaarnamuorin aika, oli kulkea uusiin tuuliin, et olisi voinut valita kauniimpaa päivää. Koko maailma tulvi timantteja ja Valo oli voimallisesti läsnä. 


Tänään minä suren sitä, että jäi käymättä. Toivottamatta hyvää matkaat ja kiittämättä vielä kerran. Halaamatta ja sanomatta kuinka tärkeä pala minunkin elämää Sinä olit. Kyllä minä tiedän ettet ole siitä vihainen, tiesit miten sinua arvostin, mutta silti, olisi ollut tärkeää, vielä kerran sanoa se. Niin kuin aina lähdön hetkellä, sanoja jää sanomatta.


Hyvää matkaa Luontoemo, Kaarnamuori.
 Kiitos, että olet omasilainen. Tule ja tönäise, jos jää joku taas ymmärtämättä. Sinä jos kuka pystyt siihen.


2 kommenttia: