Ohi yritin, vaan huolettoman hännällä ei ole koskaan kiirettä missään. Lohikärmes Salon-Litu, harmaa kivikasvo, muuntuvainen "maanvaiva", "Norsuksi posliinikaupassa" sanoo metsänkansa suurta kulkijaa.Minkäs tekee kun on niin iso. Sinähän vain hännän näit ja siihen kompastuit. Onneksesi loppuosan sain jo kadotetuksi, piiloon pistetyksi ettet rouheaa muotoani säikkyisi. Niin on suuria asukkaat metsien. Ja pieniä, tuskin havaittavia, kiireettä kulkiessa saattaa kuka vain, sinua tervehtiä.
Tänään minä, isoista isoin, vaan en vielä suurin kaikista. Joku joskus luuli, ettei Lohikäärme Suomen saloissa viihdy, ei ikihonkia kuuntele. Sille luulolle olemme vain päätä ravistelleet, hirnahtaneet hilpeydellä, meitä on täällä enemmän kuin luulet. Monen häntää olet hipaissut, suomuja silitellyt, monen hengityksen aistinut, kun metsissämme olet ääniä kuullut. Muuntuvaisia osa meistä, näkymättömäksi tulevia, hitaita vain. Voi olla, että kiireessä jokin osa näkyviin jää, häntä, kynsi, tai kuonon pää, mutta silmän räpäyksessä nekin häviää.
Ja ihmekkö, että muu kansa meitä köntyksiksi soimaa, iso koko, paljon voimaa, toisinaan kaatuu puu, kun ei näe misson pyrstö misson pää. Ei me tahallamme särje mitään. Ihan ystävyyden ilosta joskus heiluu häntä ja kaikki lakoaa, eikä niitä kaikkia aina takaisin pystyssä pysymään uudelleen saa. Ihminen tosin luulee puita trompin kaatamiksi. Mutta ei, se ollaan me, luonnon isonpi kansa, vahingossa, ei ilkeyksin, vaan koska, niin on vaikeaa joskus hallita muotojansa.
~W~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti