
Niin monta kertaa maailma on minut härän pyllyä keikauttanut, että tämän pitäisi olla jo selvää pässin lihaa, vaan ilmeisesti jotain on jäänyt vielä oppimatta, kun uusinnan uusinnat tulee pyytämättä.

Jos päivän tunneskaala oli riemusta harmistukseen, niin mikä oli se viimeinen pisara, joka katkaisi kamelin selän, tai ihmisen kintut, tai teknishärvilän toimintakyvyt ,tai mikä nyt kulloinkin on se epäonnensoturi, joka käänteissä kolhiintuu. Syyttäisinkö karmaa, vai jotain ihan muuta, jolla epäonnea "ansaitaan"? Ja oliko se epäonni puhdasta epäonnea, vai onnellinen sattumus, epäonneksi naamioituneena? Ja "tilasinko"minä tämän? Millä tavoin, kerro sekin, niin tiedä vältellä toiste. Ja harmittaako minua sattumus oikeasti, vai olenko tapahtuman suhteen välinpitämätön, tai jopa innoissani? "Minunkin tylsään eloon, tuli kerrankin vauhtia, jopa hiukan liian kanssa."

Ja voinko minä valittaa siitä värikylläisyydestä? Minä istun nyt, lepuutan mustelmia ja huomaan, että ne paranee, kipu menee pois aikaa myöden, oli se henkistä, tai fyysistä. On turha antaa kivulle, tahi surulle ruokaa, märehtimällä suotta. On niin paljon värejä, mitä mustelmakin näyttää, ennen kuin palaa takaisin ihon omiin sävyihin. Kai niilläkin on oma ilahduttava tarkoituksensa. Kun ollaan vihreässä ja kellan sävyissä ollaan jo voiton puolella.

hyppimättä suotta sen korkeammalle, kuin mihin ihmisen mieli ylttää. Vaan kunhan tästä tokenen, jatkan, luullakseni, kuten aina ennenkin, oppimatta mitään.
~Nätisti paketoituna W~