Apua.

Viimeaikoina on ollut otsikoissa paljon ihmisten "ohi marssit". Siis tilanteet joissa esim. pieni lapsi on alipukeutuneena ja kylmissään ulkona, tai sekava ja alipukeutunut vanhus kulkee yksin keskellä kaupunkia, tai on kadonneena metsään, kadonneita aikuisia , nuoria, tai kadonneita lemmikkejä.

Ihmisten auttavaisuutta, tai auttamattomuutta, hämmästellään ja pohditaan syvästi. Oma järkeni käy kaksintaistelua auttavaisuuden ja auttamattomuuden välillä. Kun asioita ajattelen, ymmärrän molemmat teot jollain tasolla. 

Tutkimuksissa oli perusteluina auttamattomuudelle, oli mm. oletus, että joku on jo soittanut apua, ei uskaltanut mennä apuun, kun pelkäsi itsensä/lapsensa/puolisonsa puolesta, tai ei uskaltanut muusta syystä. Ei tiennyt minne soittaa/ mitä tehdä, oli kiireinen, tai ei vaan huomannut mitään...

Avuliaisuuden perusteluna oli avuliaisuus = Halu auttaa, usko siitä, että niin kuuluu tehdä.

Törmäsin taannoin elokuvateatterin aulassa tilanteeseen, jossa itkevä tyttö puhui puhelimeen paniikissa ja välillä melkein huusi että, auta. Kuuntelin ja katselin aikani ja ymmärsin, että lapsi ei tiennyt miten pitää toimia uudistuneessa teatteriaulassa. En ihmettele, olin itsekin hiukan häkeltynyt tekniikasta ja siitä miten huonosti uuden tekniikan käyttöön oli opasteita. Ilmeisesti, insinööreille selkeät sävelet,(kaikella rakkaudella) ei aukeudu ihan heti, tavan kuolevaiselle.

Kukaan ei huomannut tyttöä, vaikka paniikki näkyi hänestä niin selvästi, leffa alkaa kohta ja jokin on hullusti.

Tyttö pyöri ja pyöri ja panikoitui aina enemmän mitä pidenpään puhelu kesti. (Ihan kuin minä pienenä ja vähän isompanakin...) Hävyttömänä harjoitin salakuuntelua saadakseni selville, mikä hänen ongelma on. Ymmärsin tavattoman hyvin, ettei luurin toisessa päässä oleva äiti, tai isä, ihan heti kykene hänen avukseen rientämään. Pätkittäisistä niiskutuksista ymmärsin, että juoma hana, oli tuo kadonnut aparaatti. Tutkin aulaa ja löysin hanaksi olettamani vermeen ja katselin toimintakoodeja, joita ei ollut. Minä tekniikan kertakaikkinen nero, tutkin vitkutinta hetken, seurasin panikoivaa tyttöä ja nappasin hänet mukaani juoma-automaatille. 

Hän puhui edelleen paniikin omaisesti puhelimeen ja katsoi minua lähes kauhuissaan. Otin oman juomamukini, laskin siihen hanasta juomaa, hymyilin tytölle ja sanoin sinä seuraavaksi. Katsoin vierestä osasiko tyttö ja sanoin heippa hänen puhuessa edelleen puhelimeen "ihan vieras täti tuli ja vei juoma-automaatille ja näytti miten se toimii!!!!!!!" Minulle tyttö ei sanonut mitään, sillä ymmärrettävää kyllä, tänä maailman aikana hänelle oli varmaan opetettu, ettei vieraille ihmisille saa puhua. Edes apua pyytääkseenkö? Ei, silloin soitetaan kotiin, sitä varten sinulla on puhelin. Hmm, siis näin arvelen sääntöjen nykypäivänä olevan.

No Sitä vain mietin, että miten panikoivalle kullan nupulle kerrot puhelimessa, miten toimia, jos toinen on liian hysteerinen kuunnellakseen? Tai jos et itsekään tiedä, mikä hänen ongelmansa on ja kuinka se ratkaistaan. Tai mitäpä jos, tuo kaiken vakuuttava luuri katoaa, tai menee rikki, tai siitä loppuu virta, etkä ole opettanut lapselle alkeellisintakaan luottamusta vieraisiin ihmisiin?  Joku niistä vieraista ihmisistä, voisi olla kaupan täti, tai leffalipun myyjä, jolta voi kysyä neuvoa. Kukaan kun ei nykyään tule apuun, jos et erikseen pyydä, koska meidät on jo äidinmaidossa, opetettu olemaan sekaantumatta toistemme asioihin, ettei tule jälkeen päin harmia. 

Minä alan olla jo niin "aikuinen", että jotkut lapsuuden kotona istutetut tavat ja tottumukset alkaa osittain olla havaittu toimimattomiksi. Ne tavat, jotka ei minulle enää sovi,  vaihdan mukavanpiin ja itselleni sopivanpiin ja juu puhun niille vieraillekin, jos apua tarvitsen, sillä kuinka ollakaan, sillä tavalla asiat etenee, eikä jauha paikoillaan. Ja niiden mölyjen mahassaan pitäminen ja väärinkohdelluksi tuleminenkin, on alkanut närästää, niin välillä minä jopa räyhään niille vieraillekin, jos tökerösti kohtelevat tai, eivät asiaani muuten ymmärrä. Ja siitä rähinästäkin saattaa olla hyötyä seuraavaa tapaamiskertaa ajatellen. Sinulle, tai minulle.

Se suurin ongelma tulee, kun ei osaa, tai kykene pyytää, sillä ihmiset tuntuu nykyään olevan niin kiinni omassa kurjuudessaan, etteivät näe toisten hätää lainkaan. Surullista. Mitä sille pitäisi tehdä? Vaikea sanoa,

Kaikki kun lähtee kuitenkin omasta sisältä. Siitä hetkestä, kun otat ja pyydät sitä apua. Pitäisikö sitä ensimmäisenä pyytääkin itselleen, että näkisi ettei olekaan tässä maailmassa niin yksin, kun mitä me luullaan. Jos itse sitä apua saatuamme,

ymmärtäisimmekin sen arvon ja pystyisimme laittamaan hyvän kiertoon.

                                          Rakkaudella Wiltsu

Ps. Seuraava oppitunti on siitä, että miten se apu vastaan otetaan. Pelastusrengasta ei tarvitse palauttaa ennemmin, kuin olet kuivalla maalla. <3

Naa na na nan Namut

Minä niin rakastan ihmisiä, jotka osaa tehdä omasta ja toisten elämästä mukavaa ja yksinkertaista, pienin, päivittäisin, huomaavaisin teoin. He opastavat ja ohjaavat ja helpottavat kanssakulkijaansa päivän askareissa ja tuottavat hyvää mieltä, niinäkin hetkinä, kun itse nieleskelee itkua, tai suoranaista kirkuparkua.
  Minua moitittiin taannoin itsekkyydestä ja siitä, että puhun vain omista asioistani, enkä piittaa yhtään muista. No, tarkemmin mietittyäni allekirjoitan nyt tuon moitteen aiheelliseksi kyllä.

Minua itsekkäänä ihmisenä, ei kiinnosta mitä ihmiset, syö, juo, tai tekee vapaa-ajallaan, tai työkseen. Umpivieraiden ihmisten tyyli kaivella korviaan, tai nokkaansa julkisella paikalla, lähinnä huvittaa, eikä kismitä. Hänen korva, Hänen korvavaikku, Hänen nokka, Hänen räkäkikkare, kiva, että on pois kuuloa ja haju-astimuksia häiritsemästä. Minua ei häiritse ihmisten Tavat, tavarat eikä teot, ellei ne kohdistu suoranaisesti minun elämääni, sitä helpottaen, tai sitä hankaloittaen. Mutta jos kaivat korviasi, tai nenääsi ole ylen ystävällinen, äläkä nakkaa sitä vaikkua, tahi kikkaretta MINUN kahvikuppiini, tai keittolautaselle. Olen varma, että siinä vaiheessa toimesi alkavat NÄRästää minuakin.

Monen mielipide minusta nykyään on, että olisin kova ja välinpitämätön, toisilla se taas on aivan päinvastainen.Olen puhunut tästä aiemminkin, nimettäköön se kumarra/pyllistä-efektiksi. Minusta on upeaa, että minulle ilmaistaan, millainen ihminen minä olen, näin opin tarvittaessa, ehkä muuttamaan tapojani ja käyttäytymään kuten kunnon ihmiset.Olen huomannut näiden Ystävällisten ja ajattelevaisten, ihmisille iloa tuottavien ihanuuksien käytöksestä, että itsekkyyteni on alkanut jo haitata Auto-parkaanikin. Juuri tänään arvostan sanoinkuvaamattomasti sitä, että minulla on ystävä, jolla on tyhjä autopaikka, jossa rakas peltipolleni, Pirssi-Uljas, saa hetken olla evakossa taloyhtiömme pihalla olevalta porausryhmältä ja ennen kaikkea, taloyhtiömme aina uuttera ja avulias Namu (Lempeänpi lyhenne Naapurin Rouvan antamasta ammattinimikestä..) saa hetken levähtää, kun ei Uljas ole alvariinsa hänen vahdittavanaan.

Tuo Uljas on tuonut minulle suurta iloa, mutta sen paikoillaan olo tuppaa niin haittaamaan eloa ja oloa. Olen vielä niin ymmärtämätön auton omistaja, etten käsitä millaisia tarpeita Uljaalla Parkkiaikanaan on. Kovasti on koettanut Namu hänestä huolta pitää ja tehdä hänen olon mukavaksi, mutta kun en minä onneton ja ajattelematon, itsekäs ihminen, ymmärrä peltisen pollen parasta. Uljas ilmeisesti rakastaa vaihtelua, häntä olisi hyvä päivittäin, tai ainakin viikoittain, siirtää hieman sinne ja tänne, sille olisi hyvä rakentaa piltuu tiilistä ja häntä pitäisi ulkoiluttaa ympäri pihaa, säännöllisin väliajoin, ettei hää kyllästy. Ilmeisesti Uljas on yliherkkä sähkölle, koska sähköpistokkeen vieressä ei saa olla ja ei ole hyvä olla seinänkään lähellä, liekkö hällä hiukan suljetunpaikan kammoa. Pihamme parkkipaikoilla käy niin hirmuinen viima, että, kun minä, Uljaan kanssa lähden "lenkille", tuo tuuli parkkipaikalleni uuden auton. Ja kun tällään Uljaan jollekin muulle paikalle, on se onneton siinäkin. Onneksi Namu ymmärtää sitä ja tulkkaa rakkaan polleni toiveet minulle ja muillekin naapureille ja parantaa näin tekemällä taas mieltäni promillen nano-osalla.

Täydellisen ihanaa, että koko kulmakuntamme, on saanut moisen toimeliaisuuden ja avuliaisuuden perikuvan eloaan piristämään, saunavuoroja ja parkkipaikkojen viihtyvyyttä tarkkailemaan ja taloyhtiön sääntöjä vaalimaan.Ihmettelenpä vain, kuinka tulisimme ilman häntä toimeen? Kilttejä ja ajattelevaisia, kaikkien parasta tahtovia ihmisiä, aina vaan tupaa tälläiset minun kaltaiset itsekkäät ihmiset ymmärtämään väärin. Me pidämme tätä ystävällistä toimintaa holhoamisena ja häiriköintinä. Minun todellakin täytyy muuttaa katsantakantaani.

Ihan jo siksikin, että jos tämä ystävällisyys vielä kovinkin kauan kestää, minulta saattaa kyrvähtää heRRmo. Kaikkea hyvää ja rakkaudellista Namulle ja kärsivällisyyttä meille ymmärtämättömille . Ehkä jonakin kauniina päivänä Ymmärrän minäkin, miten paljon apua ja oppia olen hänenkin esimerkeistään saanut.

            


                                Makean Rakkaudella Wiltsu




Ps. Kuvien Henkilöillä, tai paikoilla, ei ole juuri minkään valtakunnan yhteyttä tekstiin, ne "vain" sai minut hyvälle tuulelle.