Luonnonkansan turinoita.

Eilen innostuin siivoamaan kesän pois Wilhelmiinan Kesälästä. Teimme töitä yhdessä Jalon kanssa. Emme olleetkaan toviin puuhailleet yhdessä ja riemu oli kyllä suuri, saada siistiä aikaan. Toki tintit piti tänään puhuttelua ikkunoita koputellen, että minnekkäs veit kaikki talventörröttimet ja kuihtuneet kasvit, vielä niissä oisi ollut syötävää meille.

No roskat meni roskiin ja Kesälä tuli siistimmäksi. Ja aamulla Jalo kömpi kanssani aamukahville turisemaan." -Vielä voitaisi siivota, laittaa valotkin jo. Marraskuu ja kaikkea."
-Niin niitä valoja kaipaisin minäkin, mutta on se ikkuna remontti tulossa, niitten takia pitää siirtää valot pois kuitenkin, niin josko ootettaisi vielä?
"Mutta kun se yhdessä tekeminen oli niin kivaa. Ei olla paljoa tehty yhdessä nykyisin..."

Istuin hiljaa ja hörppäsin kahvia harmaasta kupista, Siitä neljännestä, tai viidennestä lempikuppi-vaihtoehdosta. Pölönen särkyi jotenkin ja mandalasta katkesi lopulta korva, vara pölö oli liian pieni ja Turtsi liian kevyt. Kivoja kuppeja, mutta turinatuokiolla pitää omissa käsissä olla jotain todelliselta tuntuvaa, kun ympärillä oli niin satumaisia ja hämmentäväisiä tilanteita.

Nyt melkein hyppäsin tuonne harmaaseen kuppiin piiloon nolouden puuskassani. Jalo oli eilen ensin melkein kyörännyt minut pois Kesälästä. Kun kysyin syytä tähän, hän hölmistyi ja kysyi taas kuten joskus vuosia sitten että ”Kuuletkos sinä minua? Ja minä vastasin Kuulen kyllä, kiitos. Mitäs minä olen oikein tehnyt väärin?  Ja Jalo kertoi. Pitkään ja hartaasti. Voi olla, että tämän turinan kertomisessa menee koko Joulukuu, kunhan saan sen ensin kirjattua kansiin.

~Kirjuri~

Harmaan osa.

Harmaa villatakki, villasukat, villahousut, Harmaa kupillinen lämmintä teetä. Pehmeän harmaa viltti. Kattilan väki ja itse viltin kätköön fiilistelemään.

Ei kaikki, mikä on harmaata, ole synkkyyttä, osa siitä on Lepovaloa. ~W~

Hyvää Matkaa.

Siellä jossain kotona, tähtitomuna, me kerran päätettiin, kuinka elomme eläisimme ja miten sen sitten aikanaan päättäisimme ja päätimme täysissä valovoimissamme, että elomme kestäisimme ja tiemme kohtauttaisimme, kanssa toisten tomusten, kukin tavallamme.

Kestetty on ja kohdattu on ja toisinaan on jouduttu hyvästelemään kukin tavallamme kanssakulkijoitamme, niin kauneudella, kuin rujoillakin tavoilla. Vaikka kuolemantapa, on aina kunkin tomuna tekemänsä valinta, ei täällä ollessaan juuri kukaan meistä kykene sitä lupaustaan muistamaan. Varsinkaan, kun se kuolema järkyttää ja rytinällä ottaa omansa.

Ja harvoin meistä kukaan täältä, jälkeenjäävien mielestä on juuri sopivaan aikaan pois lähtenyt. Kaipuu jää aina. Ja mieliharmi siitä ettei tullut sanotuksi ja kerrotuksi kuinka tärkeää kohtaaminen juuri sinun kanssa oli. Jäi sanomatta "Kiitos, kun välitit." Tai "anteeksi etten tiennyt," kerrottua että "muutit elämäni", "autoit jaksamaan vaikeuksissa." Pyydettyä anteeksi liian vähän ja jäi antamatta anteeksi aina liian paljon.

Kuluneen kahden viikon aikana olen kuullut useammistakin yllätyksenä tulleista henkimaailmaan siirtymistä. Kaikki niistä on liikuttaneet sisälläni palasia sinne ja tänne. Otan osaa teidän murheisiinne, jotka olitte heitä lähinpänä. Muistakaa, ettei he kuitenkaan ole kuin harson takana, pois näkyvistä, mutta vieressä kulkemassa aina kuitenkin.

Mutta yhden viestin kirjoitan suoraan henkimaailmaan.
Kiitos Pekka Asikainen, että olit ja kuljit nuorten ihmisten tukena juuri silloin, kun minä kompastelin heidän joukossa. Kiitos, että välitit ja puutuit tilanteisiin, joissa olin altavastaajana. Kiitos, ettet pitänyt minua liian tyhmänä ja mihinkään sopimattomana, vaikka itsekin olin jo uskoni menettää. Kiitos, että olit Luokanvalvoja, Rehtori ja Opettaja, jolla oli hyvä sydän, ystävällinen luonne ja riittävästi auktoriteettiä huutamatta kehoittaa "Älkää nyt pojat kiroilko noin saatanan paljon, kun se on niin helvetin rumaa!" ja saada porukka vielä tottelemaankin. Toivon voivani joitakin oppejasi muistaa ihan tähtitomuksi asti, vaikken mikään matematiikan nero, tai fysiikkatietäjä ollutkaan. Toivon kuitenkin osaavani olla hyvä ja ystävällinen ihminen, sitä oppiahan sinäkin ympärillesi levitit.

Ihaillen ja kunnioittaen, toivotan hyvää matkaa,

t:oppilas viime vuosituhannelta.

~W~

Kiitos ei oo kirosana.

Tuija Haltijaemon kaunistus.

Ihan ei ole jokapäiväinen fiilis se, että tekee mieli taputtaa itseään olalle ja sanoa: Teippäs hyvin. Jaksoit, osasit, pystyit ja kykenit. Hiukkako Wau sinä ihan Ite.
Mie oon monesti kertonu siitä, että pääni sisällä on se ikuinen kriitikko ja nalkuttaja, joka kerttoo kovin mielellään, missä kaikessa olen sen mielestä huono, tai ihan kerrassaan jäätävän tyhmä.

Siksi tänään tuli moneen otteeseen kovin liikuttunut olo, kun nalkuttaja, sattui aivan vahingossa(?), olemaan hiljaa, juuri silloin, kun kuulin hyvää palautetta itsestäni. En enää nykyiässä kovin herkästi punastu, mutta nyt piti muuttua hetkeksi ihan helakan loimuavaksi, koska, Minä Kuulin.

Ja se tuntui mukavalta, minä olen kuullut aiemminkin kehuja jostain tekemistäni asioista. Mutta Kuulla ja Ymmärtää, että tarkoitettiin minua, on vaikea yhdistelmä. Kun on koko elämänsä kuljettanut aivoissaan olentoa, jonka olemassaolon tärkein tarkoitus on mitätöidä Minä. Eilen aamulla kiireen keskellä, minä käskin sen sulkea suunsa ja kadota päästäni. Sille ei  ole siellä tilaa, eikä käyttöä. Nyt minä tarvin aivoni terävinä ja ilman pessimististä takapirua.

Tein eilen töitä ja tänään samoin ja minä koin, että minä olen hyvä. Eikä se ruotuun palautus tullutkaan heti, ei kostoa itsekehusta, vaan sain myös kehun pääni ulkopuolelta, sain vielä toisenkin kehun ja

tajusin, ettei niitäkään kehuja tyrmätty. Kehaisin itse itseäni, koska aikataulujen lipsumisesta huolimatta, yksikään asiakas ei siitä kärsinyt. Kaikki meni hyvin MINUNkin mielestä. Alkoi ihmetyttää entistä enemmän. Voisiko olla niin, että mitätöitsijä minussa, olisi todellakin lähtenyt?  Pidemmälle lomalle, vai vain päiväksi pois? LÄHTENYT KOKONAAN?

Jos niin on, toivotan sille kovin avartavaa ja hyvää matkaa. Tulkoon siitä onnellinen ja optimistinen , minne se ikinä meneekin ja tulkoon minusta itselleni, ystävällinen, kannustava ja rakastava.

Sillä tiedättehän tekin sen, että oman nahkansa ja luustonsa sisällä me kaikki ollaan ihan 24/7 ja jos siellä jatkuvasti vaan vaatii entistä isonpaa työtä ja parenpaa tulosta, voipi jonakin päivänä sivupersoonilta loppua hermot ja ne käskee mennä muualle nalkuttamaan.

Näin teen nimittäin jatkossa, minusta on mukava olla hyvä, kelvata juuri tämmöisenä ja tulla hyväksytyksi hiukan höpsähtäneenäkin, juuri siinä missä olen. Ja kun sanotaan kiitos ja kehutaan hiukan, se keventä oloa ja kasvattaa pienet siivet tassujen alle ja sydämeen.

Kiitos. Minä kestän kiitokset kyllä. Kestäkää tekin, sillä toisinaan, kun niiden määrä on vähäinen, ne auttaa tekemään päivästä kevyemmä ja sisälle mukavan lepatuksen. Semmoinenhan se on kiitos ja kehu, kuin rakkauskirje salaiselta ihailijalta. Harvinaisenpaa kuin lumi joulukuussa.

Kiitos kun Ilahdutit ystävällisin sanoin ja teoin, kiitos kun luit, Kiitos kun olet, ihana oma itsesi, juuri sinuna hyvä.

~W~

Syyskuu

Saavut kirjavassa puvussasi, tulen värit viitassasi ja kiedot koko kansan voimallisin käsin, kylmään kaapuun. Vedän vilttiä niskaani ja lupaan, tänä syksynä et minua surmaa. Et sulje synkkään kellariisi ja jätä pimeän loukkuun mätänemään, kuten kaikkia niitä kauniita lehtiä, puista ja pensaista. Vesisateeseen ja mutaan upottaen. Et lannista minua syyskuu, et lannista. Vaikka elämän ehtoo puoli jo tuntuukin lähestyvän. Jäähuurut pinnoittavan aamuisin nurmea, talojen kattoja, auton ikkunoita ja puiden lehtiä..Kohta saapu talvi ja kylmentää meidät, pakastaa paremman päivän odotukseen. Jos emme kuole kylmyyteen, heräämme kenties keväällä jälleen.

Mutta jotkut meistä kuolee, tai kuolettaa tunteensa, kadottaa kasvonsa, tai hautautuu häpeään, yksinäisyyteen ja ikävään. Jotkut meistä. Toiset imeytyy lehtivihreään valona ja rakkautena ja auringon sulattaessa maailman, ne nousevat taas ja imevät voimaa kuolleista. Ruokkivat itsensä maan humuksella, syksyn satuttamilla ja hengiltä suutelemilla. Tarkoituksensa kaikella, elämällä ja kuolemalla. Ne käsikädessä kulkee, elää ja kuolee. Solukot.

Kun auringon on aika hymyillä viimeisen kerran, tiedät, että se teki tänään työsä hyvin. Sadepilvien raostakin se hymyili. Loi ruskan, loi lammelle siltansa ja kadotti koivikkoon säteittensä kipinät, nyt se loistaa keltaisena. Vahteroinen lehdet leimuaa, kuin Feeniks-linnun siivet, kun se korkeuksiinsa lentää. Minä voin vain ihmetellä sinua syyskuu. Niin kaunis ja kamala. Syntymä ja kuolema sinussa loimuaa. Niin kovakourainen ja monitahoinen olet, että on hankala tietää, sinua rakastanko, vai silkasti vihaan...Kun yht'aikaa minua silität ja survot pukkosi lihaan. Väreilläsi hellit ja pimeydelläs vihaat.

~W~

Rehveillä.

Viimevuosina ei ole juuri tullut "normitreffeilyä" harrastettua.

Ai mitäkö on normi treffit? Mie miellän semmoiset tilanteiksi, joissa herra Henkilö kysyy rouva, tai neiti Henkilöä, (Toki nykyaikaan kuuluu, että myös neiti/rouva Henkilö voi myös pyydellä herra Henkilöä... Tai Henkilöt Henkilöitä, sen enenpiä pohtimatta, onko herra, rouva, vai neiti, tai vastoinpäin), kanssaan kaffeelle, tai syömään, tai leffaan, tai ylipäätään viettämään aikaa yhdessä. (Kepeillä, tai olemattomillaTaka-ajatuksilla. Itse toivoin tämmöisten treffien taka-ajatusten olevan mieluummin rentoja tilanteita, joiden aikana minulta odotetaan vain sitä, että nautin matkasta, eli viihdyn.)

Lisäksi näkemykseni normi treffeistä on, että treffit on hyvä suunnitella, ainakin osittaisesti, etukäteen. Ei ihan niin tarkkaan, että pienikin askelrytmin sekoaminen sekoittaisi koko homman, vaan niin, että tilanne soljuu mukavasti, kuin keväinen vuoripuro, tuli eteen mitä tahaansa. Ja kyllä, myös se, että treffikumppani tietää etukäteen, koska Treffit on, oisi hyvä huomioida.

Ja treffeissä pitää olla yllätyksellisyyttä. Ei kadonneen lompakon, tai varastetun käsilaukun muodossa, vaan niin ,että siitä viriää hauskaa keskustelua ja hyviä nauruja, vielä pitkään jäljestäkin päin. Oikeanlaista Yllätyksellisyyttä ei ole sekään, että saapuu treffeille umpihumalassa.  Nukahtaa treffikumppanin sohvalle. Iskee treffeillä ollessaan uuden treffikumppani, tai treffikumppaninsa kanveesiin. Jättää saapumatta paikalle. Tai peruu treffit viime tipassa, koska on tehnyt päälettäisbuukkauksen toisen Henkilö Henkilön kanssa.

Koska oikeanlaiset, Hyvät Treffit, ovat nykyään niin harvinaisia ja kuitenkin niin pidän treffailusta, olen päätynyt tilanteeseen, jossa otan itse asiakseni hemmotella sisäistä naisellisuuttani. Silloin astuu siis esiin sivupersoona ja kaikella sillä Hyvänjätkän taidolla, jota minussa on olemassa, lähden liikkeelle. Olen toisinaan hyvenpi jätkä, kuin ne minua Hyväksi jätkäksi kutsuneen, herra/rouva/neiti Henkilöt. Osaan ainakin käyttäytyä fiksusti treffeillä treffikumppaniani kohtaan. Johtuu ehkä siitä, että olen osunut useammin Huonoille Treffeille kun niille Hyville.

Eli koska Normitreffit  ja Hyvät Treffit, ovat katoavaa kansan perinnettä, harrastan siis nykyään vain Rehvejä ja nehän etenee ikäänkuin näin.

Hyvä jätkä, (mie) Olkoon nyt vaikka Wilhelmi, kysyy naisellisuuden puolelta,(edellen mie)eli Wilhelmiinalta: "lähtisikkös Rehveille?" Wilhelmiina punastelee ja kursailee jonkun tovin ja sanoo sitten: "Joo, se ois mukavaa." Wilhelmi suunnittelee, että tuo päivä ois hyvä, tekee ehdotuksen ja jos sopii, suunnittelee ohjelman Rehveille. Viimeisimmät Rehvit tehtiin elokuviin. Wilhelmiina oli tälläytynyt parhainpiinsa, (kiitos, en kyl ollut, mutta nätisti sanottu.) koska tytöt/naiset, nyt vaan tykkää tälläytyä. Ja Wilhelmi saapui suunnitelminen ajoissa paikalle. Sitten ajeltiin Uljaksella kaapuntiin ja Wilhelmi kävi niska punottaen ostamassa liput, poppari ja juomat. Hää oli viel valkannu semmosen, kepeähkön ja muikeen mukavan leffan, missei ollut verta ja suolenpätkiä, joten Wilhelmiinankaan ei tarvinut olla vaaraksi vieressä istuville. Lehva oli mukava ja siitä riitti pohdintaa vielä kotimatkallekin. Kerrassaan onnistuneet Rehvit.

Sen verran todellisiksi, ovat nämä Wilhelmin ja Wilhelmiinan Rehvit alkaneet käydä, että kun viimeksi Wilhelmi vei Wilhelmiinan leffarehveille, oli Wilhelmi ilmeisesti varannut itselleenkin oman tuolin, sillä melko täydessä leffasalissa vierustuolini oli rivin ainoa vapaa paikka. Tuntui kuin oisin ollut Rehveillä Näkymättömän Henkilön  kanssa.


~W~

Epätoivon elokuu.

Yhtenäkään aamuna viimeviikolla, ei herätyskellon soitto, tuntunut aamun toivotuimmalta ääneeltä. Kun sama Pimpelipomin-inho toistui tällä viikolla, pisti se miettimään, että missä vika. Koko ajan väsyttää. Kilppariarvot oli ok, ei tulehduksia, ei alkavaa flunssaa. No, onhan toki kalenterissa ollut menonsa joka päivälle, koko kesän ajan. Ja niinkin on, että yöt on olleet levottomia, Unimurua ei juuri tapaa. Ja jos, niin tunnin kaksi silloin tällöin, mutta sehän on ihan tuttua. Kun tällä viikolla muutamasti olen purskahtanut varoittamatta itkuun ja miettinyt synkeitä ajatuksia, enemmä kuin kerran

päivässä, tajusin katsella kalenteriani tarkemmin. Elokuu. Ja vieläpä sen viimeistä viikko viedään. Jo nämä oireet pitäisi monen kymmenen vuoden kokemuksella tietää. Syysmasennus on täällä. Se on kumma kurjuus, kun se iskee sellaisiinkin, jotka RAKASTAA syksyä, ruska aikaa, värikylläisyyttä ja ihanaa kummallista valon ja pimeyden liittoa. Ja aamu-usvaa ja kirpeitä ilmoja. Miten ihmeessä se voikin aina hipsutella niin hiljaa ja huomaamatta, kietoutua sydämen ympärille tiukaksi keräksi ja rusennella, puristella, sitä niin, että kyyneleet silmistä tirskuu.

Kuolema on täällä ihan just, lehdet kellastuu ja putoaa ja maailma nukkuu ikiuneen. Epätoivo olkoon kanssanne. Viinikan vikuroivat hevoset, jos ikinä, koskaan, milloinkaan enää heräämme ja iloa tunnemme, niin Se jo ihmeistä suurin on Se. Viis siitä, vaikka asiat oisi tähän saakka menneet noin jotenkin päin kivasti, niin heinäkuu hulluuden huokaisusta kun olet toennut, jo hiljalleen hiipii kylmä usva sydäntäsi kylmentämään talvikaudeksi. Ja vaikka tsempaisit itseäsi kuinka, siinä istut kuralätäkössä perssiilläsi ja kitiset kovaa kohtaloasi.

Niin näin. Mielialat on kuin vuoden ajat, kuin meren aallot, kuun kulku. Julma tosiasia on, vaikka kuinka rakastan syksyä, se tuo tullessaan Melankoliaminut alkaa murjotuttaa. Mutta jos sattuu taskussasi olemaan joku piristysruiske ja pullollinen ilonpisaroita, niin täällä oisi hyvä Yrmiina-Mökötin, ihan ihmisen muodossa, jonka voisi moisilla liemillä huljuttaa hilpeäksi.

~W~

Sydän rikki, kuin siipi perhosen

Joskus,

 kun kuvissa pompahtelee

 Haltija ja kaksi,

 niitä vanhoja tuttuja,

 jotka oli jo ennen,

kuin heidät tunsinkaan. 

Tulee ikävän haikea

 ja haikean ikävä. 

Sellainen

 melkein tyhjä syli ja sydän, 

joka onttona kaikuu, 

kun tiedän, 

että olit täällä

 ja nyt et ole.

Kun Haltijat tietää

 ja tuntee missä olet, 

muttei tuo sinua näkyviin, 

tuo vain muiston

 ja siitäkin vain tunteen tuulesta,

 ei kokonaan, 

eikä kaikkia. 

Ja voi. miten silloin

sydän on kipeä.

Kyllä minä kuuntelen laulusi

ja haluan tuntea 

sipaisut hiuksillani,

ei se haittaa,

vaikka Hatilijantuuli

on nopeasti ohi. 

Ei se haittaa, 

vaikka koko rakkaus on harha, 

tai vain harvojen etuoikeus. 

Mutta Tuulihuilun soitto

 Usvakansan maassa, 

On kaunein asia ihmiskorville.

Ei se vie suruja pois, 

eikä tee Ikuisesti onnelliseksi, 

mutta se tekee kuulijansa 

hetkeksi vähemmän surulliseksi. 

Hyvä niin, 

minä kuuntelen 

ja katselen hiljaa hetken. 

Tiedän, 

että Kunhan vain

 uskon vahvasti,

 Aika kuluu 

ja olen riittävän onnellinen 

kuulemaan taas tarinanne.

~Kirjuri 　 ~

Helteinen heinäkuu.

Ei ihan joka kesä, olla saatu nauttia, näin totaali lämmöstä. Eikä näin pitkään, että nautinto muuttuu jo kärsimykseksi. Tänään likipitäen hulluudeksi ja helvetiksi. Kotonani huutaa pöhöttimet yötäpäivää ja koettaa epätoivon vimmalla, viilentää tätä huonoa saunaa. 28 astetta, siihen se on nyt jämähtänyt näiden ilmankieputtajien avulla. Pahimmillaan oli mestarilliset 33 plussaa. Siis sisällä. Parvekkeen lukuja ei voi enää seurata, sillä mittari kuoli lämpöhalvaukseen.

Ja teen töitä kotona. Ongelma on vaan siinä, etten enää jaksa tehdä työtäni kovin hyvin. Kuuma, jota kaikki muut tuntuu imevän huokosiinsa onnen soikulaisina, aiheuttaa itselleni nivelkipuja niin käsiin, kuin kaikkialle muuallekin kehooni. Olen varma etten ole ainokainen, jonka nivelet ja pää huutaa armoa näissä lämmöissä. En ole vain kipeä, vaan myös kärttyinen kuin peikko. Vähemmästäkin alkaa mieliala nikotella, kun helle estää nukkumasta rauhallisia öitä, syömästä säännöllisesti, tai ulkoilemasta.

Käyn uimassa, rannat on täynnä väkeä, jotka on onnenhuumassa kuumasta. Minulla on nassu viturallaan ja olo tukahtunut. Levoton virta ihmisiä sinkoilee laitureilla, hyppii ja ponppii hämmentävällä vaudilla, eikä kenenkään liikkeitä voi ennakoida. Oma järki ei kuumuudessa tunnu toimivan millään ja keinuva laituri tuntuu keinuttavan sisuksetkin niin, etten kykene enää kulkemaan suoraan. Vesi on lämmintä. Aivan liian lämmintä, tehonsa käyttänyttä kylpyvettä. Ei miellyttävää kylpyvettä, vaan sitä kylpyvettä, joka ei rentouta kuumuudellaan, eikä virkistä viileydellään. 

Kellun vapaasti aallon vietävänä. Toisinaan pompahtelen veneiden aikaansaamilla aalloilla ja toisinaan kanssa pulikoijien aallokossa. Aivot haluaisivat kellua pois äänistä, melusta ja osumista, menkää kauemmaksi, päästäkää minut kauemmaksi, jonnekin sinne missä on hiljaista, viileää ja lupa nukkua nukkumistaan. Minä pidän työstäni, ihmisistä, siitä että asiat soljuu ja liikkuu vapaasti ilman kahleita. Nyt kuumuus on kahleeni, unettomuus toinen, väsymys, äänet ja olontukaluus omanlaisiansa kahleita nekin. Kellun ja tahtoisin niin vain jatkaa matkaani aaltojen yli sinne missä jäälautat kelluu. Muuttua siniseksi kylmästä ja katsoa oisinko silloin onnellisenpi?

Luultavasti en, oisin edelleen väsynyt.

Pian on syksy, piaan helle kesä on muisto vain ja pukeudumme paksuihin palttoisiimme, jotka jäykistävät liikkeemme. Tulee synkkä pimeys, pitkä kiiltävä asfalttitie edessä ja valomeri vastaantulijoiden kaistalla hämäyttää silmät, kuin auringon valot kesäisin. Odotellaan lunta, talvea ja sitä, että tulisi oikeaa lunta.. oisi oikeanlainen talvi ja joulu, joka oisi kuin silloin lapsuudessa. Luminen ja joulupukki muistaisi toteuttaa kaikki toiveet.

Hällä lie ihan yhtä vaikeaa, kuin Säidenhaltijalla. Me toiveinemme olemme varmasti kuin pahimmasta painajaisesta. Vaikeita miellyttää. Pyydän anteeksi, etten selviä kovinkaan hyvin, tyytyväisyyden säilyttämisessä.Onnellisuus valuu minusta ulos, kuin hikipisarat. Enkä edes kykene estämään sitä mitenkään. En tänään. Ehkä huomena, tai sitten, mutta nyt heinäkuun voimat on uuvuttaneet minut loppuun. Onneksi se saapui juuri pääteasemalleen.

Onnellisuus minusta on hetkeksi käytetty ja haluan vain olla kelluvan lilluva ja aalloilla lipuva, kuiva keppi vailla päämäärää. Minä hymyilen taas sitten, kun en tunne nivelissäni jokaista kireää lihasta, jota olen käsissäni pehmentänyt. Ehkä olen elossa taas elokuussa.

~W~

Kesäkuun Postipuilla.

Kuinka moni meistä koskaan odottaa, että elämämme ottaa ja romahtaa? Tai että maailma järkkyy niin, että se yllättäen nostaa sinut seitsemänteen taivaaseen, ennen kuin huomaatkaan, että olet kaihonnut muutosta maailmaasi?

Minä olen kaihonnut muutosta elämääni, jo jonkin aikaa. Tiedostamatta vuosikymmenet ja tiedostaen viimeiset viisi vuotta. Ensimmäinen muutos oli, että näin värien muuttuvan harmaasta kirkkaammiksi. Pieniä muutoksia, päättäväisyyttä sen suhteen, ettei ihan kuka tahaansa enää voinut päättää puolestani asioissa, jotka ei kuulunut muille, kuin minulle.

Kesti kauan kasvaa sen kokoiseksi aikuiseksi, joka ihan itse kykenee määrittelemään itsensä, eikä usko kaikkien muiden kuvitelmaa siitä, mikä on minun parhaaksi ja unohdan kuunnella omaa sydäntäni. 

Koko sen viitisen vuotta, jonka olen alkanut nähdä värejä, olen kuunnellut ystävieni elämäntapahtumia, niin iloissa kuin suruissakin. Heillä näkemykset on perheellisen kantilta ja minun näkemykset sen perheettömän näkökulmasta. Me taistellaan omanlaisten menetysten, saaavutusten ja tavottamattomuuksien iloisenkaaottisessa sekamelskassa. Ja tapahtuu muutosta, vähä vähältä ja kokoajan lisää, isonpia aaltoja tulee ja muuttaa maailmaa, jonka luulin olevan paikalleen jämähtänyttä. Sinun muutoksesi, on minunkin muutoksia.

 Se on melko mielenkiintoista, sillä kaikki on meille opiksi, jos vaan muistamme ottaa asiat opiksemme. Ja kuten varmaan arvaatte toisen surussa on helponpi olla, kuin omassaan, koska sitä ei tarvitse ottaa henkilökohtaisesti, vai mitä? Hah. Mitä rakkaanpi ja tärkeänpi ihminen, sen kammottavanpaa on kestää hänen surujaan. On helponpi olla omissa murheissa, kuin ikinä katsella oman rakkaan ihmisen murheita ja menetyksiä. Ja jos siitä ikinä olisi hyötyä, että voisin motata sitä lirupäätä nenään, joka kiusaa minun omiani, menisin ja mottaisin. Mutta kun joitakin ei voi edes motata, kun tietää, että niillä saattaa silti olla omatunto, vaikka niillä toisilla lirupäillä sitä ei vaan ole. Omaatuntoa. Häpeämättömyyttä.

Viimeaikoina on tapahtunut niin ihan hirveän paljon. Ihania ja kamalia asioita. Tämä Vuosi on ollut yhtä isoa Lumipalloefektiä ja jessus mie olen innoissani joistakin asioista, minun sisin ihan rätisee ja ritisee innosta. Mie hingun eteenpäin menoa ja uusia asioita enemmän, kuin oisin ikinä uskonut ja mie todella rynnin omalla polullani. Mie olen se hitaasti löntystävän ulkoiluttajan Sesse, jolla on hitonmoinen kiire seuraavalle postipuulle.Ihan hyvä, ettei "ulkoiluttajallani" ole kiire.

Ystäväni ympärilläni menee hiukan samoissa fiiliksissä omien "Ulkoiluttajiensa ohjaksissa", ei ihan kaikki yhtä suurella innolla, eikä varmasti yhtä riemuissaan omista "postipuistaan", kuin mie omistani.

Mutta voi miten taivaallisen ihanaa on huomata, että kun meitä ja "Postipuitamme" on tehty, on kaikille annettu aina omien "lukutaitojemme" mukaan, kaikkea sitä mitä kukin tarvitsee. Onnea ja iloa, surua ja murhetta ja vihan, sekä rakkauden tunnemyllerrystä ihan kullekin lukumieltymystensä mukaan.

Kaiken sen surun ja murheen keskellä on tässä maailmassa myös se ilo, onni, rakkaus ja kaiken tarkoituksenmukaisuus. Mustavalkoisuus on poissa ja maailma on silkkaa värikylläisyyttä, josta jokainen voi ihan itse valita sen miten suhtautuu saamaansa postiin.
 Tilanne on aika Rock. Tai Blues. Tai jotakin muuta aivan hulppean rytmikästä ja mukanaan vievää.

Pullopostina aalloilla pompahdellen
~W~