Oi kertakaikkisesti miten ihana pakkas jakso meillä on ollut. Tänään vielä yhdistyi upea yllättävä vapaa päivä ilman suuria suunnitelmia ja eilen kukkuessani olin unohtanut sammuttaa herätyskellon. Onni on torkkuajasti. Käytin sitä hetken hyödykeenä ja kävin laittamassa lahjonta herkut Kattilan väelle, jotta malttaisivat hekin vielä hetken torkuttaa. Minut tietävät muistaa, etten ole mikään innokas Huushollerska, mutta minullakin on hetkeni. Tänään oli semmoinen Hetki, oikein isolla H:lla.
Ensimmäinen hommeli oli joka aamuinen aamupalarutiini. Sitten hetken mietin, jos vaan sitä kirjaa lukisin. (Hyvä kirja ei malttaisi lopettaa.) Vaan niin se vei, pakkastuuletuspakko. Maailmassa ei ole juuri parenpaa tuoksua, kun pakkasessa pitkään tuuletetut petivaatteet ja matot. Eli lähti kaikki irtoneva pihalle, ensin lumipesut ja sitten jonnekin päin riippumaan ja tuulettumaan. Seuraavaksi lattian siivous ja sinnepäin sutimista, tiskien tiskaus ja sitä sun tätä.
Pyykkikone hurskutti Möyhimön pyykit ja koko muu huusholli sai oman osansa pesurätistä. Kun puhti loppui, pidin pienen kahvipaussin ja luin kirjasta seuraavan luvun. Hetken päästä uusi härdelli ja minun mittapuulla maailma muuttui ihan supersiistiksi. Petivaatteet ja matot nautti pakkasen puremista ja kun olin saanut kaikki paikoilleen istuin taas miettimään.
Tiskikaappi tuntui täydeltä, mitäpä jos vähän raivaisin vielä. Nämä Hetket, ei meikäläisen luonteella voi muuta, kuin aiheuttaa lumivyöryefektin ja loppuviimein olin pyöräyttänyt ympäri, keittiön kaikkien kaappien järjestyksen. Aika näyttää onko ratkaisu hyvä, vai huono, mutta juuri nyt tässä koneella istuessani myhäilen tyytyväisyydestä. Sekä tosi paljon myös huvittuneisuudesta, sillä siivotessani löysin vanhan lapsuuden muiston.
Mummila naapurissa asui Laina ja Onni, joita lapsuudessani kävin usein katsomassa. Milloin sinivuokko-kimpun, tai marjakupillisen kanssa. Toisinaan ilman mitään viemisiä, mutta aina sinne oli, omiaan kalkattava kakara, tervetullut. Laina hyysäsi mehua ja pullapalaa keksien kera, pöytään ja isosetä Onni, istui hiljaisena hahmona, joko pöydän äärellä, tai omassa kammarissaan. Heillä oli aivan valtavan suuri, villasukan harmaa raidallinen kissa, jota rakastin aina rajusti. Lainan varoitteli koskemasta, "ettei se vaan kynsi sinua". Ei kynsinyt, istuttiin aina hetki vintin portailla ja juteltiin kissan kanssa. Kun olin saanut mielestäni kissalta luvan, otin sen syliin ja kannoin keittiöön.
Hassu mielikuva on, että kissa oli isonpi kuin minä ja sen takajalat viisti maata, kun kannoin sen kainaloista mehukesteille. Siinä me sitten pöydän ääressä istuttiin. Minä, kissa, Laina ja Onni. Puhuttiin ja syötiin herkkuja. Kun "kahvit" oli juotu ja herkut syöty, Laina laittoi tavarat kaappiin. Kaapissa oli hylly, jossa oli monta pussinyssäkkää, joissa oli siististi taiteltuja pussinyssykoitä, pussinyssykoiden sisällä. Oli leipäpusseja, piimäpusseja ja kauppakasseja. Minua aina ihmetytti, että miksi niitä tarvitsi niin paljon keräillä ja säilöä kaappiin. Selitys oli että niistä sai hyviä pakastepusseja, (ai niin kaapissa oli myös rasia, johon oli kerätty pussinsulkijoita, paljon pussinsulkijoita.) Piimäpusseista ja kauppakasseista saattoi kuulema virkata mattoja. Ja niinhän se on aina ollut, että säästävä edestään löytää.
No kuulkaa, takaisin nykyhetkeen. Huushollissani on yksi ikävin kaappi säilytysjärjestelmien historiassa. Tiskialtaitten alla, sanan varsinaisessa merkityksessä roskakaappi. Ihan roska kaapiksi. Sen malli ja muoto on ehkä maailman huonoin idea ikinä. ISO kaappi, kapea ovi ja ihan super-epäkäytännöllinen. Nyt tämän Hetken lumoissa. Tässä siivousinossani, iskin hyppyseni myös tähän kammotukseen.
Ovessa on roskaämpäri, se irti. Ovi niin auki, kun mahdollista ja silti, kaapin perälle oli mahdoton nähdä. Saati, että sen oisi saanut tyhjennettyä. Mutta inspiraationi viemänä, tartuin metalliseen IKEan ihmeeseen, eli metriseen kenkälusikkaan. Tämän avulla, koukin takarivin Aarteetkin pihalle kaapista.
~*W*~