Rannan puussa raakku varis varotuksiaan.
Huuto herättää koko seutukunnan mustavarikset kuoroon ja pian taivas on mustanaan lintuja.
"Surun ja huolen linnut lentävät yli pääsi,
Niille et voi mitään, mutta voit estää niitä pesiytymästä päähäsi."
Tämä hajatelma mielessäni katselin aaltoja ja mietin miten tavattoman arvaamaton tämä elämä on.
Miten ohuen langan varassa me täällä olemme.
Suru on meille kaikille tuttu vieras, jokaisella omansalainen. Salainen, tai kyynelinä näkyvä. Surunauha käsivarressa, tummapuku. Siihen pukeutuminen ei ole koskaan helppoa, eikä toivottavaa.
Anna surulle sanat.
Mykkänä se särkee sydämesi.
Mutta mitä jos? Mitä jos ei ole sanoja joilla lohduttaa? Jos ei ole ymmärrystä miten suuri on se menetys, kun on kadottanut rakkaan, joka sytytti valot pimeään. Rohkeasti rakastavan ihmisen, joka rakasti silloinkin, kun huolet tuntuu murskaavan kaiken.
Ystävän. Äidin, jonka rakkaus oli kokonaisvaltaista ja pyyteetöntä. Kanaemon, joka koetti saada poikaset pysymään ruodussa.
Minulla ei ole sanoja lohduksi.
Toivon vaan, että annat sen valon palaa, joka sinuun sytytettiin.
He jotka rakastavat täydestä sydämestä,
eivät koskaan mene kauas. He kulkevat rinnalla,
niin suruissa, kuin iloissa,
vaikka kuolema erottaisi.
~*~
