PÄSMÄRI
Aloitan...
Aloitan uudestaan
Uudestaa...
Huomatakseni,
että mieleni myllerryksessä,
joku tarttuu taas kiinni kurkkuuni,
estäen sanoja soljumasta.
Hyvähän se olisi,
viettää toisinaan aikaansa
hiljaisuudessa.
Jättää neuvonsa ja tietäväisyytensä
odottamaan oikeanpaa aikaa.
Sitä, jolloin maaperä on otollisenpi,
seinät joustavammat ja ihmiset
vastaanottavampia.
Toisinaan suurin viisaus on vaikeneminen,
toisinaan se että kuuntelee,
myös itseään.
Kun Sieluni siivet lepattaa levottomasti,
kysyn minne ne lentäisi,
jos vapauden saisi?
Aurinkoon?
Sirkuttamaan papukaijan lailla
kaikille, jotka kuulla voisi?
Vai taivaan korkeuksiin,
vuorten kupeelle,
puiden latvuksiin,
tuulen mukaan,
kuuntelemaan ikiaikojen huminaa.
Kysyn ymmärtämättä vastausta,
On niin kiire miettiä
Mikä oisi parenpi päätös?
On kiire olla viisaanpi,
pätevänpi.
Unohtaa Sielun olleen täällä ensin,
kulkeneen jo nekin matkat,
joiden alussa vasta olen.
Opettelemassa hiljaisuutta.
~ * ~