Hankalampia päiviä, tahi helpompia päiviä. Tiedättehän te kuinka elon taival vaihtelee?
Tämän vuoden teema on ollut "oma terveys." Ensin oli työtapaturma ja nyt on reistaillut muu osa kehosta. Stressilokero on ollut monesti käytössä, jos puhun oireistani. Viimeaikoina on ollut useasti se olo, että vaikka kuinka yrittää tehdä parhaansa, mikään ei riitä. Huomaan väsyväni ja huomaan, että jopa vatsa on solmussa sen vuoksi, että pidän itse itseäni riittämättömänä.
On selviö, ettei kukaan ole haka kaikessa, eikä kukaan kykene täydellisyyteen kaikessa. Paitsi yli-ihmiset. Ja mie en ole koskaan uskonut olevani yli-ihminen, Supermies, tahi Supernainen, edes Superhenkilö.
Mutta toisinaan on niin turhauttavaa, kun oma kroppa asettaa selkeästi ylipääsemättömiä rajoja. Ja kun ne, jotka on laitettu ns. hoitajiksemme, ei löydä mitään vikaa, mutta tahtovat silti lokeroida ja lääkitä meidät sen lokeron mukaan, minne he uskovat meidän kuuluvan, iskee minuun epäilys, myös sen hoitavaisen hoitotaitoja kohtaan.
Minä en ainakaan tahdo olla lokeroitu sairauteen latinanlätinä se ja se, jos missään tehdyssä kokeessa, ei näy vikaa, joka puhuisi tuon latinanlätinän puolesta. Minulla voi olla kipuja ja minulla voi olla oireita, mutta jos kokeet sanoo, että olen kunnossa, en aio enää ottaa lääkettä, jonka sivuvaikutuksia en kunnolla tunne, mutta joka voi ehkä, kenties, auttaa minua paranemaan, tai sitten ei. En tiedä, koska kokeiden perusteella vikaa ei ole.
Jos kokeet sanoo, ettei vikaa ole, tunnen helposti itseni luulotautiseksi, koska kuitenkin oireet on olemassa. Mistäpä siis apua, jos lääketiede pitää sairauslokeroinnista ja minä itse taas toivon olevani terve. Lääkäri kirjoittaa minut lokeroonsa ja siellä pysyn koko loppuelämäni. Joku toinen lääkäri lokeroi minut toiseen lokeroon ja kolmas kolmanteen ja jokainen kirjoittaa oman reseptinsä, jonka avulla kuvittelee minun paranevan.
Ammattini vuoksi kuitenkin haluan uskoa siihen, että lääketiede tietää mitä tekee. Tahdon uskoa, että on olemassa vielä lääkäreitä, joilla on asiakaslähtöinen tapa hoitaa potilaitaan. Toivon, että heidän tapansa ovat sellaisia, että kun ihminen astuu heidän potilashuoneeseensa, katsotaan ihmistä ja keskustellaan ihmisen kanssa, eikä käännetä päätä pois ja kohdenneta katsetta tietokoneen ruudulle.
Asiakastyö on vaikeaa, välillä ei ole pienitäkään käsitystä miten toimisin parhaiten ihmisen avuksi. Ei vaan ole, ja Google ei juurikaan osaa auttaa, ei minua ei asiakasta, eikä myöskään sitä lääkäriä. Poissa ovat ajat, jolloin lääkärin sana oli kuninkaidenkin puhetta korkeammalla. Nyt kuninkaat ja lääkärit ohittaa google ja wikipedia. Sekä lehdistö. Jos näihin sananvaltiaisiin on jokin lause naputeltu, se on tosi, todempi, apsolutismi. Ja toisinaan, iso läjä milloin minkäkin koostumuksen kakkaa.
Toivon todellakin hoivatyöntekijöille voimia, lääkäreille suurta viisautta ja samalla suurta nöyryyttä, sillä he ovat paljon vartijana lokeroidessaan potilaittaan lokeroihinsa. Toivon syvästi, ettei se lokerointi ole sitä, että tuon lääkefirman testikappaleet maksaa paremmin osinkoja, vaan lokerointia sen mukaaan, missä lokerossa asiakas saa parhaiten apua vaivoihinsa.
En halua muuttua ihmiseksi, joka näkee salaliittoteorioita, joka ainoassa lääketieteellisessä, poliittisessa, tai maailmantalouden julkaisussa. Ennemminkin tahtoisin uskoa siihen, että me olemme turvassa ja me saamme ongelmiimme apua, oli ne sitten minkä laatuisia hyväänsä. Pidä huolta hyvästä tahdosta. Sydämestä, joka luottaa.
Sitä, Hoida ihmistä, kuin tahtoisit itseäsi hoidettavan-taitoa, toivon jokaiselle hoivatyöntekijälle, lääkärille ja hoitajalle, itsellenikin. Kykyä ottaa jokaisen asiakkaan kohdalla, huomioon asiakkaan kertomus ja asiakkaan tieto itsestään. Pyydän anteeksi, etten osaa ihan kaikkea. En osaa tehdä ihmeitä, mutta kiitän luottamuksesta. Koetan parhaani mukaan riittää ja oppia jokaisesta kohtaamisesta lisää.
Jos alan käydä ylimieliseksi, kaiken tietäjäksi, muistathan palauttaa minut maanpinnalle?
Ystävyydellä
~W~