Maaliskuun mieli

Niin on ollut maaliskuu omansalainen. Ensin se tuntui olevan helmikuun kaltaista poksahtelua, sitten se muuntui väsymykseksi, mutta toisin, kuin hetkeen aikaa, olen reippaillut ja "Kohottanut kuntoa." Ja koettanut saada asioita etenemään tahtoni mukaisesti. Ei ole toistaiseksi onnistunut. Kun yksi asia etenee, toinen ottaa takapakkia ja pakenee. Ahdistavan raastavaa. Se laittaa tämmöisen vähemmän pidenpien hermotusten omistajan, välillä talsimaan tasajalkaa, sekä luettelemaan pienenpiä ja isonpia perkeleitä ison rivin ojanpientareita koristamaan.

Vaellusaappaat on talsittu rikki ja useammat ulkoiluvarusteet alkaa vaikuttaa väljältä, kun olen koettanut saada harhailevat ajatukseni takaisin ruotuun. On parenpi mennä lenkille, jos alkaa ketuttaa oma osaamattomuutensa ja tilanteen hallitsemattomuus.

Ja niin tässä kuussa on saanut todellakin oppia sen, että muutoksia tulee kalenterin täydeltä, tai kuten nyt kalenterin tyhjältä. Maailmankaikkeus siis laittaa myös lepäämään, jos alkaa näyttää, että ihminen käy ylikierroksilla kaikkine ideoineen.

Ja uuden opettelua. En ole lainkaan kartalla siitä mitä/miten aion elämäni uusimman haasteen händlätä, mutta enpä minä tainnut olla kovin tarkasti jyvällä vuoden takaisien opintojen kulustakaan, joten otan ja hengitän syvää ja kokoan itseni. Aika näyttäköön miten asiat etenee.

Moni vanha asia on pompsahdellut uudelleen käsittelyyn. Yhtenä niistä on pintaan nostettu lapsettomuus ja se olenko minä kuitenkaan niin sinut sen asian kanssa, kuin olen luullut. Olen minä. Surullisen kivuliaalla tavalla kyllä, tuskin se koskaan ihan täysin kivuttomaksi asiaksi paraneekaan. Mutta sen kanssa selviää ja kokemuksesta tulen aina olemaan kiitollinen. Tähtipölykin on parenpi, kuin se etten koskaan oisi yrittänyt.

Minä en koskaan ihan täysin ymmärrä perheellisiä, en pieniä, enkä isoja perheitä. En yli hössötystä, en välinpitämättömyyttä, uhrautumiskuvioita, enkä sitä, että ensi hingutaan ja sitten kun saadaan perhe, vingutaan, kun ei se ollutkaan toivotunlainen. Samoinhan minäkin olen umpisolmussa omassa elämässäni. Toivoin ja tajusin saavuttamattomaksi ja nyt heikkoina hetkinä maruan. "Minä en tule kokemaan perheellisten iloja, enkä suruja, en mitään. Huono olen, kun vain yksin olen minä ihminen, kaiken keskellä yksin" Voi voi,.. mutta toisaalta, minä en ehkä oisi osannut niistä edes selvitä. 

Lainalasteni kanssa minä saan kokea hulvatonta viihdettä silloin, kun se on mahdollista,

karvalapset järjestää huolta ja hymyn aiheita, jokaiselle päivälle ja aikuisetlapset laittaa tämän tästä maiskauttamaan paheksuvasti, tai hyväksyvästi touhujensa vuoksi. Minulla on ystävien iso etäperhe, jonka sähläystä ja häsläystä seuraan ja kummastelen. Ja huokaan toisinaan helpotuksesta, kun tajuan, että hyvä näin. On ehkä kuitenkin helponpi erottaa karvalapset toistensa niskavilloista, kuin koettaa saada uhmaikäinen nousemaan kuralätäköstä, tai esiteini auttamaan kotiaskareissa, tekemään läksynsä siivoamaan huoneensa, tai aikuinen lapsi kyläilemään säännöllisesti mami luona, jos ei hää halua.

Elämä muotoutukoon sopivaksi, minä muovaudun sen mukana. Maaliskuu on mureuttanut minua mukavasti, marinoinut mahtavasti ja hiljalleen valmistanut hiillokselle laitettavaksi. Pian on kevät, lumet sulaa ja alkaa grilli kausi. Veikkaan, että ensikuun aprillipilailut voi laittaa kiemurtelemaan, niin minut kuin muutkin ihmiset, omissa liemissään varsin vekkulisti. Ainakin ne asiat, mitkä on kuluneet kolme kuukautta, kulkeneet kuin täit tervassa, saattaa saada hämmentävät vauhdit nyt, kun valo alkaa lisääntymään niin luonnossa, kuin meidän sisälläkin.

~W~

Hihitä hitaasti.

Niin ihanaa. Pakkasherra pussailli poskipäitä ja toivotti tervetulleeksi talventaikaan. Siellä tuli, nopeasti soljunut kaksituntinen ihmeteltyä ladulla, maailman kauneutta.
Majutveden jääkuorrutteilla hihiteltyä sunnuntaihihittelyä, vaikka perjantaita eletäänkin. Toiset huhki ammattilaiset, hiki noruen, kolmatta kierrostaan ohitseni ja minä nojailin sauvoihini, välillä lykin, kuin ennen nelivuotiaana, tönkköhiihtoa ladulla eteen päin. En mie suurta urheilujuhlan tuntua tuntenut suorituksistani, mutta voi miten tuntui mukavalta, nauttia poskipäitä nipistelevästä pakkasesta ja kiireettömyydestä, talviauringossa.

Kyllä minäkin hien sain pintaan. Siinä kahdessa tunnissa, missä ammatti hiihtäjät kiri varmaan sen 20km hiihtoluistellen ja luistelu hiihtäen, mie lykin luultavasti 8 kilometriä. Vaikea sanoa, sillä suksipaketin hintaan ei kuulunut matkamittaria. Mutta minulla oli ihan toisenmoisesti mukavaa, verrattuna niihin kouluvuosien, veren maku suussa, hiihdettyihin kilometreihin. Minä toivoin matkan kestävän pitkään ja "maaliin" päästyäni  en tahtonut heti kotiin lepäämään, vaan nautin vielä hetken auringon paisteesta, ennen kuin pyyhkäisin suksenpohjat puhtaaksi ja pakkasin ne nätisti kiitellen nippuunsa.

Onpa mukavaa olla aikuinen ja valita itse, missä vauhdissa on mukavinta mennä. Ehtii miettiä, tai olla miettimättä. Ehtii katsella missä on kauneimmat kaislikot ja kuinka kummallisesti hanki aaltoilee kaukana jäällä, tuulen tehtyä siihen kuvioitaan. Ja miten kirkas on jää siinä upealla luonnon jäällä, mikä on luistelijoiden iloksi aurattu. Ja miten vauhdikkaasti siinä luisteltiin. Ja mitkä ladut, hyvässä kunnossa ja aivan kuin juuri tehdyt. Ohrasaaren ympäröivä kävelytie kävelijöiden ilona ja koirakansan riemuna. Käveliöitä, hiihtäjiä ja luistelijoita oli ihan mukavasti. Jopa avantouimareita ja pilkkijöitä oli näkösällä.

Ja kaislikossa omat olentonsa. Ihan hetken tuntui, että jopa Luonnonkansa häärää keväthangilla omia touhujaan. Eihän tuota Aurinko Armasta voi vastustaa. On se niin kaunis ja mieltä virkistävä. Hymyilyttää jo ikkunasta kurkistaessaan. (Kunhan muistaa katsella sen säteilyä valikoivasti, eikä villakoirien ja pölypalleroiden sumentamalla katseella.) Ulos vaan, kaikki ne ikkunoiden pinnat ja pölysyheröt voi huiskia näkymättömiin semmoisena pilvisenä päivänä, kun niitä on vähemmän.
 Ja vaikka tuossa taannoin, silmääni tökkäsi keskustelu siittä, miten paljon paremmin, toisten paikkakuntien ladut on netissä, niin en mie paljoa sitäkään harmittelisi. Toki oisi mukavaa, jos toispaikkakuntalaisetkin saisi noista upeasti tehdyistä laduista nauttia, vaikka vaan pittitaivaalla kuvina, mutta ulkoa niitä silti kannattaa etsiä. Hyviä latuja. Onhan meillä toimivat leuat, kehutaan sanoilla ja teoilla, sitä mikä on hyvin. Kuvataan kierrellessämme ja kerrotaan kaikille, mistä mukavuuksia löytyy.. Mie löysin niitä ihan kotojäältä.

Ihastuttavaa kevät talvea ja kiitos laduista.
~W~