Luonnonkansan turinoita: Jään ja Usvan raja?

~*~

”Kuinka korkealle tunturille pääsette? Oletteko nähneet sotilaat? Miten pitkälle Pimeys ulottuu? Ja huilu, tiedättekö missä se on?” Kysymyksiä sinkoili mieleni täydeltä, en osannut edes ajatella, mikä niistä vaatisi ensimmäisenä vastauksen. Usva tuntui häkeltyvän kiireisistä ajatuksistani, mutta hetken päästä mieleeni alkoi tulvia rauhaa ja kuvia.

”Olemme metsissä, jokien ja vesien äärellä, eikä täällä ole sotilaita, Pimeys ei ulotu tänne. Aivan kuin hän olisivat matkalla toiseen suuntaan. Kenties vielä pohjoisemmaksi, tai sitten Korvatunturille. Lumikeijut ja metsänhenget on kanssamme täällä ja olemme pyytäneet Aarnivalkeita valoksi. Muutama etelästä tullut Vuorenpeikko teki rakovalkean, jonka kautta Samalanterit toivat Maaäidiltä tietoa, että maanydin on edelleen lämmin. Pimeys ei siis ole ulottanut jäätään, aivan niin syvälle, kuin ensin pelkäsimme.

Susilla ratsastaneet ovat herättäneet apujoukkoja ja etsimme kaikin tavoin rosvoja, villielämet myös. Säidenhaltijat tutkivat tilannetta ja etsivät eroa Talvenhengessä kylmyydessä ja kaamoksen pimeydessä, sekä Pimeyden pimeydessä. Se on melko haasteellista, kun taivaankappaleet puuttuvat. Usvaenkelit ja kaikki Usvakansan väki on Jään ja Usvan rajalla partioimassa. Jos viestintuojia tarvitaan, meiltä teille, lähtee Lumikeijupartio. He kestävät kovimmankin pakkasen, lisäksi he hohtavat valoa, joten koetamme kutsua heitä lisää, kaikkialle Talven ja Pimeyden valtaamalle alueille.

Sytyttäkää nuotioita ja pitäkää tulta yllä tunturilla, jottei maa enenpää jäädy, oli Maaäidin toive. Ja muistakaa ilo, aikaa on. Uskomme on luja. Yhdessä saamme valot taivaalle ja Tuulihuilun oikeisiin käsiin.”

”Juuri tuota uskoa me kaikki kaipaamme.” ajattelin hymyillen. Kun palailin takaisin ajatuksistani pöydän äärelle, oli soitto loppunut. Jalo katseli minua hilpeästi nauraen ”Keksit sitten itsekin hyrinöitä, äsken ampaisi kaminasta pieni Revontuli taivaalle”

~*~