Kantolan
kohdalla tein automaattisesti vanhan tutun kutsuni, ”Haluatteko
kaupunkimatkalle?” Monta retkeä oli mennyt niin, ettei ketään tullut
kyytiin, vain Kyösti, Jasmike-äitinsä kanssa vilkutti iloisesti
risteyksestä. On väsyttänyt ja aika on vain madellut. On ollut
kuin viikonpäivät oisi kadonneet. Tulee aamu, jolloin on väsynyt
huonosti nukutun yön vuoksi ja ilta jolloin on väsynyt, hitaasti
kuluneen päivän vuoksi.
Ajoittain
olen tietoinen siitä, että että joissakin Ajan Laskoksissa
tapahtuu erikoisuuksia ja aivan kuin unet oisi hetkittäin todessa.
Kuulen omia, nuoren minun ajatuksia. Ja ajatuksia, joita koin viime
talvena, kun Kievarissamme oli enemmä kertomuksia. Aivan
kuin minua valmisteltaisiin johonkin. Ja jestas tätä pimeyttä,
niin sisällä, kuin ulkonakin, mielen sisälläkin. Tuikkuja on tullut poltettua enemmän,
kuin koskaan ennen.
Ohittaessani
risteystä, näin varsinaisen tuttavien ruuhkan, oli pakko aivan
pysähtyä. Koko rakas revohka koossa ja tunki ähisten ja meuhkaten
Pirssi-Uljaksen kyytiin. Jalo Kyösti sylissään etupenkille, Tytti
ja Juuso, Huubert ja Jooseppi taakse. He kaikki on ensikertaa
ikuisuuksiin luonani, Jalon näin viimeksi, kun äiti oli käynyt
laittamassa Kesälään talviasetelmat. Jooseppi kävi... Ei kai
siitä niin kauaa ole? Sinä kummallisena päivänä, kun näin
viimeisen kerran oikeasti Auringon. Se sattui silmiini ja aivan kuin
oisi loimottanut viimeisin voimin.
Hippos
ja Jooseppi, he sanoivat sitä lähteissään Käänteen Tekeväksi Käynniksi. Sitä se kyllä oli. Maailma kääntyi siitä päivästä
pimeneväksi, valoa ei ollut sisällä, eikä ulkona, ei, vaikka
laitoin kaikki lamput päälle huoneestoon. Ainoat asiat jolloin
valoa alkoi tulla lisää, oli kun laitoin kynttilät palamaan, tai
lauloin, tai laitoin musiikin soimaan muuten. Kirjoittassani valoa
riitti ja samoin kun kotiini tuli kylästelijöitä, oli he sitten
luonnonkansan parista, tai ihmisystäviä. Naurunremakka sai valon
lähes normaaliksi.
Uljastellessamme
kaupungista pois ja kyytiläisteni kertomia kuunnellessanin, en voi
kun hämmästellä. Olenhan minä ollut tähänkin saakka
seikkailussa mukana. Seurannut tapahtumia, kuin Tv-ruudusta mutta,
että minut valjastettiin Uljaineni partioonkin mukaan?
”Sinä
tunnet pimeän sotilaat. Punapää kertoi, että ne kulki lävitsesi.
Muistatko miltä se tuntui?”
Kylmän
puistatukset kulki lävitseni, ”Muistan ihan varmasti. Loppu
elämääni. Mutta mitä se tähän vaikuttaa?” ”Itsestään selvää, Rakas Wilhelmiina,” Sanoi Huubert, (Lemppari-sarjojensa
roolihahmoja mukaellen. Joulukalenterin tonttu-Sherlokkinen, yhdistettynnä Sherlok-etsivään. Pidämme yllättäen samoista
ohjelmista.) ”Sinä vaistoat, missä he ovat.”
Huubert on käynyt
tuulen tuomana useasti viimeaikoina luonani. Ensin epäilin, että
katselemassa ohjelmia, joita katsoin tietokoneeltani, mutta se ei
ollut ainoa syy. Hän kertoili tunturin tapahtumista ja kannusti
minua kävelyretkille, pitkillekin sellaisille.
Olemme
oppinut toisistamme paljon, hän on taiteilija. Tekee kaikenlaisia
köynnöksiä ja koruja kullasta ja kivistä. Maalaakin. Hauskinpia
hetkiä on, kun hän yllyttää minua, maalaamaan, laulamaan, tai tekemään
käsitöitä. Hän on usein luonani silloin, kun tunnen oloni
väsyneeksi ja masentuneeksi. Silloin hänellä on tapana alkaa
rummuttaa, aikoja sitten Jalon, Karnalan Herran ja muiden kumppanusten
kanssa tekemäämme kutsulaulua.
Tällä
matkalla hän tuli kertoneeksi, että se tosiaan on voimakas loitsu. Se tuo valon viestin
tuojat lähemmäksi ja vie kiusanhenget kauemmaksi. Hän soittaa
sillä minulle lisää voimia.
"Sinä,
olet Sotilaiden suhteen kaikkein pahimmassa vaarassa. Sinä tunnistat
heidät kaukaakin. Joka hetki, kun he tulevat lähemmäksi, sinä väsyt ja muutut synkemmäksi. Mutta sinun Ajassa ratkaisut tapahtuvat. Sinusta on pidettävä
tarkasti huolta.
~*~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti