Yksi helpoimmista ja vaikeimmista lauseista. Ja aivan liian harvoin se tulee sanottua, heille, joita rakastaa. Minä rakastan sinua. Jopa sen kirjoittaminen saa ajattelemaan, että mitä se tarkoittaa? Voiko näin sanoa?
Äidin kohdalla se tulee niin helposti ajatuksiin, mutta kun koetan sen sanoa ääneen tulee pieni nolostuttava hetki. Veljelle sen on sanonut, samoin hän minulle, mutta ei se lauseena meiltä kummaltakaan ihan helposti irtoa. Emmehän me koskaan sano tätä ääneen ja se on ihan itsestään selvää, että niin silti on. Vai onko? Hämäläismiehen sanoin: "Kun se kerran on sanottu, pitääkö tuota alvariinsa toistaa?"
Vuosia sitten olin lähdössä mummin luota sairaalasta, saattelin hänet ensin huoneeseen ja laitoin peiton päälle, olin jo melkein pois lähdössä, kun piti palata halaamaan ja sanomaan "Tiedäthän, että olet rakas ja tärkeä minulle?" Vastauksena tuli hymyilevä "Jaaha jaaha." Sen jälkeen en mummia tavannutkaan hereillä, vaan syvässä tajuttomuudessa. Viikon päästä hän muutti henkimaailman töihin.
Olin pitkään hiljaisuudessa itseni kanssa ja mietin miten käsitän rakkauden. En juuri muutoin kuin, että ystäviäni ja läheisiäni rakastan, vaikken sitä joka päivä osaisikaan osoittaa ja vakuuttaa. Se on automaattista rakkautta, joka elää ja voi hyvin minun päässäni, vaikken joka päivä olisi sitä vannomassa ja vakuuttamassa. He ovat minulle rakkaita silloinkin, vaikken oisi tavannut heitä vuosiin, pitänyt yhteyttä, yhtä pitkään aikaan. Tietävätkö he sen? Siitä en ole varma.
Kun luin veljentytön viestin lopusta "Olet Rakas." Tuli hyvänmielen tunne ja kyyneleet silmiin ihan vain siksi, että sen lukeminen ja kuuleminen, oli kuin lämmin halaus. Kuin laastari ja äippäsen puhallus pahasti kolhittuihin polviin. Se tuntui mukavammalta kuin mikään pitkiin aikohin. Varmaan siksi että minulle rakkaus on aina ollut harvinainen, arvokas ja piiloon laitettava aarre. Aarre, jota vaalitaan, kuin kukkaa kämmenellä.
Rakkaus on minulle myös suuri pelon aiheuttaja, sen menettäminen on pahin katastrooffi, jonka koskaan voi kokea. Vaikkei sitä edes menettäisi, se tekee kipeänpää, kuin asfaltille kaatuminen, tai kipeänpää, kuin palovammat. Se on kuin lyönti. Kuin aseen pamahdus. Pelkäät niitä koko lopunikäsi. Kun olet ne kerran kokenut, sen negatiivisimman kautta, ei mikään paranna sitä muistoa ja pelko jää. Pelko uudesta kivusta, pelko rakkauden menettämisestä. Ja epäluottamus sitä kaikkea kohtaan.
Rakastaminen on jotain, mikä on vaikeanpaa kuin mikään, mitä olen tehnyt. Tiedän rakastavani moniakin ihmisiä omalla tavallani. En osaa ehkä sitä aina sanoin kertoa, mutta opettelen. Halaan, sanon jotain samanlaista kuin "Rakastan sinua" esimerkiksi , "Keitänkö kahvit? Voinko auttaa jotenkin? Onko kaikki hyvin? Mitä kuuluu?" Tai ihan vaan höpötän omiani, kuuntelen ja nauran vahingon iloisesti, kun toinen on koheloinut jotain hassua. Minusta se on sama, kuin sanoisin "Olet pöhkö, kohelo ja ihana, rakastan sinua."
Joitakin rakastan niin paljon, että lähden pois. Ehkä lopullisesti. Tai ainakin niin kauaksi aikaa, että ei enää satu, toivottavasti meihin kumpaankaan. Kuulostaako hullulta, että määrittelen rakkaudeksi senkin? Rakkautta on, olla tulematta lähelle, luopua, päästää irti, koska lähellä oleminen tekee kipeänpää, kuin viereen jääminen.
Eräs ystäväni sanoi kerran, että "sinun on varmaan helppo päästää irti." Keskustelun aiheena oli silloin kuolema. Kun läheisen aika on siirtyä henkimaailmaan, hän "tarvitsee läheisiltään ja sukulaisiltaan luvan lähteä Kotiin." Se ei ole ehdoton. Onnettomuudet ja äkilliset tilanteet ei anna hyvästien mahdollisuutta. Mutta esim. pitkään sairastaneella ja hänen läheisillään tämä "irti päästäminen ja hyvän kotimatkan toivottamisen tilaisuus" on annettu juuri siksi, ettei henkimaailmaan siirtymiseen muutoin, pystyisi antamaan lupaa. Saamme aikaa hyvästellä.
Ei kenenkään kohdalle toivoisi pois menoa. Kukaan ei ole sellainen, jonka kuolemaan voisi suhtautua kevyesti. Ja huikata vai "hyvää matkaa." Mutta kun olet katsonut silmiin rakasta ihmistä, hänen kertoessaan, "kyllä minä täältä jo kotiin tahtoisin." Kun olet nähnyt syvän viisauden silmissä, jotka ei enää koskaan sen jälkeen katso sinuun, niin että sinut tunnistaisi. Eikö silloin ole suurta rakkautta, antaa hänelle hiljaa mielessä lupa "Saat mennä kotiin, me pärjäämme kyllä."En tiedä miten muuten pitäisi sanoa?
En myöskään tiedä, miten rakastaisin, sanoisin ja puhuttaisin Rakkautta, jossa otetaan toista kädestä kiinni ja kävellään käsi kädessä ihmisten edessä. Rakkaus on niin moninaista. Minusta tuntuu toisinaan, etten ole oppinut, kuin osan rakkaudesta. Enkä tiedä, mikä osa rakkaudesta, on se haastavin osa. Minulle se tuntemattomaksi jäänyt osa on se seurustelu/parisuhde rakkaus. Se maailma, jossa muistan kuulleeni kerran "Minä rakastan sinua" lauseen. Se oli silloin, kun kommentoija oli vailla, jotain ihan muuta, kuin Kahvia ja pullaa. Kun tarjouksesta kieltäytyi, tai vaikka siitä ei oisi kieltäytynyt, tuo Suuri Rakkauden tunnustus suli nopeammin, kuin lumihiutale lämpimällä kädellä. Mutta rakkautta yhtä kaikki. Päästin irti ja jatkoimme matkaa. Ihan eri teitä. Sitä en tiedä, oliko se helppoa.
Silti. Minä Rakastan Sinua.
Ja teitäkin minä rakastan, Tykkään niin että halkeen |
Monimutkaisen haasteellisesti. Ystävänä, läheisenä, veljenä siskona, äitinä, isänä, sukulaisena, tuttavana, vastaantulijana kadulla, rakastajana, rakastajattarena, salaisena, tai julkisesti. Rakastan, koska niin vain on helponpaa, kevyenpää ja parenpi olla. Ja joskus joku voi laittaa minulle viesti "Olet Rakas" Koska niin minä olenkin. Sinäkin olet. Ja niin suunnattoman tärkeä minulle, etten pakota sinua jäämään.
Rakkaudella Wilhemiina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti