Päivä kerrallaan.

Eilen 10 vuotta sitten,

istuin Helsingissä lääkärin vastaanotolla kuuntelemassa tutkimustuloksia. Ei ollut hyviä uutisia lääkärillä kerrottavanaan. Hän ei piipputupakan tuoksuisena käynyt opastamaan minua siitä, että kohtaamisia tupakkapaikalla kannattaisi vähentää. Mutta antoi pinon esitteitä siitä, mitä kaikkea aivoverenkiertohäiriö voi aiheuttaa ja kuinka sen aiheuttamia asioita, voisin omalla toiminnallani helpottaa. Minun tilannetta hän täsmensi niin, ettei asialle tehdä mitään, ennemmin, kuin oireisto alkaa olla selkeänpää ja enemmän häiritsevää.

Näistä oireista mie jo jonkin verran tiesin. Itse poteneena ja toisia vierestä seuranneena, olin nähnyt mihin ne pahimmillaan johtaa. Lääkäri kertoi tosiasiat ja vastaanotolta poistuimme molemmat samaa reittiä.  Suoraan tupakkapaikalle. Lääkäri ihasteli kaunista päivää, sytytti piipun ja mie vastasin että ”totta, mukava päivä mennä Korkeasaareen” ja sytytin tupakan. Monta kertaa vielä se päivän aikana.

Seuraavana päivänä, eli tänään 10 vuotta sitten, en enää sytyttänyt, enkä sen jälkeenkään enää. Mutta viimeksi kaksiviikkoa sitten, ”ulkoilutin” ystäväni nikotiinipötkälettä ja kerroin, etten edelleenkään ole niin vahva, että savujakaan voisin ottaa. Ihminen jolla on riippuvaisuus johonkin, on siitä riippuvainen aina, vaikka oisi lopettanut käytön jo 10vuotta sitten. Vieläkin poltan unissani, ja noiden unien pahamaku, maistuu suussa edelleen aamulla. Siihen saakka kunnes muistan, ettei se oikeasti ollut niin. Sitten tulee tilalle ilo ja maistan ihan kaiken muun, paitsi tuhkakupin.

Nostan hattua itselleni siitä, että lopetin. En kaipaa yhtään, sitä tahmean pahan hajuista oloa, pahaa makua suussani, saati kadonnutta maku- haju- ja tuntoaistia. Viikkon savuttomuuden jälkeen nimittäin sekä haju-että makuaisti palasi ja  noin vuosi lopettamisen jälkeen, palasi sormiini takaisin, vuosia aiemmin kadonnut tunto. Verenkierto alkoi ilmeisesti parantua. Joka päivä edelleen tulee eteen asioita, jotka on paremmin nyt, kuin silloin. Ja edelleen, silloin, tällöin, tulee mieleen, että nyt oisi tupakan paikka. Ristiriitaista, eikö? Joku joskus sanoi, ettei riippuvuus tupakasta, ole paha. Olen erimieltä, se on riippuvaisuus ja olla riippuvainen on paha.

 Nostan hattua kaikille teille, jotka myös lopetitte oman riippuvaisuussuhteenne. Ja teille, jotka olette vielä irtipäästöharjoituksissanne. Ei ole helppo lopettaa mitään riippuvaisuutta aiheuttavaa. Mutta mahdollista se on. Vahvan motivaation voimin. Syvältä sisältä tulevalla motivaatiolla.

Ei ole pelkästään tämä yksi 10 vuotta sitten saatu diagnoosi, minkä vuoksi minun tieni nikotiinipötkylöiden kanssa päättyi. Kaikkia silloin päässäni kieputtelemiani syitä, on vaikea sanoin selittää, mutta Toivoin, että esimerkkini savuttomuuteen toimisi myös mallina muille. Tiedän että lopettaminen, ei onnistunut muiden painostuksella, se ei onnistunut minulta myöskään hypnoosilla, eikä nikotiini valmisteilla. Se ei onnistunut häpeän voimin.

Se onnistui, päivä kerrallaan, rautakangen avulla. Helpottui veljentytön suihkuttamalla OFFilla. Muuttui raikkaaksi ilmaksi, jota rakastan. Ja sitä motivaatiota vahvistaa Kattilan väki ja heidän hajuherkät nenänsä, ystävien lapsukaiset ja tupakkapaikkojen luotaantyöntävä haju. Tuhkakuppia en aijo enää pussata, missään muodossa.