Se pieni Jokin.

Huiman usein tulee luettua kirjoituksia, joiden sisältö on tavattoman suuressa ristiriidassa oman ajatusmaailmani suhteen. Ei niin, että oisin totaalisen vastaan, tai totaalisen puolesta, vaan että jyrkässä kannanotossa saatta olla pieni jokin, joka aikaan saa tunteen, että allekirjottaisinko tuo ihan ilman nikottelua? Olisiko sittenkin "pieni jokin", jonka lisäisin, ennen kuin hyväksyisin, tai teilaisin asian ihan kokonaan?

Tiedän että ajattelemani esimerkit on jo sinäänsä tulenarkoja, mutta uskaltaudunpa silti pohtimaan asiaa.

Esimerkki yksi on adoptiolaki. Oikeus adoptioon, sen soisi olenvan ihan kaikilla tasapuolisesti ilman kommervenkkejä, ihmiset, jotka haluaa vanhemmiksi, heillä tulisi olla siihen mahdollisuus. Jos se fyysisesti, ei ole mahdollista, on siihen suotava keino jotenkin muuten.

He jotka kykenee siittämään lapsen, ei silti välttämättä ole kykyä toimia vanhenpana. Näin ollen kuitenkin syntynyt lapsi, on oikeutettu turvalliseen kotiin ja huolehtivaisiin vanhenpiin. Useimmiten lapsi kuitenkin jää vanhemmilleen ja niihin oloihin, joihin hän on syntynyt. On vahemmat sitten taidoiltaan kykeneväiset, tai ei. Jos maailma menee mahdottomaksi, asiaan puututaan, joskus jopa aivan väärin perusteinkin ja lapsi sijoitetaan toisaalle, tai adoptoidaan. Mutta onko ne ratkaisut aina parhaat siinä tilanteessa. Kaikkien eduksi? Ennen kaikkea onko toiminta lapsen eduksi, sillä lapsi rakastaa aina vanhenpiaan. Niitä hiukan taitamattomanpiakin.

En tiedä, olisiko minustakaan koskaan ollut äidiksi, vaikka tahtoa olikin. Siksi mietinkin, että vanhemmuus on hiukan kuin autolla ajo, vaatisi kortin ja koulutuksen mieluummin ennen, kuin annetaan tuo paketti varomattomien käsiin? Vaan miten valvotaan, ettei ihan jokaikinen zädääm "mä haluun kanssas tehä vauvoja"-idea toteutuisi.

Onneksi suurin osa lähipiirini äideistä ja isistä ottaa vanhemmuutensa vakavasti. Valitettavasti, jostain silti toisinaan poksuu korviin myös niitä tiedonjyviä, joiden mukaan kaikki maailman lapsukaiset ei ole ihan turvaisammassa lintukodossa, mitä toivoa saattaa. Toisaalta jotkut näistä zädääm vanhemmista, on aivan ihailtavia äitejä ja isiä, kun taas korkeasti koulutetuilla lapsipsykologiasta ja lapsenkasvatuksen teoriasta kaiken tietävillä vanhemmilla, ei ole lainkaan käytännön kokemusta, lämmintä sydäntä, eikä maalaisjärkeä, joidenka avulla sitä lasta olisi parasta käytännössä kasvattaa.

Adoptiolaki muutoksen yksinkertaistaminen, on toisaalta tavattoman hieno ajatus, mutta jollain tapaa siinä on myös se pieni jokin, joka vaivaa. Jollain tapaa edes jossain, pitäisi olla se "valvova isoveli/sisko". Se varmaan edelleen siellä olisi, vaan riittäisikö se? 

Toinen kummallisuutta herättävä ajatus on, miten tarkkaan ihmisten toimia noin muutoin valvotaan. Mitä syöt, kotimaista, vai ulkolaista, kaupasta, vai kasvatatko itse? Jos kasvatat itse, onko luvat kunnossa? 

Ja sitten tämä maatalous, käytäkkö lannotteita ja miten taajaan ja mikä tuhoaa luontoa ja kuormittaa sitä sun tätä? Ookko kasvisyöjä, sekasyöppö, vai einehtisitkö mieluiten pelkkää piffiä. Luomua, vai saako olla jonkun sorttimentin torjunta-aineita?

Henkilökohtaisesti, tahtoisin kannattaa kotimaista. Ja tunnustaudun sekasyöpöksi. Rakastan kasviksia ja hedelmiä ja ties monennenko polven maanviljelijöiden jälkeläisenä, arvostan tavattomasti maanviljelijöitä. Heitä jotka kasvattaa kasviksia, mutta yhtälailla heitä, jotka kasvattaavat niitä piffejä ja lihaherkkuja vatsani täytteeksi.

Kivikaudellakin jo herra ja rouva Soranen käytti ravinnokseen kaikkea, mitä luontoäiti hänelle antoi. En näe edelleenkään syntinä sitä, että karjan kasvattaja, kasvattaa karjaansa hellästi ja huolta pitäen, myy sen teurastamoon jossa ko. eläin toivoakseni päästetään henkimaailman laitumille kunnioittaen, pian ja kivuttomasti. Se siis takoittaa, että eläin kuolee.

Kyllä, kun meiltä karja-auto haki Untuvan ja Noikipojan, Kaunon, tai kenet tahaansa, nimetyn, ihanan, hellityn ja paapotun ammuvaisen, minä menin peiton alle itkemään ja seuraava navetta käynti meni nieleskellessä palaa kurkusta. En syönyt naudanlihaa, kuin harvoin ja lammasta en laisinkaan. (Villasukkia ja villapaitaa pidin hyvällä omalla tunnolla, ja lapsuuden pulkkakyytiä lampaan taljalla istuen ei voittanut mikään.) Kun ajattelen asiaa tarkemmin, ne eläimet on "kasvatettu lautaselle". Onko minulla siis mitään pätevää syytä, aliarvostaa kasvattajan elämäntyötä ja kasvatetun eläimen elämänkaarta ja sylkeä lihatiskillä? 

Ei minun mielestä. Otan sen paketin lihaa, kiitän, että minulla on vara ostaa se, valikoimieni kasvisten kanssa. Teen ruuan ja siunaan sen vielä uudelleen, ollen kiitollinen siitä, että minulla on se ruoka syötäväkseni. En kiitä vain tuottajaa, vaan tekijöitä siellä välissä, jopa sitä eläintä, jonka maallisen kehon minä laitan, joko Kattilan väen lautaselle, tai omalleni. Joku voi ajatella minua hiukan sekopäiseksi, mutta kaikessa rauhassa.

Se piffi kaupan hyllyllä, teurastettiin jotta minä saan ruokaa, jos minä jätän sen hyllyyn, se piffin alkumuoto on silti kuollut. Joku kasvatti sitä monta vuotta, toivottavasti hellyydellä ja paijapaijalla. Toivoaksen myös arvostuksella, sekä eläintä, että työtään kohtaan, työtä, jota joku todellisuudesta vieraantunut konttoriolio, arvostaa vain, jos tuottaja täyttää puolen kilometrin verran kaavakkeita oikeilla argumenteilla. Eläin ei selviä ilman ruokaa, ei ilman ihmistä ja kun ihmisen voimat loppuu on eläinkin pulassa. Oli argumentit sitten ymmärrettävästi, tai vähemmän ymmärrettävästi ylös kirjattu.

Vapaaksi päästämällä, häkkejä aukomalla, ei tuotantoeläintä pelasteta, eikä tilojen kokoja suurentamalla tehdä maataloudesta kannattavanpaa. Ei myöskään sillä, että ajetaan pienet ja keskisuuret tilat niin ahtaalle, että niiden työntekijät lyö hanskat tiskiin, tai pahimmillaan uupuu taakkansa alle, pystymättä enää edes vaikeroimaan. Ensin kärsii työntekijä ja sitten eläimet. Ja loppuviimeksi me, joilla on se nälkä joka päivä. Eli kaikki. Lapset, vanhukset, tuottajat, kulttajat, ihmiset, lemmikit...

Viimeisenä kärsii ne lihaa syövät ötökät, kun ei ole enää mitään mitä mullaksi muuttaisi. Sillä lihansyöjiä on ihan joka elävissä, myös kasvi ja eläin kunnassa, miksi ihmisen siis pitäisi heittää piffinsä roskiin?

Maailma on täynnä tärkeitä pohdittavia, mutta jotkut asiat vaan ei ole paperilla selviteltäviä vaan vaatii ihan konkreettisia muutoksia. En vaan suoralta kädeltä tietäisi minäkään, miten toimia lasten ja eläinten parasta ajatellen. Tärkeimmista asioista eksyttävää pykäläviidakkoa he eivät tarvitse. He tarvitsevat hyvät olot, parhaat mahdolliset kasvattajat ja puitteet joissa olla turvassa. Näillä pääsisi mielestäni jo pitkälle. Ei sillä, että syyllistetään ja kuormitetaan jokaisen virallisen ja epävirallisen tahon toimesta.

En kykene tyrkkimään tekstiä täyteen direktiivejä, joihin vetoaisin, kun en niistä mitään tajua, mutta toivon, että löydät kirjoituksestani Sen pienen Jonkin, jota toivon sinun ymmärtävän. Tämä maailma on värisuora, siksi sitä pitää hoitaa ajatuksin, jotka tulee sydämestä, eikä fanaattisella päällepäsmäröinnillä, jossa on olemassa vain musta, tai valkoinen totuus, ilman kuulevia korvia ja näkeviä silmiä. 

Maailmasta hämmentyneenä ~W~