Tänä aikana, kun olen saanut kunnian tutustua Luonnon Kansaan ja heidän elämäänsä, olen kuullut useamman kerran ihmiskanssakulkijoiltani kysymyksen "Kuinka he voi elää niin kaukana toisistaan", tai "miten naimisissa oleva pari, voi olla eri asuntojen tuvanhaltioita, tai kotitonttuja? " "Miten kihlautuneet tontut, tai muu luonnonkansan toisiinsa ihastuneet parit tapailee toisiaan?" No kuulkaa, nyt ollaan jännän äärellä.
Olen luullut Jalon olevan omantiensä kulkijan, jolla ei romantiikanhuurut päätä sumenna. No yllättäen tämä kevät on ollut yhtä hullunmyllyä. Niin Kantolassa, kuin minun kotini majatalossa ja Wilhelmiinan kesälässä. Muiden lepotupien isäntäväkien kanssa, en ole ehtinyt raportoida heidän tunnelmistaan, mutta itselläni tunnelmat hypähteli riemusta surunsyövereihin. Kirjurelle kun on suotu, hiukan kyseenalainen ilo, tuntea tunteita yli rajojen. Samoin monelle isäntäväelle, jotka ovat tekemisissä Luonnonkansan kanssa.
Ilmeisesti Tytillä ja Juusolla oli huolensa ja hämmennyksekseni myös Jalo oli mörkkinä. Meillä vieraili väkeä sieltä ja täältä, ja tunnekiemurat oli kiehtovia, tosin myös surullisia. Monikaan ei tullut kertomaan tarinoitaan, kuten talvella. Kuiskailuja kuulin, mutta kirjuria he eivät tarvineet, unohtelin paljon asioita ja heidän käyntejä. Paitsi eräs valkohiuksinen suoraryhtinen rouva, tai neiti, kiinnitti huomioni. Hän vieraili useinkin, mutta hän harvoin viihtyi sisällä, jos, niin silloinkin hän istui ja odotti jotakin. Ei puhunut ja katosi omia-aikojaan, kuin jonkin kutsumana. Jalo alkoi katoilla. Ja kun hän palasi, oli ystäväni vuoroin onnenhuumassa, toisinaan, kuin hehkuva kekäle ja seuraavassa hetkessä koko onnenmaansa myynyt.
Minä ihmettelin. Olin unimaassa usein möyhentämässä maata. Tai koskenlaskussa. Ja valveolossa ei enää millään riittänyt, että tekisin vain Kesälään kesän. Tahdoin oikean kasvimaan. Pyöreän, tai niin kuin reikäleivän viipaleet, lohkoja pyöreässä muodossa, sellaisen kuin unimaassa. Ja hiljalleen ajatus kasvimaasta alkoi olla niin polttava, että oli ihan pakko ottaa lapio ja talikko nätisti käteen ja alkaa kaivamaan. Hidastahan tämä on, eikä leipäympyrästä ole kuin pikku lämpäreet tehty.
Ensimmäisenä päivänä en malttanut pysähtyä, kuin hetkeksi. Kaivoin raivokkaasti ja kuulin korvissani "Pian nyt, tällä on kiire!" En tunnistanut puhujaa, mutta tiesin, että olin ollut samaisen olennon kanssa tekemisissä ennenkin.
Toisena maankääntöpäivänä lohko oli pienenpi, voimat tuntui loppuvan kesken ja ihmettelin, miksi edelleen joku neuvoo säilyttämään sammaleet, tekemään tupaa ja kuin asuntoa jollekin? Oli monenlaisia päiviä, yhtenä kiersin kauppoja, toisena yllytettiin soutuporukkaan ja kolmantena käskettiin olla hiljaa kotosessa, käydä kylässä mennä sinne ja tänne ja kaikessa tuntui olevan selkeä logiikka, jota en vaan, valitettavasti, itse ymmärtänyt. Tunteenikin ajelehti laidasta laitaan, koko alkuvuoden.
Iltaisin moni majatalon tapahtumista meni ohi, koska ajatukseni tuntuivat olevan juuttuneet johonkin tahmeaan, kuin hankalaan päätöksentekoon. Eräänä päivänä Jalo halusi käydä Puutarhatontulla. Minä innostuin ajatuksesta myös, kuten aina, mutta Jalo kielsi ehdottomasti. En kuulema vielä tarvinut kasveja. "Ennättäähän ne. Menen itsekseni. "Mitä kummaa? Tiedätte höyrypäisen Kasvienvartija"Haagrittini"? Hänen intonsa on yleensä pitelemätön. "Tähän sitä ja tuohon tätä, etkös sinä taaskaan ossaa ja huomaa? Kiirekiire hoppu hoppu" Olin ihan ulalla.
Kunnes äitienpäivänä, kokosimme äippäni kanssa tuolla Kesälän laajennusosassa "taloa." Sivusilmällä näin, kun Jalo kulki pihan poikki valkohiuksisen naisvierailijamme kanssa. Hän esitteli Ladylle tiluksia. Suuni loksahti auki, mutten millään ehtinyt kaikkeen mukaan, kun Kantolaan alkoi saapua väkeä. Niin ihmisrakkaitamme, kuin luonnonkansaa. Kekkerit? Tupaantulijaiset ja harjakaiset, jestas sentään, miten tätä tilannetta seuraa niin, että ennättän kaiken huomioida?
~*~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti