Luonnonkansan turinoita: Voiko Kirjuri kadota? Osa XIV

Oli suunnaton helpotus palata tänne. Nyt kun olen monta kertaa kulkenut, kirjurin laukussa koululla ja Uljaksen kyydissä, milloin missäkin, en enää niin kovasti pelkää kaiken karvaisia ääniä. Onhan se toki aivan toisenmoista istua Toimistotonttuna joulupukin postissa, kuin matkata pakuttina pakuttien joukossa.

Ymmärrän nyt, miksi Joulupukki varoitti, lupaa kysyessäni, että se voi olla hirmuisen jännittävää pienelle tontulle, maailman matkaaminen. Voi tulla moneen otteeseen emoa ikävä ja kotokonnuille kaipuuta. Sanoi vielä, että että "hädän hetkellä pyydä apua, niin palat sinne, mistä saat oikeanlaisen avun, sen hetken ongelmaan." Ja minä palasin tänne. En tosin tiedä, kuinka tämä minua auttaa, kun Kirjurikin on kuin unenkulkija.

"Kyllä minä kuulen," kuului sohvan nurkasta. Päät kääntyi ja kurkki Kirjurin suuntaan. "Oletkos hereillä?" Hyppeli Juuso huoneen poikki niin innoissaan, että hätyytti Kattilan väenkin karkuun sohvaltaan. Olen minä, te olette viimepäivinä keskustelleet niin tiiviisti keskenänne, etten ole viitsinyt häiritä. Tiedän kyllä, että kauan on siitä, kun olen ollut viimeksi meidän yhteisellä taajuudella, mutta tänään olen tässä.

Ja jos Herra Kaarnala voisi hiukan auttaa. Tarvitsisin taijan, etten ihan eksyisi teidän luota, sillä tahtoisin auttaa Poksun uudelle matkalle. Kuulin Tytti-Opettajalta, ettei ensimmäinen matka onnistunut ollenkaan. Kaikki katosi. Kirje ei ikinä löytänyt perille. Siksi onkin ihanaa, että Poks on nyt kuitenkin edelleen ilonamme täällä, eikä eksyksissä postikonttoreiden kellareissa, tai jonkun postiryöstäjän taskussa.

~kirjuri~