Saavut kirjavassa puvussasi, tulen värit viitassasi ja kiedot koko kansan voimallisin käsin, kylmään kaapuun. Vedän vilttiä niskaani ja lupaan, tänä syksynä et minua surmaa. Et sulje synkkään kellariisi ja jätä pimeän loukkuun mätänemään, kuten kaikkia niitä kauniita lehtiä, puista ja pensaista. Vesisateeseen ja mutaan upottaen. Et lannista minua syyskuu, et lannista. Vaikka elämän ehtoo puoli jo tuntuukin lähestyvän. Jäähuurut pinnoittavan aamuisin nurmea, talojen kattoja, auton ikkunoita ja puiden lehtiä..Kohta saapu talvi ja kylmentää meidät, pakastaa paremman päivän odotukseen. Jos emme kuole kylmyyteen, heräämme kenties keväällä jälleen.
Mutta jotkut meistä kuolee, tai kuolettaa tunteensa, kadottaa kasvonsa, tai hautautuu häpeään, yksinäisyyteen ja ikävään. Jotkut meistä. Toiset imeytyy lehtivihreään valona ja rakkautena ja auringon sulattaessa maailman, ne nousevat taas ja imevät voimaa kuolleista. Ruokkivat itsensä maan humuksella, syksyn satuttamilla ja hengiltä suutelemilla. Tarkoituksensa kaikella, elämällä ja kuolemalla. Ne käsikädessä kulkee, elää ja kuolee. Solukot.
Kun auringon on aika hymyillä viimeisen kerran, tiedät, että se teki tänään työsä hyvin. Sadepilvien raostakin se hymyili. Loi ruskan, loi lammelle siltansa ja kadotti koivikkoon säteittensä kipinät, nyt se loistaa keltaisena. Vahteroinen lehdet leimuaa, kuin Feeniks-linnun siivet, kun se korkeuksiinsa lentää. Minä voin vain ihmetellä sinua syyskuu. Niin kaunis ja kamala. Syntymä ja kuolema sinussa loimuaa. Niin kovakourainen ja monitahoinen olet, että on hankala tietää, sinua rakastanko, vai silkasti vihaan...Kun yht'aikaa minua silität ja survot pukkosi lihaan. Väreilläsi hellit ja pimeydelläs vihaat.
~W~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti