Maaliskuun mieli

Niin on ollut maaliskuu omansalainen. Ensin se tuntui olevan helmikuun kaltaista poksahtelua, sitten se muuntui väsymykseksi, mutta toisin, kuin hetkeen aikaa, olen reippaillut ja "Kohottanut kuntoa." Ja koettanut saada asioita etenemään tahtoni mukaisesti. Ei ole toistaiseksi onnistunut. Kun yksi asia etenee, toinen ottaa takapakkia ja pakenee. Ahdistavan raastavaa. Se laittaa tämmöisen vähemmän pidenpien hermotusten omistajan, välillä talsimaan tasajalkaa, sekä luettelemaan pienenpiä ja isonpia perkeleitä ison rivin ojanpientareita koristamaan.

Vaellusaappaat on talsittu rikki ja useammat ulkoiluvarusteet alkaa vaikuttaa väljältä, kun olen koettanut saada harhailevat ajatukseni takaisin ruotuun. On parenpi mennä lenkille, jos alkaa ketuttaa oma osaamattomuutensa ja tilanteen hallitsemattomuus.

Ja niin tässä kuussa on saanut todellakin oppia sen, että muutoksia tulee kalenterin täydeltä, tai kuten nyt kalenterin tyhjältä. Maailmankaikkeus siis laittaa myös lepäämään, jos alkaa näyttää, että ihminen käy ylikierroksilla kaikkine ideoineen.

Ja uuden opettelua. En ole lainkaan kartalla siitä mitä/miten aion elämäni uusimman haasteen händlätä, mutta enpä minä tainnut olla kovin tarkasti jyvällä vuoden takaisien opintojen kulustakaan, joten otan ja hengitän syvää ja kokoan itseni. Aika näyttäköön miten asiat etenee.

Moni vanha asia on pompsahdellut uudelleen käsittelyyn. Yhtenä niistä on pintaan nostettu lapsettomuus ja se olenko minä kuitenkaan niin sinut sen asian kanssa, kuin olen luullut. Olen minä. Surullisen kivuliaalla tavalla kyllä, tuskin se koskaan ihan täysin kivuttomaksi asiaksi paraneekaan. Mutta sen kanssa selviää ja kokemuksesta tulen aina olemaan kiitollinen. Tähtipölykin on parenpi, kuin se etten koskaan oisi yrittänyt.

Minä en koskaan ihan täysin ymmärrä perheellisiä, en pieniä, enkä isoja perheitä. En yli hössötystä, en välinpitämättömyyttä, uhrautumiskuvioita, enkä sitä, että ensi hingutaan ja sitten kun saadaan perhe, vingutaan, kun ei se ollutkaan toivotunlainen. Samoinhan minäkin olen umpisolmussa omassa elämässäni. Toivoin ja tajusin saavuttamattomaksi ja nyt heikkoina hetkinä maruan. "Minä en tule kokemaan perheellisten iloja, enkä suruja, en mitään. Huono olen, kun vain yksin olen minä ihminen, kaiken keskellä yksin" Voi voi,.. mutta toisaalta, minä en ehkä oisi osannut niistä edes selvitä. 

Lainalasteni kanssa minä saan kokea hulvatonta viihdettä silloin, kun se on mahdollista,

karvalapset järjestää huolta ja hymyn aiheita, jokaiselle päivälle ja aikuisetlapset laittaa tämän tästä maiskauttamaan paheksuvasti, tai hyväksyvästi touhujensa vuoksi. Minulla on ystävien iso etäperhe, jonka sähläystä ja häsläystä seuraan ja kummastelen. Ja huokaan toisinaan helpotuksesta, kun tajuan, että hyvä näin. On ehkä kuitenkin helponpi erottaa karvalapset toistensa niskavilloista, kuin koettaa saada uhmaikäinen nousemaan kuralätäköstä, tai esiteini auttamaan kotiaskareissa, tekemään läksynsä siivoamaan huoneensa, tai aikuinen lapsi kyläilemään säännöllisesti mami luona, jos ei hää halua.

Elämä muotoutukoon sopivaksi, minä muovaudun sen mukana. Maaliskuu on mureuttanut minua mukavasti, marinoinut mahtavasti ja hiljalleen valmistanut hiillokselle laitettavaksi. Pian on kevät, lumet sulaa ja alkaa grilli kausi. Veikkaan, että ensikuun aprillipilailut voi laittaa kiemurtelemaan, niin minut kuin muutkin ihmiset, omissa liemissään varsin vekkulisti. Ainakin ne asiat, mitkä on kuluneet kolme kuukautta, kulkeneet kuin täit tervassa, saattaa saada hämmentävät vauhdit nyt, kun valo alkaa lisääntymään niin luonnossa, kuin meidän sisälläkin.

~W~